Katsaus uudempaan In flamesiin

Ruotsin metallisuuruus In flames on käynyt läpi merkittävän värikkään uran. Yli kahdenkymmenen vuoden aikana bändi on ollut määrittelemässä ruotsalaisen melodeathin perusteita, kasvanut yhdeksi Ruotsin suurimmista musiikkivientituotteista ja kiertänyt mm. Slayerin, Judas priestin ja Motörheadin kanssa. Poukkoilevasta melodeathista Göteborgin klubeissa on kuljettu amerikkalaiseen soundiin yleisövaltameren edessä.

Riippumatta laadusta In flames on aina onnistunut pitämään itsensä huomionarvoisena. Toistaiseksi yhdenkään levyn kohdalla bändiä ei ole voinut syyttää paikallaan junnaamisesta. Uusiutumiskyky onkin varmasti yksi olennaisimmista alati kasvavan ja monipuolistuvan kuulijakunnan synnyttäjistä. On varsin selvää, että bändin diskografia on jaettavissa “vanhaan” ja “uuteen”, mutta riippuu kunkin näkemyksestä, mihin tämä raja vedetään. Tämä katsaus alkaa viidennestä julkaisusta, Claymanista.

***

claymanClayman

Clayman syvensi edellisen Colony-levyn aloittamaa helpompaa lähestymistapaa. Ytimenä säilyi energinen melodeath, mutta se sai seurakseen senastisen historian kirkkaimmat soundit, suoraviivaisemman otteen sekä kevyemmät vokaalit, jotka olivat tulleet jäädäkseen. Clayman edustaakin monelle merkittävintä lenkkiä uudistusten ketjussa.

Kasvojenkohotus tuo parhaimmillaan yhtyeen ulosantiin uudenlaista energiaa ja näkemystä. Tässä suhteessa Clayman on osittain onnistunut. Se sisältää yhden In Flamesin uran kirkkaimmista helmistä, Bullet riden, sekä nipun muita toimivuudessaan varteenotettavia veisuja. Näitä ovat mm. raivokkaasti tamppaava nimikkobiisi ja ylevällä melodialla varustettu Suburban me. Ulkopuolelle jäävät kappaleet sisältävät valtavasti koukkuja, joiden takia niistä haluaisi pitää, mutta olennainen eli kertosäkeet laskevat ne täytteen tasolle.

Henkilökohtaisesta aspektista Clayman on levy, jolla Anders Fridénin vokaalit laskivat tasoltaan. Aiempia levytyksiä leimannut, täyteläinen murahtelu oli vaihtunut hieman ponnettoman oloiseen rääkymiseen. Onko tämä miksauksen vai tietoisen valinnan tulosta, siitä allekirjoittanut pyytäisi valistusta. Positiivisena puolena ulosanti monipuolistui, vaikkei kevytkään vokalisointi ole aina näyttäytynyt edukseen, varsinkaan myöhemmällä Soundtrack to your escape-kokopitkällä.

Kaiken kaikkiaan Clayman on varsin toimiva työnäyte In flamesin luonnollisesta kehityksestä.

Arvosana: 7½

Reroute to remain

Jos ei Clayman, niin viimeistään sen seuraaja Reroute to remain määritti ns. uudemman In flamesin. Melodeath sen varsinaisessa merkitysessä oli länsä enää harkituissa keskityksissä ja Anders Fridénin rankemmissa vokaaleissa. Toinen merkitsevä elementti olivat konesoundit, jotka sulautuivat kiinteäksi osaksi yhtyeen musiikkia. Levy jakoi fanikunnan ja kriitikot räikeästi magneetin navoiksi, joista positiiviseen ilmoitan kuuluvani.

Reroute to remain on tyylitajuinen osoitus In flamesin taidosta kirjoittaa toimivia ja tarttuvia kappaleita. Tasaisen laadukkaasta valikoimasta nousevat yhtyeen parhaimpiin erottuvat Reroute to remain ja Trigger, Egonomic, Dark signs sekä Black and white. Ilahduttavasti myös Göteborg-tyylisiä liidejä löytyy vielä sieltä täältä. Huteja ei varsinaisesti ole, paitsi että levyn toisen slovarin, Metaphorin, olisi voinut jättää pois tarpeettomana hidasteena. Kappaleiden sijaan moitteita saavat puuroiset soundit, ja etenkin rummut kuulostavat perin munattomilta. Fridénin vokaalitkin laskevat ajoittain kohtuullisuuden huonommalle puolelle inahtelun ja efektifiltteröinnin muodossa. Onneksi sävellysten voima vie kuitenkin voiton.

Reroute to remain osoitti In flamesin olevan kiinnostava yhtye, johtumatta näennäisestä radikaaliudesta.

Arvosana: 8+

Soundtrack to your escape

Löydettyään kodin melodisemmasta ilmaisusta In flames alkoi toden teolla operoida sillä. Tuloksena syntyi jälleen uusi vedenjakaja, Soundtrack to your escape, jonka myötä jotkut jopa luopuivat toivosta yhtyeen suhteen, pitkälti pomppumetallimaisten sovitusten vuoksi. Allekirjoittaneellekin levy sisältää bändin ensimmäiset varsinaiset huonot kappaleet, mutta tämä ei ole totuus koko levyn suhteen.

Levy on varsin laaja kattaus erilaisia tunnelmia. Samalla kun melodisempi ilmaisu on muuttunut entistä radioystävällisemmäksi, on toisaalta äärimmäisempi puoli miltei raskaampaa kuin aiemmin. Tällä kenties pyrittiin pitämään vanhoja faneja edelleen mukana, tai sitten ratkaisu oli puhtaasti kokonaisuuden kannalta mietitty. Kyseisiä äärikappaleita on tosin vain kaksi. Levy polkaistaan tanakasti käyntiin F(r)iendillä, joka kohkaa kuin radikaaleja tyylimuutoksia ei olisi tapahtunutkaan. Tämän jälkeen esitellään bändin viimeisimmät aivoitukset Quiet placella, joka on jopa keskinkertaisen nu-metalin mittapuulla surkea veto. Huomiota herättävän kaksikon jälkeen palataan normaalimpaan ulosantiin, joka esittelee laadukkaalla tavalla syvennettyä melodisuutta. Tämän keskeltä uusia tuulia puhaltavat hienon polveileva My sweet shadow ja uskalias mutta toimiva hidastus Evil in a closet. In search for I edustaa aloitusbiisin tapaan poikkeuksellista metallisuutta, ja Borders and shading on levyn toinen huono kappale autismia herättävällä tylsyydellään. Kuten edeltäjäänsäkin, Soundtrack to your escapea vaivaavat Anders Fridénin välillä mauttomiksi äityvät vokaalisuoritukset sekä entistä innottomammat soundit.

Puutteistaan huolimatta Soundtrack to your escape osoitti jälleen In flamesin joustavuuden musiikillisella kentällään.

Arvosana: 7+

Come clarity

Come claritylla In flames teki sen, mitä monet olivat varmasti toivoneet hartaasti: se toi vanhaa raskauttaan takaisin. Levy onkin bändin tasapainoisin vuosiin.

Come claritylla amerikkalaisuus fuusioituu saumattomasti paljon kaivattuun melodeathiin, ja ajoittain kuullaan jopa nostalgisia melodisia liidejä. Poppikertosäkeiden vastapainoksi tempo on usein nopea, ja Fridénin vokaalit tulevat ulos äkäisemmin kuin jonkuseen toviin. Levy korjaa myös kaksi edeltäjää vaivannutta kiroa: äänimaailma lopultakin puree ja Fridén laulaa kaikki puhtaat osiot korkealta ja kovaa. Herääkin kysymys, miksi hän ei tehnyt niin aikaisemmin. Resepti hipoo siis täydellisyyttä, mutta valitettavasti sen voima ei ole saavuttanut kaikkia biisejä. Turhan moni kappale jää perusrutiinin tasolle, mikä on harmi, sillä muuten kokonaisuudella olisi ollut rahkeita katsauksen parhaaksi. Suurin osa kappaleista täyttää kuitenkin laadun meriitin, ja etenkin toimivat Dead end ja Pacing death’s trail, jotka sisältävät edellä mainittua nostalgiaa, sekä monipuolinen Vacuum.

Come clarityn tyylin olisi suonut jatkuvan ainakin vielä seuraavaan levyyn, jolloin In flames olisi mahdollisesti saanut hiottua epäsuhtaisuudet pois timantistaan.

Arvosana: 7½

A Sense of purpose

In flames vuosimallia 2008 paljastui jonkinlaiseksi thrash metalin ja alternative rockin yhdistelmäksi. Muistan aikoinaan kuunnelleeni ensimmäistä singleä, The Mirror’s truthia, pettyneen hämmentyneenä. Juuri kun bändi oli saanut yhdistettyä hienosti uutta ja vanhaa ilmaisuaan, käänsi A Sense of purpose keulan kevyemmille vesille. Lopulta ilmiasun vaihdos osoittautui kuitenkin jälleen toimivaksi.

Tämä tyyli on kenties bändin ilmavin ja vapautunein. Ikään kuin In flames olisi lopultakin löytänyt kodin monen levyn etsimisen jälkeen. Kitarat soivat notkean melodisesti, ja kun on aika möyriä, ne purevat tukevalla riffivallilla. Välillä koskettimet ujeltavat tuoden kappaleiden sanomaan vahvuutta. Tätä kaikkea tukee kirkas ja hengittävä äänimaailma. Fridén on luopunut miltei kokonaan rääkyvokaaleistaan, ja tilalla on speed/thrash-tyylistä ärinää sekä puhtaita vokaaleja, jotka säilyttävät edellisellä levyllä saavutetun toimivuuden. Bändi ei kuitenkaan onnistu tälläkään julkaisulla ylläpitämään tasaista laatua. Liian monen biisin ratkaisut tuntuvat nopeasti ja ohimennen hutaistuilta. Sitä vastoin parhaimmistoon kuuluvat ovat miltei täyteen ahdettuja harkituilla osilla. The Mirror’s truth kääntyi koukuttavaksi vedoksi, Alias sisältää hienon kosketinmaton ja hiukan indiemäisen kertosäkeen, I’m the highway palkitaan levyn parhaimmasta riffistä ja The Chosen pessimist on rohkea eepos, vaikkakin aavistuksen keskeneräisen oloinen.

A Sense of purpose on vaillinainen, mutta henkii samalla uudenlaista itsevarmuutta In flamesin sisällä. Annetusta infosta päätellen pian ilmestyvä seuraaja on jokseenkin samanlainen tyyliltään, joskin melodisuutta on lisätty entisestään. Sounds of a playground fading tulee varmastikin olemaan syvempi identiteetiltään, joten lupa on odottaa varovasti jopa hyvinkin korkealaatuista jälkeä. Entistä mielenkiintoisemman uutuudesta tekee se, ettei perustajajäsen Jesper Strömblad ollut enää läsnä sen tekemisessä. Ilmassa on vahvaa kuriositeettia.

Arvosana: 7+

***

Katsauksen voittajaksi osoittautuu Reroute to remain, joka ainoana levynä toimii koko kestonsa ajan. Henkilökohtaisesti pidän eniten Claymanin tyylistä, sillä se on lähimpänä vanhempia julkaisuja. Siten odotan edelleen levyä, joka murhaisi samalla tavalla kuin The Jester race ja Whoracle. Tätä monien mielestä messiaanista tapahtumaa odotellessa pistetään soimaan voittajan paras raita.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to Katsaus uudempaan In flamesiin

  1. Pingback: In flames – Sounds of a playground fading | Musaddikti

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s