Meshuggah – Koloss

Kun Destroy erase improve, Chaosphere ja Nothing soivat ensimmäistä kertaa, tuli muistutetuksi siitä, kuinka järjettömän hauskaa uusien asioiden löytäminen voi olla. I-ep pelotteli hiukan lisää, kunnes innostus muuttui kultaiseksi tottumukseksi, jota kiillottivat Catch-33 ja Obzen. Sitten saapui Koloss, joka antoi puustia leipääntyneille korville.

Nothingin lanseeraama, ikoninen tyylisuuntaus jatkui Catchilla ja Obzenilla, joskin nämä levyt keskittyivät innovoimisen sijaan enemmän mättämiseen ja tunnelman luomiseen. Siten Obzen tuntui paria poikkeusta huomaamatta jo turvalliselta. Seitsemäs kokopitkä juhlii miellyttävän puuntakaisilla ratkaisuilla, jotka eivät räjäytä mutta varmasti pistävät fanin kierimään kuvitteellista mäkeä alas. Päällekäyvintä antia ovat rytmitykset, jotka tuntuvat jälleen näppäriltä ja raikkailta (I am colossus, The Demon’s name is surveillance, Do not look down, The Hurt that finds you first, Swarm), minkä lisäksi luvassa on yllätyksiäkin. Do not look down sisältää herkullisen “mainstreamin” kitarasoolon, ja The Hurt that finds you first läjäyttää DEI-thrash-vaihteen morfautuen lopulta eteerisiksi harmonioiksi. Behind the sun kulkee toisinpäin, aloittaen apokalyptisesta maalailusta ja edeten tuplabasarirytkeeseen. Puhuttaessa basareista, Meshuggahilla ei suinkaan ole taipumusta mässäillä turhuuksiin, joten iskujen sadellessa ne tuntuvat tukevilta tönäisyiltä alakerran avuihin. Tässä suhteessa The Demon’s name is surveillance tekee Bleedin tavoin taidetta, ja saadaanpa päälle vielä mitä hemaisevimpia liidejä.

Tunnelman osalta ruotsalaiset ovat jälleen luoneet perin viheliäisen teoksen. Huumaava hypnoottisuus virtaa rakenteiden läpi kuin jonkin epämääräisen kyborgin hermoimpulssi. Thordendal-Hagström-Haake-ensemble pitää ulkopuoliset tehokkaasti poissa reviiriltään, ja Kidman karjuu päälle positiivisella tavalla monotonisesti. Vihan päättymättömästä spiraalista kertova Break Those Bones Whose Sinews Gave It Motion on Meshuggahinkin mittapuulla ahdistavaa jälkeä. Jäljelle jää kolme tasaisempaa raitaa, joista kaksi junttaa tuntuvasti ja kolmas toimii rauhallisena mutta rauhoittamattomana outrona. Koko paketti on vielä nidottu yhteen harvinaisen häiritsevällä fraktaalikansitaiteella.

Sitten Nothingin, Meshuggah on arvaamattomin kuin julkisessa kulkuvälineessä seuraasi istuva dena. Vähempää ei voisi odottaakaan minimalistisen ja kolkon ilmaisun mestareilta.

Arvosana: 9-

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s