Bloodbath – Grand Morbid Funeral

Oli hyvä asia, että nämä ruotsalaisen death metalin supersankarit yhdistyivät. Katatonian, Opethin, Hypocrisyn ja Edge of Sanityn nimikkeillä on muotoutunut kaksi dm-klassikkoa, jotka lävistivät ruotsalaisia perinteitä ennenkuulumattoman ulkomaisilla koukuilla. Nimenomaan viihteellisen ja havainnollistavan esillepanon ansiosta Bloodbath soveltuu heille, jotka haluaa vihkiytyvän kuolonmetallin anteeksiantamattomaan mutta palkitsevaan äänenkuvaan.

Kaksi ensimmäistä levyä eivät profiloituneet pelkästään vokalistiensa mutta myös tyylivalintojensa mukaan. Mikael Åkerfeldtin Resurrection Through Carnage juhli ikonisella HM-2-kitarasoundilla, kun taas Peter Tägtgrenin Nightmares Made Flesh hurmeisti itsensä modernilla rouheella. The Fathomless Mastery yhdisti Åkerfeldtin ja uudemman soundin suhteellisen onnistunein rankaisuin, joskin oivaltavin terä ohitettiin. Grand Morbid Funeral jatkaa siitä mihin jäätiin, mutta blast beatit on jätetty minimiin ja Paradise Lostin Nick Holmes on vastaanottanut keulahahmon vaativan soihdun.

Herran suorituksesta noussut mielipidekimara on symmetrisen tasajakoinen, ja täällä päässä todetaan liekin sammuneen jo alkutekijöissään. Joissain muissa yhteyksissä – kuten pääbändissä – rutikuivat ja ponnettomat vokaalit ovat soveliaampia, muttei tässä. Åkerfeldtin ja Tägtgrenin ulostukset olivat sävellyksiä muokkaavia ja tehostavia instrumentteja, joten uutuuden meriitit lasketaan täysin muiden jäsenten varaan. Holmesin osa taantuu yllä keijuvaksi pihinäksi, jonka olemassaoloon toisinaan havahtuu. Puolustukseksi on todettu, että vanhan koulukunnan täytyykin kuulostaa karkealta ja kehittymättömältä, mutta kuuluisi siitä myös jonkinlaista energiaa välittyä. Chuck Schuldiner sai huudollaan kuolleetkin hereille, mutta Holmes vaivuttaa ne vain syvemmälle multaan.

Muuten BB on BB, ja tunnusomaista viihdyttävyyttä on eksynyt tällekin turvepaakulle, vaikkakin yhä vähenevässä määrin. Mustiin helmiin lukeutuvat Anne hervottoman tarttuvalla sahamelodiallaan ja Unite in Pain eeppisillä kitaraharmonioillaan. Lisäksi Total Death Exhumedin poikkeava rytmitys ja leikittelevä kitara tuottavat epäpyhää groovea, Famine of God’s Word sisältää tukkaa hulmuttavan tuplabasariosion ja nimibiisi hidastaa kouristelevalla riffillä, jonka tahtiin kelpaa huutaa noita kolmea sanaa.

Bloodbath kylpee edelleen kalmiston kunniakorokkeella, vaikka veri ei loisku yli laitojen. Vokalistista riippumatta julkkispoppoo osoittaa edelleen olevansa bändi hyvänsäänkerhon sijaan, ja sen äänen tunnistaa saman tien vaikkapa ostarin vaimeista paskakajareista lasten kirkuessa ja spurgujen sönköttäessä elämäntarinaansa.

Arvosana: 8

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s