Riverside – Shrine of New Generation Slaves

70-luku on hallinnut useiden nykytekijöiden viimeaikaisia julkaisuja. Muiden muassa Opeth ja Mastodon tarkistivat vakinaistamiaan näkymiä, ja Steven Wilsonin Grace for Drowning inspiroitui King Crimsonin klassikkolevyjen uudelleenmiksauksista. Nyt on vuorossa Puolan progejätiksi kasvanut Riverside.

Kvartetti aloitti yhdistelemällä neoprogen ja progemetallin suunnannäyttäjien taipumuksia, lisäten ripauksen mainittua kultakautta ja omaa näkemystä. Levystä toiseen oma osuus luonnollisesti kasvoi, ja edellinen Anno Domini High Definition edusti bändiä toimintakykyisimmillään. Tämä ja suosion tasainen kasvu konkretisoituivat kotimaan ykkössijoituksena. Kaikesta huolimatta oli selvää, että vaikka paletti täydentyi jatkuvasti uusilla sävyillä, tietyt elementit laahasivat yleissoinnissa. Shrine of New Generation Slaves korjaa tämän suorittamalla täysremontin yhtyeen fundamentaaleissa.

Tyypilliset tavaramerkit eli seesteisen avara tunnelmointi, tahtilajikikkailut ja metallisuus ovat vähentyneet merkittävästi disco-ajan jalostuksessa. Niska saa toki edelleen kyytiä, mutta mättö määräytyy enemmän proto-heavy-vaikuttajien, kuten Deep Purplen, Led Zeppelinin ja Black Sabbathin ohjesääntöjen mukaisesti. Muutos tehdään tiettäväksi jo ensisekunneilla New Generation Slaven blues-tyylittelyllä. Aiemmilta levyiltä tutut Pink Floyd-vibat ovat myös paikalla, eritoten Escalator Shrine-jättiläisessä. Sovitusten virtaviivaistamisen ja rock-filtteröinnin lisäksi kiitosta saa kosketinsoittaja Michał Łapaj, jonka vintage-syntikka, hammond, rhodes ja mellotron laativat tunnelman. Uudistusten vastapainoksi tarjotaan tuttavallisempia melankoliaraitoja, jotka tasoittavat riettautta maittavasti. Sovituksellisen toiston ohella Mariusz Dudan vokaalit ovat tuntuneet hetkittäin puuduttavilta, mutta uutuudella nekin virittäytyvät kauneimpaan ja kattavimpaan arvoonsa.

Niin tervetulleita kuin päivitykset ovatkin, loppupeleissä kirkkaimmat vedot ovat kuitenkin ne tavallisimmat. The Depth of Self-delusion on puoliakustista herkkua ja We Got Used to Us yksi herkimmistä pop-helmistä. Coda päättää levyn kertaamalla uudistusmielisen Feel Like Fallingin kertosäkeen, joka yllättäen toimii paremmin mies ja kitara-asetuksella. Vaan ei niiltä kuuluisilta kikseiltä vältytä Celebrity Touchin kokaiinijatkoillakaan tai Escalator Shrinessa, jonka loppuhuipennus kaikuu vielä seuraavaa kuuntelua aloittaessa. Aloituskappale, huolimatta mielenkiintoisista ensitahdeistaan, ja Deprived (Irretrievably Lost Imagination) laskeutuvat lieviksi hidastustöyssyiksi, mutta keskinkertaisuudesta ei suinkaan ole kyse. Jälkimmäisen saksofoniosuus pehmentää ilmoittamattoman kuohkeasti.

Shrine of New Generation slaves on ensimmäinen laatuaan, joka saa putipuhtaat paperit sovitusratkaisuissa. Niin ikään tyylikkäimmän albumin palkinto korjataan, mutta sävelpuolella jäädään täpärästi ADHD:n taakse. Edistysaskeleesta voidaan silti puhua avoimesti kadulla, eikä kovinkaan moni ottane itseensä pientä lisäsyntiä hyvinvointiyhteiskunnassa.

Arvosana: 9-

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s