Kamelot – Haven

Yhdysvaltain power metal-aristokraatit käänsivät uransa takaisin nousuun Silverthorn-edeltäjällä, mistä voinee osaltaan kiittää laulupuikkoihin saapunutta Tommy Karevikia. Levy sisälsi kiitettävästi elävöittävän arvaamattomia osuuksia, jotka kuuluvat aina vähemmistöön äänitaiteessa. Haven tunnistaa saman periaatteen, muttei toteuta sitä samalla vimmalla.

Uutuus edustaa jopa raivostuttavissa määrin sitä perinteisintä, The Black Halolla alkanutta toimenkuvaa, joka toki kelpaa laadun pysyessä näinkin ylhäällä. Fallen Star ja End of Innocence ovat keskitempoista juhlaa, ja etenkin jälkimmäisen jousisovitukset erottuvat painavilla vedoillaan ja toisaalta lopun haurailla taustasivelyillä. Insomnia ja My Therapy jatkavat menestyksellä bändin omaksumaa rockimpaa veturointia, johon viitattiin jo Ghost Operalla. Parhaimmillaan Kamelot on kuitenkin nopeimmillaan, minkä osoituksena siunaannumme ylellisyyksillä Veil of Elysium ja Liar Liar (Wasteland Monarchy). Sacrimony (Angel of Afterlife) toistuu ensimmäisen tahtilajissa sekä jälkimmäisen nimessä ja mosaiikkimaisessa rakenteessa tuoreesti. Tällä kertaa Alissa White-Gluzin örinäosuus on suoran death metalinen, minkä lisäksi hän laulaa kertosäkeen puhtaasti ennen loppunostatusta. Myös tavaramerkit, kuten tuplabasarikomppi, jossa virvelinisku on sijoitettu tahdin alkuun, ja epämääräisistä äänistä koostuva hälinäkerros tuovat lämpimän ja turvallisen K-olon.

Muilta osin luvassa on hyvää hiukopalaa, yksi täyte ja yksi eksoottinen lisäys. Under Grey Skies on slovari itsensä vuoksi matalan aidan sävelkulullaan. Kyseisen sävellysratkaisun toimivuus on arpapeliä riippuen sävelten asettelusta ja tahdituksesta. Kertosäkeeltään ja Troy Donockleyn puhaltimilla biisi tuo hieman mieleen Stratovariuksen If the Story Is Overin, jossa tosin vihellettiin eikä puhallettu. Tässä osoitteessa Stratojen ällökliseily nosti pumpun kierroksia tehokkaammin. Silti on mainittava komeat kuorostemmat ja Karevik, joka osoittaa tunteellisen goottipalomiehen olevan uusi äijäimago. Eksotiikka on säästetty loppuun, kun Revolution runnoo matalalta konemaisessa tasatahdissa ja White-Gluzin väliörinöillä. Monotoninen mättökertsi on näppärästi kuorrutettu oopperamaisella falsetilla, ja loppupuolen kapinahuudatus on taattu lavatanssinumero. Silti biisin sijoittaminen loppuun tuntuu oudolta. Nähtävästi tarkoituksena oli päättää kokonaisuus rystyset vuotaen, mutta Liar Liar-spektaakkelin soitua jo aikaisemmin lähdetään enemmänkin röyhtäisyllä kuin pamauksella. Välinärästelynä olisi toiminut paremmin. Vaillinaisuutta syventää edeltävä Here’s to the Fall, jonka kaunis tummuus kärsii Song for Joleen tyylisestä, perkussiottomasta ja laahaavasta sovituksesta. Kauneusvirheitä löytyy myös ylimmän kastin raidoista, joiden kertosäkeet olisi saatu maksimoitua pienellä lisähinkkauksella.

Äänimaailmaltaan bändi on jälleen oman pelinsä pistemeklari. Jalostetut kuoro- ja jousisovitukset sulautuvat kadehdittavasti koskettimiin ja kone-efekteihin. The Black Halolta saakka ne ovat palvelleet tummaa ja katkeransuloista gotiikkaa, jota on kärjistetty milloin kenenkin vierailijan äärivokaaleilla. Gotiikkaa vuotavaa valitusta täältä ei irtoa, muttei olisi haitaksikaan, jos tuon tuosta kävisimme tapaamassa pöyhkeitä ruhtinaita ja sateenkaaria ulostavia yksisarvisia. Yhtyeen mittapuulla levyn sovitukset eivät myöskään lukeudu omaperäisimpiin.

Silti Haven lunastaa paikkansa tuotannon ylimystössä, ja Kamelot tuntuu asettaneen itselleen laatustandardin, jota se ei tule tahattomasti alittamaan. Tässäkään tapauksessa mestariteoksen määritelmä ei ole ylettömän kaukana, vaikka arvosana onkin mitä on. Kun oikea asetus lopulta klikkaa, miekat ja paloletkut on syytä lukita visusti ja varmasti.

Arvosana: 8

Kamelot top 5:

1. The Black Halo (2005)

Ennenkuulumattoman eeppinen ja surumielinen opus, jolla bändin maineikas dramaturgiantaju räjähti kirkkaana rautaisen kappalemateriaalin ja koskettavan, Faustin ja Mefistoteleen kahnauksia jäljittelevän konseptin avustuksella.

Arvosana: 9½

2. Karma (2001)

Hilpeämmän ritarikauden merkkiteos lisäsi seikkailunhurmaan herkkyyttä ja haurautta, jotka olivat muokkaava soundin nykyisenlaiseksi.

Arvosana: 9

3. Silverthorn (2012)

Siirry tästä arvioon

Arvosana: 8+

4. Epica (2003)

Kaksiosaisen The Black Halo-saagan ensimmäinen osa, joka edusti vielä perinteikästä mutta jalostettua Kamelotia, suorittaen poikkeuksellisen mielikuvituksellisia ja poikkitaiteellisia ääniratkaisuja.

Arvosana: 8+

5. Haven (2015)

Juuri kerroin.

Arvosana: 8

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s