Leprous – The Congregation

Alusta saakka nykyprogen norjalainen kiintotähti on luonut tunnelmia, joita kukaan muu ei saa aikaiseksi. Otti kuitenkin taianomaiset kolme yritystä, ennen kuin häiriintyneisyydestä ja tarttuvuudesta saatiin uutettua kovatasoinen levy, joka Coal totisesti oli. Bändin kokonaisuudet ovat fokuksensa osalta aina piirtyneet kadehdittavasti, mutta tuotannon mekaanisin sekä samanaikaisesti introvertein ja tarttuvin materiaali onnistui naksauttamaan optimiasetukset.

Laajalti tällä menestysreseptillä lähdetään myös viimeisimpään. Rytmitys on konemaista mutta vastustamatonta ja ilmaisutajuista. Vielä debyytillä tahditus oli toimivaa mutta mielikuvituksetonta, mutta sittemmin yhtye on elävöittänyt osaamisensa taikajuomalla, josta puuttuu etiketti. Niin ikään helpommin lähestyttävät kertosäkeet ja paksusti pörisevä kosketinmatto ovat tulleet jäädäkseen, ja metallin suhdelukua on jälleen kavennettu. Sen sijaan varsinaisesti synkeiksi tai ahdistuneiksi tunnelmia ei voi luonnehtia, vaan paluuksi aikaisempaan, lääkkeistä vapaaseen kvasi-iloisuuteen. Etenkin tällä konfiguraatiolla ajoittain päätään nostavat alternative/indie-vibat kuulostavat maittavilta. Jos aikaisemmin Leprous nostatti mielikuvan maanalaisesta, villisti rönsyilevästä rihmastosta, niin tätä nykyä se palvelee enemmän kosmopoliittina ja teräväpiirteisenä snobiarkkitehtina.

Kaiken huvin yhteydessä levy kuitenkin muuttuu hieman pitkästyttäväksi puoleenväliin saavuttaessa. Energia ja hauskanpito ovat tiedostettavissa, mutteivät välity omaan käyttäytymiseen hyvien sävellysideoiden jäädessä tarttumatta terävimpiin koukkuihin. Lower-lopettajassa bändi vaikuttaa itsekin pitkästyneeltä. Lisäksi The Floodin laiskahko kertosäe vaikuttaa kuuntelujen ja selkääntaputusten väkisinmakuuoperaatiolta. Muuten soidaan tasavahvasti, eikä menneisyydessä vaivanneista fillereistä tarvitse huolehtia. Parhaimmillaanhan nämä sankarit suoltavat maineensa veroisia viipaleita. Ei ole istuntoa, jonka aikana The Pricen basarirytmiä ei nakuttelisi itsekseen – tai näyttäisi idiootilta sitä tehdessään – minkä lisäksi varsinainen raitakin on tarttuvan tanakka. Third Lawin hienous perustuu Einar Solbergin siron falsetin ja mukana kohoavan riffin kauniiseen yhteistyöhön. Rewind on tuplabasarien ja neulanterävän riffittelyn kansanjuhla, jonka rieha yltyy hengästyttäväksikin. Indientuoksuinen Triumphant on jälleen rytmityksen triumfaalista ylistämistä, joka pakottaa kädet tapailemaan sointujaan – edelleen idiootilta näyttäen – kruunaten paketin Solbergin voimakkaalla heittäytymisellä.

Tasapaksuudestaan huolimatta The Congregation kuuluu nykyprogetilan raikkaimpiin ja jännittävimpiin istutuksiin. Leprousin onnistumisia tuntuisi vain palvelevan enemmän pimeys ja masennus, mikä kuulostaa kummallisen tutulta pohjoisessa musiikkikentässä. Rypekäämme siis pahassa olossa ja tehkäämme lisää hyvää musiikkia!

Arvosana: 8

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s