Jakszyk, Fripp and Collins – A Scarcity Of Miracles

Tarunhohtoisen 70-luvun jälkeen King Crimsonin tyylilliset leikkaukset ovat pitkälti kulkeneet kahden arkkitehtuurin suuntaamina: Disciplinen (1981) efektoidun kielikudonnan ja THRAKin (1995) sahalaitaisen vyöryn. Aikojen varjossa mukaan on lisäilty uusia jippoja, mutta vasta The Power To Believe (2003) rakentui tasokkaaksi niin sisällöltään kuin julkisivultaan.

Viimeisimmällä A Scarcity Of Miraclesilla (2011) Robert Frippin alati morfautuvaan seurueeseen valikoituivat sekatyöläinen Jakko Jakszyk vokaaleissa ja kitarassa, kulta-aikojen Mel Collins puhaltimissa, niin ikään tuttu Tony Levin bassossa ja Porcupine Treen Gavin Harrison rummuissa. Kyseessä ei ole varsinainen KC-julkaisu vaan ns. ProjeKct eli koejärjestely tuoreiden äänien löytämiseksi. Aikaisempien “kokeilujen” oltua lähinnä jähmeitä kierrätyksiä on ilo todeta tämän itse asiassa kuulostavan joltain tuoreelta.

Harrisonin kärkevästi synkopoitu rummutus ja Levinin täyteläinen bassottelu muodostavat kestävän pohjan, jolle Collinsin saksofoni ja Jakszykin laulu toimivat miellyttävänä solistina. Frippin kitarointi ja Soundscapes-efektointimenetelmä viimeistelevät annin koskettimien kanssa, luoden viipyileviä ja ambientmaisia virtoja. Pikanttina lisänä nautitaan myös kiinalaisen gu zhengin heleästä näppäilystä. Parhaimmillaan tämä musisointi synnyttää tarttuvia melodioita ja tyylikkäitä, painostavasta keveään vaihtelevia tunnelmointeja. Huomattava osa siitä vain jää tyhjänpäiväisen jamittelun tasolle. Tätä selittänee osaltaan se, että levyn pohjana on jamittelu. Nimibiisi ja This House nousevat suhteellisen raikkaina osoituksina Karmiinin Kuninkaan voinnista 2010-luvulla.

A Scarcity Of Miracles löytää uuden äänen aikoinaan yhdelle rock-musiikin uusista äänistä. Se ei kajahda ennenkuulumattomasti rockille, mutta bändille kylläkin. Kenties se toimii laukaisutelineenä laadukkaammalle henkilökohtaiselle nousulle.

Arvosana: 7+

King Crimson Top 5:

1. In the Court of the Crimson King (1969)

Bändin lisäksi koko progressiivisen rockin kärkiviisikkoon sijoittuva kolossi, joka yhdistää sinfonisen progen, neuroottisen fuusioinnin ja lyömättömän hittipotentiaalin yhdeksi vaivattoman edistyksellisyyden perikuvista.

Arvosana: 9½

2. Larks’ Tongues in Aspic (1973)

Esitteli perinteisen, tarttuvan nokkeluuden rinnalle särähtävämpää proto heavy-ilmaisua, joka olisi jäävä tuleviin taiteenilmauksiin.

Arvosana: 9½

3. Lizard (1970)

Debyyttiä seurannut In the Wake of Poseidon pudotti kuninkaan kauas taivaallisen hovin riennoista, mutta kolmonen nosti hänet takaisin samalla taialla, jolla linnake oli alun perin pystytetty, kuin myös Jon Andersonin myyttisellä myötävaikutuksella.

Arvosana: 9+

4. Red (1974)

Tiivisti Larks’ Tongues in Aspicilla startanneen suuntauksen kovaksi ja kauniiksi täsmäannokseksi, joka päätti yhtyeen kultakauden ynnä faunien ja fanfaarien.

Arvosana: 9

5. Islands (1971)

Tarun seesteisin mutta tarvittaessa swengaava vaihe, joka parhaimmillaan toimii yhtenä historian mykistävimmistä tuutulauluista musiikin ystäville.

Arvosana: 9

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s