Angra – Secret Garden

Secretgardenangra

Brasilian power metal-veteraaneille levyn puskeminen ei ole simppeliä. Edellinen Aqua antoi odottaa neljä vuotta manageri- ja muiden sotkujen sekä rumpalinvaihdoksen siimeksessä, kun taas uutukaisen neljää vuotta edelsi laulajan ja jälleen rumpalin lähtö. Bändin sieluun nämä kosmetiikat eivät ole edelleenkään kajonneet, mutta jokin painaa sen lentoa.

Temple of Shadowsin ja Aurora Consurgensin hurjan latauksen jälkeen Aqua oli sävellyksellinen ja sovituksellinen pettymys. Jälkimmäisen osalta tasapaksuus on tipotiessään Secret Gardenilla, ja orkesterin yhteissoitanta on parhaimmillaan sitä, minkä paluusta on unelmoinut. Tunnelmia ja tyylittelyjä löytyy myös laidasta laitaan, mikä istuu levyn kuvaukseen puutarhasta. Karkeasti vallitsevan suunnan voisi kuitenkin osoittaa AC:n raskaaseen, kieroon kasvaneeseen ja koneilla höystettyyn antiin. Alkuperäinen rumpali Ricardo Confessori, niin peto kuin onkin, kolisutteli paluulevynsä Aquan läpi verrattain vaatimattomasti, mutta tuore Bruno Valverde korjaa oman tonttinsa. Läsnä on jälleen sitä mielikuvitusta, jolla Aquiles Priester teki itsensä tunnetuksi ennen häipymistään å-divarin bändeihin, jotka eivät turhia imartele hänen osaamistaan. Laulupuolesta ei voi vastaavaa iloa irrottaa, harmillisesti. Edu Falaschin lähtö oli karvas menetys, josta Rhapsodyn Fabio Lione muistuttaa harva se kappale. Italialainen on osoittanut tulkitsevansa vanhat suoritukset riittävän hyvin, mutta Andre Matoksen ja Falaschin räikeän suvereeniuden jälkeen hän kuvastuu rivisuorittajana. Hetkensä häneltäkin toki löytyy, kuten esim. akustinen Silent Call-lopetus, joka biisinä on kuitenkin hieman tylsä. Sen sijaan kitaristi Rafael Bittencourt, joka on sallinut itselleen merkittävän vokaalipanoksen, ihastuttaa käheällä ja tarvittaessa korkealla karismallaan. Miksi häntä on aiemmin kuultu vain AC:n Out of This World-kappaleessa – joka sekin oli bonusraita – askarruttaa varmasti monia. Herraa kuuntelisi oikeastaan italoa mieluummin tai vähintään roppakaupalla nykyistä enemmän.

Entäpä varsinainen kappalemateriaali? Keskitempoinen Newborn Me-aloitus pyrkii selkeästi esittelemään Angran pähkinänkuoressa samoin kuin sen nykyisen mahdin: herkulliset melodiat, hengästyttävä instrumentaatio. C-osa sisältääkin levyn parhaan jamittelun letkeydessään ja terävyydessään, mutta kertosäe on laiska ja kaavamainen. Black Hearted Soul jatkaa samalla teemalla kaahaten, mutta kertosäe on vielä laiskempi ja kaavamaisempi, minkä lisäksi latinaa sylkevä kuoro kuulostaa enemmän Angralta yrittämässä väkisin kuulostaa Angralta. Monipuolisuudesta puhuttaessa, The Police-coveri Synchronicity II etenee säkeistössä Angralle sovinnaisella rentoudella… mutta se kertsi. Violet Sky runnoo yllättäen djentin sävyisesti, mutta… tiedät kuvion. Crushing Room-semislovari erottuu Doro Peschin vierailulla, muttei antoisasti muulla. Keskitempoinen Final Light ja vauhdikas Perfect Symmetry onnistuvat kaikilta osin perusralleina. Levyn todelliset aarteet, jotka kantavat yhtyeen maagista statusta, ovat kuitenkin hitaita. Storm of Emotionsin kuvailuun riittää sen nimi, ja Simone Simonsin kokonaan laulama nimibiisi vangitsee täydellisesti Kamelotin fantasiakuvaston. Näiden kahden vuoksi Angraa ja sen edustamaa tyyliä tulee kuunneltua. Ongelma vain piilee siinä, ettei bändi ole säveltänyt jälkimmäistä, vaan kitaristi Kiko Loureiron tyttöystävä ja Tarja Turusen kokoonpanosta tuttu kosketinsoittaja Maria Ilmoniemi. Torille?

Huipullaan Secret Garden täyttää keijupölyllään, mutta pohjallaan antaa vaikutelman, ettei bändi ole edes yrittänyt. Kone on viritetty ja kiillotettu ja silti vajaavainen. Vielä hupsummin ilmaistuna ottelu, jota toinen hallitsee mutta jonka toinen silti voittaa. Tässä tapauksessa Aqua osasi hyödyntää oikeat tilanteet, ja puutarha koostuikin vain häikäisevistä mutta juurettomista kukkasista. Sääli.

Arvosana: 7½

Angra top 5:

1. Holy Land (1996)

Power metal-klassikko, joka on bändin ja silloisen keulahahmon, Andre Matoksen, kykyjen personifikoituma hurmiollisilla laukoillaan, sulokkailla balladeillaan, brassiperkussioillaan ja eeppisellä progeilullaan.

Arvosana: 9½

2. Temple of Shadows (2004)

Melometallikonseptialbumin arkkityyppi, jonka sävellyksellinen ja sovituksellinen synkronia on typerryttävän euforista nautintoa sekä teknisesti ja tuotannollisesti parasta.

Arvosana: 9+

3. Aurora Consurgens (2006)

Meno ei laantunut ToS:n jälkeen, vaan Falaschin keulima kultakokoonpano puski lisää raskaammalla ja virtaviivaisemmalla vaihteella, unohtamatta aiempia menestystekijöitä.

Arvosana: 9-

4. Angels Cry (1993)

Ennen profiloitumista nimenomaan brassibändinä debyytti polki perinteisempiä reittejä, jotka sisälsivät kuitenkin kaikki muut rakastettavat elementit, kuten ylhäisen neoklassisuuden.

Arvosana: 8+

5. Rebirth (2001)

Esitteli Falaschin, Priesterin ja basisti Felipe Andreolin, jotka poistivat luulot Matoksen jättämän kuopan täyttämättömyydestä, ja yhdessä uudistunut ryhmä tasoitteli vankan pohjan tuleville sensaatioille.

Arvosana: 8

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s