Pink Floyd – The Endless River

Psykeluolista jättisikojen, lentokoneiden ja muurien täyttämille stadioneille. Viattomasta luovuudesta suuruudenhulluuteen ja kylmän sodan lailla kohtaaviin persoonallisuuksiin. Pink Floydin elämää suurempi elämä oli joutsenlaulua vaille päätetty, ja The Endless River lähivuosien yhteisesiintymisten kanssa lopultakin laulaa sen uneen.

Megalomaanisten myrskyjen ja Roger Watersin lähdön jälkeen bändi laantui rauhaisaksi, David Gilmourin Astoria-laivan kuljettamaksi entiteetiksi. Kasarin viimeisimmät tuulahdukset ja tekniikka hyödynnettiin löysällä A Momentary Lapse of Reasonilla, ja ysärin puolivälin The Division Bell jatkoi jokseenkin muuttumattomasti. The Endless River koostuu jälkimmäiseltä ylijääneestä, vokaalittomasta ambient-rock-osastosta, jota on parsittu edustavampaan kuosiin. Muokkaukset eivät kuitenkaan vie mennessään sitä ikävää piirrettä, että kyse on selkeästä jämäkamasta, eikä vokaalien puute paranna tulosta. Yhtä lailla kuin bändille on joutsenlaulu omistettu poistuneelle kosketinsoittaja Richard Wrightille, jonka postmortuumia soittoa ja sävellystä kuullaan runsain mitoin. Kaunis kunnianosoitus ei välity mainittavan kauniina musiikkina kuulijalle, joka ei ole muodostanut erityisempää tunneyhteyttä herraan tai hänen maalailuunsa. Anti ei suinkaan ole sietämätöntä rienausta, muttei sen uudelleenpyöräytykseenkään löydy syytä. Pienenä lieventäjänä levy suorittaa myös läpileikkausta yhtyeen muusta urasta. Tunnetuimpien levyjen tunnelmointeja löytyy, ja vilahtaapa myös A Saucerful of Secretsin tapainen rumpusovitus. Lopettajaksi on säästetty Gilmourin laulama Louder than Words, joka paketoi Pink Floydin tarinan kelvollisena Pink Floyd-rallina.

Odotetusti The Endless River ei tarjoa mielen rakenteita murentavia äänitaajuuksia – eikä hipaiseviakaan – mutta toimii riittoisana takakantena, jonka viesti on eheä ja selkeä antaen tekijöilleen täyden sielunrauhan. 50-vuotisen taipaleen jälkeen on hyvä asettua lipumaan rauhaisasti, mutta seuraavan 50 vuoden aikana monien rellestys vasta alkaa samaisten sävelien myötäopastuksella. Ja seuraavien ja seuraavien…

Arvosana: 6-

Pink Floyd Top 5:

1. Animals (1977)

Bändin yhtenäisin ja tasaisin kokonaisuus, jonka terävä yhteiskuntakritiikki kanavoidaan simppelillä mutta mestarillisella psykedelialla.

Arvosana: 10

2. Dark Side of the Moon (1973)

Laukaisi yhtyeen verkkaisen ja bluesahtavan tyylisuunnan rajojemme yli melodioilla, joista osa lukeutuu yksinäisen universumimme kauneimpiin.

Arvosana: 9½

3. Wish You Were Here (1975)

Monipuolinen ja monumentaalinen, sisältäen jokaisen itseään arvostavan katusoittajan vakionumeron, joka saa aina pysähtymään ja kuuntelemaan.

Arvosana: 9+

4. A Saucerful of Secrets (1968)

Sekalainen mutta toimiva alkupään levytys, joka ammentaa debyyttilevyn lisäksi The Beatlesin ja The Whon psykoaktiivisuuden ohjaamaasta sekoilusta.

Arvosana: 8+

5. Meddle (1971)

Kuun pimeän puolen esiaste, joka tyylikkyydessään omasi tarvittavan mielenasetelman mutta tarvitsi vielä yhden tönäisyn.

Arvosana: 8+

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s