Moonsorrow – Jumalten aika

Pääkaupunkilainen Moonsorrow on maailman paras pakanametallibändi, Suomen paras metallibändi ja yksi parhaista bändeistä ikinä. Näistä paineettomista lähtökohdista katsoen edellinen julkaisu, Varjoina kuljemme kuolleiden maassa, tuntui verrattain kesyltä eikä rakentanut uusia siipiä bändin mytologiaan. Tästä huolimatta jokaisen levyn ilmestyminen on mullistuksenomainen riitti, joka päättyy aina veriseen virneeseen. Virne kehittyy riivatunoloiseksi nauruksi Jumalten ajan pääriffin pamahtaessa ämyreistä.

Uutuudesta on ainakin kesyyntyminen kaukana, sillä Verisäkeiden mutainen black metal-sirkkeli pureutuu V: Hävitetyn kristallisointiseen dramatiikkaan. Ennen kaikkea molempien jalostunut introverttius toimii pääraaka-aineena. Likaisen ja koruttoman poljennon rinnalla basson sallitaan keikkua hedelmällisesti, ja suvantojen akustisuudelle ja elokuvamaisuudelle huiluineen ja viuluineen annetaan tarvittava avaruus. Aiempien levyjen tapaan raidat nidotaan yhteen visuaalisilla äänisilloilla, jotka vahvistavat kerronnallisuutta. Ylhäisimmillään järjestely on kokonaisuuden alkupuolella. Nimibiisin ja Ruttolehdon sisältämä melodian ja eeppisyyden hurma tuo mieleen ensivaikutelman, joka syntyi Emperorin debyytin kuuntelemisesta. Jälkimmäinen nostaa suvantonsa Moonsorrowinkin mitalla uudelle asteelle, kun Korpiklaani-mies Jonne Järvelä tulkitsee kaunista sananpartta saamelaiseen tapaan. Suosikkikohdaksi muodostuu “Levy vihdoin pihassasi”, joka ilmaisee tarkalleen kuulijan sielunmaiseman. Vai oliko se “Lepy vihdoin vihassasi”? Puhuu fanille yhtä lailla.

Muun levyn osalta huippua lähdetään laskeutumaan, muttei liian jyrkästi. Suden tunti ei nojaa tarttuviin ja nostattaviin melodiakohtiin, vaan uskoo vaikeakulkuisemman ja hämyisemmän säveltelynsä purevan lopulta. Näin se tekeekin, joskin sävellyksen teho riippuu raskaasti mainitusta bassomiksauksesta. Viulusovitukseen on saatu loitsittua erismaailmallista uhkaa, jota vahvistaa Helena Haaparannan sanaton ja kesyttämätön laulu loppusekunneilla. Mimisbrunn alkaa lupaavasti Verisäkeiden Jotunheimin tapaisella, luonnonkuvaisella akustisuudella, joka katkaistaan komean matalataajuisella mullikuorolla. Mutta kun samaista teemaa varioidaan särötettynä ja paisutettuna, muistuttaa sen kliimaksi liiaksi V: Hävitetyn omaa. Hyvää musaa silti, ja lopun blast beat-saha-kosketin-vyörytys etenee vaahtopään intensiteetillä. Ihmisen aika (Kumarrus pimeyteen) purkittaa levyn tasavahvasti hyödyntäen jälleen takuumureita bassokoukkuja. Asianmukaisesti kokonaisuus viimeistellään taivaisiin vetoavalla kuorolla, jota instrumenttiraidat säestävät kaikella puhdillaan. Ambienttisten jälkiäänien laskeutuessa jää kuitenkin tuntemus, että lopetusmelodiasta olisi saanut punottua paremmankin.

Kaiken napinan viitekehys sijaitsee kuitenkin korkealla kultaisissa saleissa, mistä Moonsorrow seuraa ylenkatseisesti ihmishaastajiensa ryömimistä. Yhtye luottaa aiempiin vahvuuksiinsa kuulostaen samalla riittävän tuoreelta. Jumalten aika ei pääty vajaan 70 minuutin jälkeen, se päättyy näiden taitajien hiljentyessä lopullisesti.

Arvosana: 9

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s