Insomnium – Winter’s Gate

Joensuulaisen Insomniumin tie suomalaisen metallin ja melankolian suurviejiin alkoi seuraamalla rakkaan länsinaapurin hahmottamia kipupisteitä. Göteborgin melodinen energia ja Opethin tunnelmoinnit saivat seurakseen omanlaista vivahdetta kolmoslevyllä, Above the Weeping World, mutta Across the Dark-seuraaja laati ohjesäännöt, joita bändi noudattaa tälläkin hetkellä. Maalaileviksi tasoitetut rytmit ja riffit johtavat usein paisuvaan finaaliin, ja melodiat henkivät jotain, mikä lienee määriteltävissä “suomalaiseksi”. Säännöt on havaittu hyviksi ja niiden pienimuotoisella taivuttamisella kuljettu eteenpäin, mutta Winter’s Gaten myötä jotain suurempaa on kenties tapahduttava.

Yhtyeen visio ja potentiaali kristallisoituivat viidennellä yrittämällä, loistavalla One for Sorrowilla, mutta merkkipaalun ulkopuolella mitään hurmoksellista ei ole saavutettu levykokonaisuuksien mittapuulla. Edellinen Shadows of the Dying Sun odotetusti sisälsi hittejä ja riittävää uutuudenkiiltoa, mutta se sortui myös tylsemmänpuoleisiin tai jopa kierrätetynoloisiin sävelkulkuihin. Sama ongelma vaivaa viimeisintä julkaisua entistäkin laajempana. Winter’s Gatea mainostettiin yhden kappaleen konseptilevynä, mikä nostatti alustavia toiveita. Selkeä teema ja tarinan tuoma yhtenäisyys ovat parhaimmillaan poikkeuksellisesti inspiroivia tekijöitä, jotka irrottavat tekijöistä parasta materiaaliaan. Tällainen pilkahdus koetaankin yhdessä vaiheessa, mutta suurimmaksi osaksi levy edustaa turhankin tuttua ja käytössä kulunutta nyky-Insomniumia. Hypejunan kaikottua raiteilta paljastuukin yhdeksi nidottu kokoelma hyviä perusralleja sekä pari keskinkertaista.

Ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen WG on, sillä yhdenkään muun bändin energia ei välity vastaavanlaisella terävyydellä. Erityiskiitos tästä menee vokalistibasisti Niilo Seväselle, jonka death metal-vokaalit kuuluvat maailman kärkeen ja purevat kuin väkivaltainen pakkasviima. Mäiskeen ja eeppisten kitaraliidien vastassa ovat akustiset ja puhtaasti lauletut suvannot, jotka syventävät tarinan immersiota. Sopiviin kohtiin on lisätty myös kuoroa arktisen ylimaallisuuden lisäämiseksi. Konseptialkeiden mukaisesti tiettyjä musiikillisia teemoja toistetaan, kuten kappaleen alku- ja päätösosassa, jotka varioivat samaa riffiä blast beatin tukemina ja toimivat siististi kokonaisuuden kansina. Mainittu pilkahdus tapahtuu, kun toinen osa jatkaa ensimmäistä kauniin eleettömästi ja samalla tunnistettavasti, loihtien bändille epätyypillisen eteeristä efektikudelmaa kuoron sivelemänä. Kun osion sovitus vaihtuu raskaaksi riffittelyksi, alkaa kerta kaikkiaan harmittaa muun kappaleen puolesta. Myös kolmas osa pyrkii virittelemään jonkinasteista progejamittelua, mutta mahdollisuudet sulavat tusinatamppaukseen.

Erikoisuuksien korostaminen ei tarkoita sitä, että olisi pitänyt lähteä kehittelemään viidennettä elementtiä tai kuudennetta aistia. Olisi vain pitänyt tehdä parempia sävelmiä. Mutta mitä tarvitaan parempiin sävelmiin tässä vaiheessa? Ei välttämättä mitään, mikäli kysyy leijonanosalta faneista ja kriitikoista, sillä mikään ei ole vialla. Päällinen tunne on vain se, että Insomniumin lahjoilla odotti syntyvän jotain huomattavasti kiinnostavampaa aineksista, joihin kuuluvat talvi, joukko viikinkejä ja yksi biisi. Lohdukkeeksi voi pistää soimaan vastaavanlaisen eräältä helsinkiläiseltä poppoolta, paitsi että talven sijaan myrskyää tuli.

Arvosana: 7½

Advertisements
Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Biffy Clyro – Ellipsis

Skottilaisen rock-trion kolme ensimmäistä levyä olivat toimivaa, post-hardcorella ja matikkarytmeillä aksentoitua alternativea ja grungea. Seuraavat kolme siloittuivat väkeväksi radiorockiksi, jossa turvallisuuden tunnetta hämmennettiin värikkäillä kokeiluilla. Suunnanmuutokseen on mahtunut nousu- ja laskusuhdanteita, joista ensimmäiseen sijoittuvat mainiot Only Revolutions ja Opposites-tuplan ensimmäinen kiekko. Valitettavasti Ellipsis ei lisää itseään tähän joukkoon painottaessaan mainittua turvallisuutta.

Wolves of Winter-aloitus lupaa maat ja mannut kuin unelmien poikamies ennen kuvausten päättymistä. Only Revolutionsilla viehättänyt metallinen terävyys, eksentrinen rytmitys, spektaakkelimaiset melodiat ja tyylikkään huuruinen soolo muodostavat ääritiukan neliminuuttisen. Muu levy etenee tutummalla, viime vuosien julkaisujen lanseeraamalla polulla, joka vaihtelee puhkitallotun ja neuvokkaasti uusitun välillä. Perusrockin ja hempeilyhetkien lisäksi tarjotaan muodikkaan painavasti perkussoitua synapopia, lievästi vinksahtanutta kantripoljentoa ja jopa lyhyttä blast beat-pyrähtelyä. Tylsäksi aika ei käy, mutta hyvät sävellykset ja tuoreet sovitukset ovat liian harvassa. Re-Arrange-herkistely erottuu hölmöllä mutta tarttuvalla vokaalikoukullaan, People-loppuherkistely puolestaan kosmisella taustasynallaan. Tällaisilla kappaleilla nostetaan naiskuulijoiden ja arvostelijaparan ruumiinlämpö tukalille asteille. On a Bang vielä hyödyntää kelvollisesti metallisempaa asua ja kertosäkeen taustaohjelmointia.

Ellipsis perustelee olemassaolonsa muutamalla tarkkuuosumalla, mutta tätä nykyä Biffy Clyro tuntuu istuvan enemmän Super Bowlin välinäytökseen kuin räkäkännisille eurofestareille. Idean tasolla taiteellisesti terästetyssä valtavirtamusiikissa ei ole valittamista, haasteena on vain sen kuuluisan aidan pitäminen riittävän korkeana. Susibiisi kerää miljoonia kuunteluja siinä missä tusinatussautuskin, joten olisiko kaunis aika kaupalliselle itsemurhalle susilevyn muodossa?

Arvosana: 7

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

J. Karjalainen – Sinulle, Sofia

Jukka Karjalaisen musiikki ei yhdistä pelkästään lukuisia tyylilajeja, se kerää kaikki Suomen kansanosat sekä valtavirran ja uumenenalat samoihin laulutalkoisiin. Jos Suomi ajatellaan laulajana, soittajana ja lauluntekijänä, se näyttää ja kuulostaa Karjalaiselta. Siksi ei ole niinkään tärkeää, kuinka laadukas hänen viimeisin julkaisunsa on, sillä tiedämme saavamme rakastamaamme ja iloitsemme.

Maanmakuisen folk-trilogiansa jälkeen Karjalainen teki kelvollisen paluun suomirock-identiteettiinsä Et ole yksin-levyllään. Viimeisin tarjoaa lisää elämänmakuista pop-rock-osastoa vanhan koulukunnan tyylikkäällä soitannalla. Samalla se kuitenkin sijoittuu tuotannon perääpitäviin tylsähköllä säveltaiteellaan. Toisaalta, kahdenkymmenenyhden vahvuisessa kokoelmassa painotus onkin enemmän hiteissä kuin väkivahvoissa kokonaisuuksissa. Viehätys piilee siinä, että loistavia kappaleita on tolkuton määrä, ja pitkällisen ammattitaidon myötä tämäkin levy sisältää väkisin muutaman.

Nimibiisin sulokkaan aamukasteinen melodia avaa ja lopettaa levyn; ensin akustisesti, sitten instrumentaalisesti pianolla. Hänen vasen kätensä nostattaa klassisella rokkivaihteellaan, ja Mustikanlehti on kauniisti rhodes pianolla ja kitaralla maalattu tuutuvalssi. Muu tarjonta on tarpeet tyydyttävää, poikkeuksena Se mies oli Tommy Ramone, jonka sinällään viihdyttävä harmonikka-boogie kaatuu mitäänsanomattomuuteensa. Jos syy tarttua levyyn ei ole kappalemateriaali, olkoon se sitten vangitsevat tekstit, joita isketään edelleen vaivattomuudella ehtymättömältä elämänpolulta. Erityisesti Stindebinde resonoi soljuvilla yksityiskohdillaan. Tai sitten huomio voi kiinnittyä loisteliaaseen yhtyeeseen, jonka perinnetietoinen habitus etsii vertaistaan. Kuunnelkaapa vaikka Kitara ja viinii-kappaleen välisoittoa, jossa analoginen syntikka ja raikas kitara suorastaan suutelevat kesäiltaisella rannalla.

Sinulle, Sofia on intohimoinen ja toisinaan laskelmoivan tuntuinen osoitus siitä, kuinka olennaisesti J. Karjalainen kuuluu suomalaiseen musiikkikenttään neljännelläkin vuosikymmenellä. Tämä musiikinluokan elävä oppikirja on Bowiemaisesti opettanut meille kirjoa bluesista aina elektronisiin sfääreihin, ja tätä nykyä hän nauttii palvotun veteraanin ansaitsemaa luottamusta. Sen suomalla valtuutuksella uutukainenkin saattaa pyörähtää vaikka bussimatkalla sinne kuuluisaan Turkkuseen.

Arvosana: 7

J. Karjalainen Top 5:

1. J. Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen silmät (1998)

Katalogin paras ja myydyin levy sisältää ikonisen suomirock-iskelmän ohella mm. bluegrassia, polkkaa, trip hoppailua, funkia ja mandingonkielistä laulantaa.

Arvosana: 9

2. J. Karjalainen ja Mustat lasit – Yö kun saapuu Helsinkiin (1982)

Kovatasoinen blues-levy, joka rikasti debyyttilevyn äänimaailmaa funkkaavilla saksofoneilla ja aistikkaalla jazzilla.

Arvosana: 9-

3. J. Karjalainen yhtyeineen – Tähtilampun alla (1992)

Miellyttävä ja sävykäs kattaus iskelmää, rockia, bluesia ja saaristovalssia.

Arvosana: 9-

4. J. Karjalainen – Lännen-Jukka (2006)

Rakkaus amerikkalaiseen juurimusiikkiin karkasi käsistä, kun folk, kantri ja blues lähtivät resuisella artikulaatiolla pelkän kitaran ja banjon säestäminä.

Arvosana: 9-

5. J. Karjalainen – Et ole yksin (2013)

Juhlava paluu koko kansan äänitaajuuksille, joka harmillisen täytemateriaalin vastapainona tarjoaa uran kirkkaimpia hetkiä.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Wintersun – The Forest Seasons

Metalliguru Jari Mäenpään joukkorahoitusprojekti opetti meille paitsi Mäenpäästä myös ihmisistä niin paljon, että sen viestihistoria ja statistiikka sopisivat antropologian ja sosiaalipsykologian alkeisluentomateriaaliksi. Liiaksi noita aikakirjoja ei referoida tällä luennolla, mutta sanottakoon sen verran, ettei kukaan kuollut ja loppupäässä ilmestyi Wintersunin kolmas pitkäsoitto The Forest Seasons. Musiikilla on viimeinen sana, ja heikkouksienkin kanssa se pauhaa aiheuttamansa mylläkän arvoisesti.

Edellisen levyn arviossa – 5 vuotta sitten – tuli kaivattua debyytin notkeaa ja vaihtelevampaa tiluilottelua sekoitettavaksi nykyisiin mammuttirakenteisiin. Juurikin tähän kutsuun vastataan uutuudella, sillä täyteen tursutetun jähmeyden vastapainoksi löytyy vapaammin hengittävää metsäkirmausta ja suoranaista sankaruutta. Rytmitykset ja niiden vaihdokset ovat yhä tasaisia ja maltillisia, mutta ilmapiiriä palautetaan 2000-luvun alkupuolen Spinefarm-karkeloihin. Levyn alun kevättä ja kesää kuvastavat biisit edustavat tätä hilpeää nostalgiaa. Valitettavasti myös keskinkertainen anti osuu Awaken from the Dark Slumber (Spring)-aloittajan kohdalle, sillä sen kärsivällinen keskitempoinen kehittely huipentuu antiklimaattiseen laukkakomppihoilotukseen. Alkupään peikkometsäsyntikat ja -ohjelmoinnit kyllä lupaavat jotain hehkeänpuoleista. The Forest That Weeps (Summer) korjaa pettymyksen moninkertaisesti, kuten kesän parhaana vuodenaikana kuuluukin. Kehittelyn sijaan meitä palvellaan unelmakertosäkeellä ja perkeleen repäisevällä bridge-riffillä, joka alkaa Moonsorrowin Jumalten kaupunkina mutta suksii nopeasti sivupoluille. Korkealla rekisterillään Mäenpää nostaa kertsimelodian oikeutettuun asemaansa, mutta ultrakerrostetun kuoron toistamana vaikutelma on jossain muurinmurtajan ja muinaisen leviatanin sukuelimen tuottaman pahoinpitelyn välillä. Mukana on myös leikittelevästi varioiva kitaraosio ja vaskipauhausta kuoron kyytipojaksi.

Syksyä ja talvea ruumiillistavat numerot ovat puolestaan ehtaa nyky-Wintersunia: raskaalla ja synkeällä arvokkuudella itseään kantavia. Eternal Darkness (Autumn) yhdistelee Burzumin jämähtäneen hypnoottista blast beat-kuljetusta, Strapping Young Ladin tuhannen ja yhden raidan kakofoniaa sekä Dimmu Borgirin yleistä viihteellisyyttä. Sinfoniset elementit, aaveäänet ja muut tilpehöörit vertautuvat tiheydessään Time I:n paisutteluun, tällä kertaa maestron toivomilla ääniteknisillä tuloksilla. Herää kysymyksiä oman studion ehdottomasta tarpeesta, jos sama vaikutelma on luotavissa tyydyttävästi lainatiloissa ja, tarkoista luvuista riippuen, pienemmällä tai yhtäläisellä kapasiteetilla. Studiokohun taustoja on kuitenkin ruodittu miljoonakertaisesti foorumeilla ja videoilla, ja lisäselvityksiä saataneen projektin jatkuessa. Vielä kaukaisempiin tähtiin kurkottelu onkin sitten eri tarina. Mihin jäimmekään? Kappaleen suola on sanaton, surumielinen ja verkkaisesti valssaava laulumelodia, jota kaikki muu seuraa massiivisen hautakulkueen tavoin. Ihastuttavan salmiakkinen vastakohta kesäbiisin hedelmälle. Loneliness (Winter) on sulokkaan rauhaisa laskeutuminen hankeen kuolettavan kaahauksen jäljiltä. Pääasiassa puhtaasti laulettu hituri on puoliturvallisesti sävelletty, mutta tarjoaa yhtä kaikki sopivaa taustakomppausta yksinäiseen pohdintaan. Erityistä herkkua ovat pizzicatomainen kitaraosio ja Towns… Mäenpään heleä stemmavokaalihölötys. Yleisestikin laulupuoli on totuttua kärkilaatua ja rääkymiset uran eläimellisimmät. Unohtaa ei sovi basisti Jukka Koskisen takuumureita örinästemmoja, jotka huutavat (tai örisevät) vakinaisen duon muodostamista.

Harmillisen aloituksen jälkeen The Forest Seasons näyttää Mäenpään kynnet, jotka kykenevät edelleen pysäyttämään kyynisen kuulijan. Debyytti pysyy magnum opuksena, mutta haastajat ovat vereviä uudistajia, joita toivottavasti saamme rutkasti lisää ennen kitaran ripustamista naulaan. Jokin kuitenkin kertoo, että odotellessa kuluu enemmänkin kuin yksi lager-olut.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Opeth – Sorceress

Ruotsalaispoppoon retrospektiivinen retki psykedeelisiin fuusiomaailmoihin on ollut vaikeaa aikaa death metal-puritaaneille. Vaan minkäs teet, kun keulahahmo Mikael Åkerfeldt suolsi kauniin örinänsä kadoksiin ja rakastui rakkaudenosoituksiin vanhaa progea kohtaan. Ei voinut kuin toivoa, että bändi kehittelisi uuden mestarillisen dynamiikan, puhumattakaan hyvistä melodioista. Kahden ok-levyn jälkeen tuo toivo alkoi kuitenkin haalistua. Mutta kolmannessa kerrassa on sitä kuuluisaa taikaa, kuten Sorceress osoittaa.

Tyylillisesti edetään jotakuinkin samoissa merkeissä, esi-heavyn ja fuusio-jazzin nyrjähtäneessä mikstuurassa, jota kevennetään balladimaisella akustisuudella. Poikkeuksellisesti suoranaista metallisuuttakin on kuultavissa, mistä kirkkaimpana näytteenä toimii levyn aloittava nimikappale. Vastustamaton jämäkkyys pääriffissä ja vokaaliartikulaatiossa tuo Dio-vaikutteen takaisin, joskin tyhjäkäyntisempää heavy-proge-jammailuakin löytyy. Tyhjäkäynti onkin yksi nyky-Opethin synneistä, jota on saatu kiitettävästi karsittua tällä nauhoitteella. Toiseksi piirteeksi voisi luonnehtia Watershedillä alkanutta toismaailmallisen alakulon vaikutelmaa, joka on hallinnut kevyitä osia. Synnistä ei ole kyse, mutta usein on huomannut kaipaavansa death metal-aikojen sokerisia laulusuvantoja. Viehkeämpiä kohtia toki löytyi kahdelta aikaisemmalta, mutta niiden lohtu jäi paljolti puolitiehen. Tätä koskee toinen uudistus/taannutus, sillä melodiat saattavat jopa lämmittää entisessä hengessä! Will o the Wisp on vanhan liiton balladethia à la Harvest ja Damnation, ja vaikkei sijoitukaan levyn parempaan päähän, rinnastuu se näkyyn rakkaan kotitalon tupruttavasta savupiipusta. Sentään jotain annettavaa niille puritaaneillekin. Kitarapuolella kuullaan myös nättiä periruotsalaista trubadurointia, kuten Persephone-intro.

Vaikka Pale Communion menetti kierroksia sävellysten ja tyhjäkäynnin osalta, oli sen sovituksellinen monipuolisuus näyttävää ja huolellista. Sorceress tuo aimo annoksen sisältöä omaan moninaisuuteensa, jolloin esimerkiksi The Seventh Sojournin “The Beatles Goalla”-instrumentaatio ei tunnu väliajan näkymättömältä viihteeltä. Päinvastoin jouset ja akustinen kitara ylläpitävät suurenmoista jännitettä. A Fleeting Glancen cembalo-pimputtelu ja hauras vokalisointi tuovat painottomuudessaan raikkaan tuulahduksen italoprogea, ja loppupään katarttinen laulaminen on kiitettävä kontrasti umpinaisemmalle soinnille. Paras säästetään viimeiseksi, kun Era kiitää ja kulminoituu jälleen hurmiolliseen lauluun sekä tuplabasariryöppyihin. Levyn ainoa varsinainen heikkous on tuotantopuoli, joka vaikuttaa hypänneen loudness war-kelkkaan, sillä pahimmillaan soittimet vyöryvät päälle märän hiekkalinnan tavoin.

Kolmoserä kirjataan lopultakin Opethin nimiin, sillä sen klassista rokkailua ja trippailua tukee tasalaadukas materiaali. Raskas, hämyinen ja melodinen vuorottelevat eheästi, ja turhemmat treenikämppäilyt kitkeytyvät kuin putket perennapenkistä. Bändi  on tarttunut juonesta ja alkanut tehdä siitä omaansa. Kuulostaa hieman samalta tarinalta, joka alkoi miltei 20 vuotta sitten.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Hexvessel – When We Are Death

Suomalaistunut britti Mat McNerney kiilasi paikallisten huurupiirien kärkeen Hexvesselin debyytillä, joka keltaisen lehdistön termistöllä ilmaisten yllätti suomalaiset. Synkeä, katkera ja ritualistinen folk ei kuitenkaan kannustanut sulkemaan verhoja, vaan ajelehtimaan lähimpään metsään hengittämään vihreää kultaa. Hyppysellinen tarttuvaa bluesia nosti jopa pientä juhlahumua. No Holier Temple jatkoi samoilla linjoilla täydentäen psykedeelisellä rockilla ja heavy-riffeillä, mutta kappalemateriaali ei huumannut yhtä lailla. Kolmas levy täydentää entisestään, muttei sekään potki aivan halutusti.

Tällä erää tarjotaan myös pirtsakampaa psykerockia, jossa urut vilkkuvat tuhannen väriä The Doorsin ja vaikkapa Baby Woodrosen tapaan. Lähtökohtiin nähden räikeä irtiotto toimii latautuneessa Transparent Eyeballissa, mutta kahdella muulla raidalla mennään halvemman retroilun puolelle. Mushroom Spirit Doors on erikoinen synteesi äsken mainittua, kierteistä post-punkkailua, normaalimpaa ja tasapaksua psykerockia ja riffittelyä, joka muistuttaa Deep Purplen Pictures of Home-hitistä. Muuten päristään tutummissa tunnelmissa, joskaan siinä hämärimmässä, riitasointuisessa ja sitrasoittimilla koristellussa ulottuvuudessa ei enää käväistä. Tämä osuus sisältää paremman pään materiaalin, josta erottuvat Cosmic Truth-balladi, Teeth of the Mountainin blues rock ja tribaalirytmillä kiitävä Hunter’s Prayer, jonka aistikasta kitaranäppäilyä ja -harmoniaa säestetään surumielisellä viululla. Myös viimeksi mainitun tapainen, mutta hillitympi ja trumpetilla ehostettu Mirror Boy osuu lähelle. Genrellisen tarkistuksen lisäksi McNerney on lisännyt lauluunsa Danzigin tyylistä väännettyä ulinaa, joka ei tunnu tarpeelliselta muttei haitalliseltakaan. Jokaisella on oikeus päästellä haluamiaan ääniä.

Hexvessel on edelleen yksi Suomen musakentän kiinnostavimmista tekijöistä, mitä syventää entisestään levy levyltä laajentuva paletti. Parhaiten se kuitenkin taitaa lähestymistavan, josta lähdettiin liikkeelle. Uudistua toki saa ja pitää, kunhan huhmareessa murskataan niitä lääkärin suosittamiakin aineksia.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Periphery – Periphery III: Select Difficulty

Washingtonista ponnistava Periphery on viime vuosina laajentanut asemansa yhtenä djent-pioneereista yhdeksi metallikentän polarisoivimmista akteista. Vastustajien mukaan bändi vaikuttaisi kiteytetysti olevan kvasiälykästä emopaskaa, mutta tähän väliin toimituksen on huomautettava, että kyse on hyvästä kvasiälykkäästä emopaskasta. Valtaosa kritiikistä kohdistuu laulaja Spencer Sotelon kieltämättä yliampuvan limaisiin puhtaisiin vokaaleihin, mutta toimituksen tunnekeskuksessa ne käännetään voimaannuttaviksi viesteiksi, joita hävetään sitten myöhemmin. Uutuus on taattua herkkua vihaajille ja rakastajille.

Varovaisen hyvän kehityskaaren jälkeen edellinen julkaisu, tuplalevy Juggernaut, sinkautti yhtyeen miltei napakymppiin omalla toimialueellaan. Mutta vain puoliksi Alpha-levyllä, joka yhdisti groovailevat ja kieroilevat riffit, breakdownit ja pop-melodiat mestarillisesti pakatuksi virvokkeeksi. Omega sen sijaan tuntui lähinnä vanhojen ideoiden tarpeettomalta kierrätykseltä. Neljän levyn jälkeen Select Difficultyn kohdalla on ainakin tiedossa, kuinka alittaa paineistetut odotukset. Onneksi nokka sojottaa kiinteästi kohti tulevaisuutta ja uusia tapoja sävelensaattamiseen. Itse sävelet ovat tietty ne tärkeimmät ja hyviä sellaisia piisaa, joskin myös huonompiakin.

Tyypillisen alkumaalailun sijaan The Price Is Wrong starttaa levyn silkalla tulituksella, jonka punaisen langan tarttuva pääriffi pingottaa kireälle. Samassa tempussa ei kuitenkaan onnistu seuraava Motormouth, joka kohkaa puuduttavankin puolelle. Ensimmäinen uutuudenhohtoisempi raita on loistava Marigold, joka keinuu elegantisti 7/8-osaisten kitaroiden ja jousien kautta hurmokselliseen radiokertsiinsä. Kun jälkipuolella vielä imelä indie-kuoro liittyy hoilaukseen, ovat elitistiset otsasuonet koetuksella. Jälleen harmillisena vastapainona on The Way the News Goes, jonka raikkaan kuljetuksen stoppaa tylsähkö ja tönkösti blast beatilla rytmitetty melokertsi. Lopussa sentään esitellään levyn kantava musiikillinen teema herkällä pianolla. Debyytin jälkeen bändin perinteeksi on muodostunut tiettyjen melodioiden, rytmien ja lyriikoiden toistaminen levyn halki, ja tämänkertainen kehitelmä on selkeästi toimivin. Remain Indoorsin melodisuus onnistuu, ja kylkiäisenä on eeppistä Devin Townsend-riffittelyä ja sähköistä pulputusta. Habitual Line-Stepper polveilee toimivasti jousien ja vaskien ehostamana, ja Flatline edustaa bändin listahittipotentiaalia parhaimmillaan. Absolomb tuo nostalgisesti mieleen debyytin melodisen hajamielisyyden, hyvässä ja pahassa, mitä seuraa toistoteema sykähdyttävästi orkestroituna. Tarttuvan puoliballadi Catch Firen ja keskinkertaisemman Prayer Positionin jälkeen koittaa finaali, joka on yhtyeen kaunein saavutus. Lune aloittaa eteerisellä, sytkäreitä sytyttävällä maalailulla ja puhkeaa lopulta koskettimilla, kuorolla ja orkestraatiolla ladattuun codaan, jonka tuoksinassa kuullaan tietysti toistoteema.

Ilmaisun eksoottisempi puoli siis elää ja kehittyy katalogin edetessä, ja tällä kertaa tutut elektroniset elementit ovat miltei korvautuneet klassisilla. Huoli kohdistuukin peruspoljentoon, joka muuttuu yhä arkisemmaksi, mikä ei ole mahdoton yllätys usean levyn ja muotiin nousseen genren myötä. Sotelon vokaalitkin tuntuvat saavuttaneen kaikilta osin yllättävyytensä rajat, mitä nyt herra tyylittelee välillä uusilla tavoilla, jotka aiheuttavat tässäkin päässä oikeaa myötähäpäistymistä. Ehkä kyse on Amaranthen tapaisesta valtavirtatrollaamisesta. Mutta missä piilee jatkuvan kiroilun viehättävyys?

Peripheryn ristiriitainen voittokulku jatkuu, mutta seuraavaa esillepanoa on syytä miettiä huolellisesti. II-levyn uudistuminen ja Clear-ep:n kokeilut voisivat toimia esikuvina. Mutta jos hyvän kvasiälykkään emopaskan tuottaminen ei ole merkki osaamisesta, niin ei sitten mikään.

Arvosana: 8+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment