Devin Townsend Project – Transcendence

Kanadalaisen progelipunkantajan Devin Townsend Project-nimike alkoi vakuuttavasti. Melko lyhyen ajan sisällä julkaistiin neljä levyä, jotka tarjosivat uran monipuolisimman läpileikkauksen tekijänsä vaikutteista ja kesyttämättömästä mielikuvituksesta. Näistä Deconstruction ja Addicted edustavat osaltaan parhautta. Sittemmin tuotantosarja on profiloitunut suuresti Addictedin radioralli-ihastuksen mukaisesti, mutta huonommilla ralleilla. Kylkiäisenä on ilmestynyt Ziltoid the Omniscient-levyn jatko-osa samalla ongelmalla sekä mukiinmenevä Casualties of Cool-juurilevy. Tämä tekee toiset neljä levyä viidessä vuodessa, joten pitkäksi aika ei sentään ole käynyt ja kovia biisejä on karkeasti albumin verran. Mutta nyt…

…tapahtuu kummia. Nimittäin DTP-levy, joka on paluu aikaan ennen DTP:a. Tästä on fani jos toinen uneksinut kärsivällisesti ja kärsimättömin purkauksin. Meitä siis palvellaan polveilevalla, massiivisella ja maailmojenlaajuisella metallisella melodisuudella, joka alun perin johdatti eksyneet kanukkineron mieleen eksymään lisää. Nykyistä sielunmaisemaa ei tietenkään voi siivota pois, joten viimeaikaiset kehitelmät tuovat omat sävynsä. Pääsääntöisesti kyseessä on kuitenkin ns. paluu, ja mukavalta se väkisinkin kuulostaa, vaikkei kyseessä olekaan mestarillisen onnistunut sellainen. Vanhojen kappaleiden uusiminen jatkuu, sillä levyn aloittaa Infinityltä tuttu Truth, jonka suttuinen alkuperä saa kirkkaan äänenlaadun ja ylimääräisiä säveliä vanhojen rinnalle. Sävellyksen selkeyttäminen ja mutkistaminen vähentävät kuitenkin tehoa, jonka toivat rosoisuus junttaamisessa ja yksinkertaisempi sävelkulku äänivallissa. Vai tältäkö biisin piti alun alkaen kuulostaa? Loppuun on vielä ynnätty turhanpäiväistä astraalitunnelmointia ja höpinää, kun eteenpäin voisi jo siirtyä. Toinen heikompi raita on Secret Sciences, joka sisältää hauskaa stemmasovittelua mutta joka viipyilee liiaksi ennen antiklimaattisen lauhaa kertosäettään.

Loput onkin mieluisaa transendentaalista virtaumaa. Huomattavasti mieluisampaa on kuultu kohtalokkaan ja elämää laajemman melodian saralla, mutta silti levyn paremman puolikkaan antimiin tulee palailtua. Erottuvimmat ovat djenttaileva ja tarttuvasti rumpaloitu Failure, Depth Charge-hitin tavoin kiitävä Offer Your Light, nimibiisi ja Ween-coveri Transdermal Celebration. Nimibiisi on kokonaisuuden ainoa originaali kappale, jonka rinnastaisi sykähdyttävimpiin aikaansaannoksiin. Massiivinen ääniarkkitehtuuri, tomirytmitys sekä harmoniset falsetit ja kitaraliidit etenevät kuin ilmakehää kiertävä emoalus. Lopun tuplabasariryöpyn perään on etevästi lisätty efekti, joka jäljittelee hidastavaa junaa kuin alus pysähtyisi nappaamaan seuraavat eksyneet. Ysäri-alternative tai sen kuuloinen materiaali on puolestaan yksi allekirjoittaneen heikkouksista, ja Devyn paisuttelevassa käsittelyssä Weenin biisi nauttii varsin raikkaasta kohotuksesta. Varsinaisen lyhyen biisin jälkeen alkaa taas astraalihörhöily, mutta tällä kertaa sitä kuuntelee mielellään melodian jatkuessa tuudittavana. Silti lainailut ja uusinnat olisi suositeltavaa sisällyttää pienjulkaisuihin ja ekstroina, pitkäsoittojen keskittyessä odotettuihin omiin näkemyksiin. DTP:n vakioääni Anneke van Giersbergenin laulu jää tällä levyllä ehosteeksi, mikä tuntuu oikealta ratkaisulta, sillä ylikäytettyinä upeimmatkin asiat muuttuvat puiseviksi. Myös vähemmän vakituista Ché Aimee Dorvalia kuullaan rajoitetusti, mutta hänen souliin kallistuvasta äänestään kelpaisi kärsiä tovin pidempään.

Transcendence polkaisee Devin Townsendin jämähtäneen uran joutuisaan liikkeeseen, vaikka tuntuukin hienoiselta pikaruoalta nostalgianälkään. Edellisestä huipusta on kuitenkin vielä verrattain lyhyt aika, ja aina jotain tarttuu runsaittain laskettuihin verkkoihin. Hyvää palvelua on myös saada unohtamaan, että jotain on tullut ylipäätään odotettua.

Arvosana: 8

Devin Townsend Top 5:

1. Devin Townsend – Terria (2001)

Herran pääteos sävellyksellisessä tyrmistyttävyydessään ja sovituksillaan, jotka leijuvat kuin vesi raikkaassa ilmakehässä ja toisaalta laskevat raskaina saderyöppyinä maahan.

Arvosana: 9½

2. Devin Townsend Project – Deconstruction (2011)

Filharmonisen orkesterin ja kuoron vahvistama raivotautinen konsepti, jossa äärimetallinen majesteettisuus, lohdullinen kauneus ja eksistentiaalisen perinpohjainen naurettavuus sullotaan samaan häkkiin.

Arvosana: 9+

3. Strapping Young Lad – Alien (2005)

Maaninen ja harvinaisen tarttuva avaruusooppera – jolla ei ole mitään tekemistä avaruuden kanssa – jonka voittamaton groove ja innovatiivisuus mm. naiskuoron ja kellopelin käytössä nostivat yhtyeen täysin tuntemattomalle tasolle.

Arvosana: 9

4. Devin Townsend Project – Addicted (2009)

Pohjimmiltaan perinteinen Devin-levytys, jonka painotus häpeilemättömään hittikaavaan ja Anneke van Giersbergenin vokaaleihin tekee siitä yhden katalogin hauskimmista.

Arvosana: 9

5. The Devin Townsend Band – Synchestra (2006)

Tunnelmakirjoltaan rikas maailmanlevy, jonka parhaat numerot lukeutuvat suureellisimpiin tyyppinäytteisiin Townsendin hyvällä tavalla tukkoisista äänivalleista.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Omnium Gatherum – Grey Heavens

Karhulasta pärähtää jo seitsemäs palanen suomalaista kärkikastin melodeathia. Kaksi edellistä julkaisua vakinaistivat vision, jota bändi haki melankolisesti maalailevalle alajaokselleen, ja uusin tuttavuus luottaa tarkalleen samaan pohjapiirrokseen. Pientä renovaatiota kuitenkin kaivattaisiin.

Suureksi osaksi melodiat, riffit ja sovitukset etenevät valmiiksi tallattuja polkuja, mikä ei itsessään ole vääryyttä. Edellinen Beyond oli malliesimerkki toisteisuuden taiteesta, kun mainittuja elementtejä siirreltiin piirun verran eri konformaation luomiseksi. Toinen yritys ei tuota yhtä vaikuttavaa installaatiota, mikä kuuluu esim. joidenkin kuorolauluosuuksien tarpeettomuutena. Silti kyseessä on nautittava OG-levytys parilla hauskalla jipolla.

The Pit-aloitus esittelee virkistävästi nopeinta antia pitkään aikaan, vaikkei kuulukaan levyn parhaisiin. Skylinen umpiruotsalainen kitaraliidi on tyypillinen mutta tarttuva. Moni on huomautellut säkeistöriffin In Flames-pastissisuudesta, ja siltä se kieltämättä kuulostaa. Frontiers puolestaan uhkaa vajota itsepastissiksi, mutta löytääkin tarvittavan voiman ala- ja ylätaajuuksien maittavalla rinnastuksella. Jotkut muut raidat eivät ole yhtä onnekkaita. Foundation rullaa kauniin haikealla pianomelodialla, ja Rejuvenate! kaahaa jälleen havahduttavan nopeasti, mutta tällä kertaa mukaan on lisätty ensiluokkainen liidi. Paras säästyy viimeiseksi, kun Storm Front yhdistää viihdyttävästi nopeuden, murjonnan, kosketinmaton ja nimensä mukaisesti myrskyisän kertosäkeen, jossa kitara-kosketinvalli saavuttaa bändin syvimmän sielunolemuksen. Tätä teemaa venytetään antaumuksellisesti uusilla liideillä varustellen, kunnes saavutaan jo tavaramerkiksi muodostuneeseen kosketin-outroon. Mille laatutasolle OG-levy asettuukaan, sen voi aina luvata poistuvan pamauksella.

Omnium Gatherum on muotoillut asemapaikkansa mukavasti itseään myötäileväksi, hieman liiankin mukavasti. Yhtyeen tuotanto on kuitenkin jaettavissa selkeästi erottuviin jaksoihin, joten uutta ihmettä ja kummaa on lupa odottaa… jos sellaiseen löytyy tahtoa. Toivoa ainakin piisaa tämän perusteella.

Arvosana: 8-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Beirut – No No No

Balkan-pitoista indie popia tehtaileva Beirut ajautuu jatkuvasti kauemmas kiertolaisjuuristaan. Edellinen The Rip Tide toimi pätevänä välimuotona matkalla standardimpaan indie-ilmaisuun, mutta vaikutti vielä pyörittävän koeaikaa. Tällä kertaa perille on saavuttu ja uudenlaisessa, virkistävässä valmiudessa.

Virtaviivaistamisesta huolimatta The Rip Tide henki vielä hyvin paljon vanhoja aikoja. Myös No No No:lla trumpetit ja pasuuna pauhaavat ja jouset vuodattavat niille määrätyissä hetkissä, mutta iso osa ajelehtii enemmän barokkipopin romanttisiin svääreihin. Joissain raidoissa näitä ikonisia instrumentteja ei kuulla ollenkaan. Pääasiallisen tilan ovat vallanneet kiinteiden rytmien ohella jämäkät pianokadenssit sekä syntikoiden, urkujen ja muiden koskettimien monipuolinen viljely. Niin ikään keulahahmo Zach Condonin kuuluisa ukulele on minimissä, ja varpaiden välisestä rantahiekasta vastaavat lähinnä koskettimet.

Radikaali transformaatio ei haittaa pätkääkään, sillä biisit vetävät vertoja The Flying Club Cupin omille. Viimeistään tällä julkaisulla Condon osoittaa kykenevyytensä biisinkirjoittamiseen ilman kompensoivia lisäsovituksia. Nimibiisi, August Holland ja Perth ovat ääniaalloiksi muuntautuneita auringonsäteitä, minkä lisäksi Fenerin tasaväkisemmän auvon katkaisee neuvokas tempovaihdos hellyttävällä kosketinmelodialla. Barokkipop kukoistaa As Needed-instrumentaalissa, jossa ukulelen lämpö yhdistetään arvoituksellisen kauniisiin jousikuvioihin ja -harmonioihin. So Allowed-lopettaja keinuu haikean pianon mukana, mitä seuraa jälleen kerran arvoituksellinen harmonikkalinja. Ainoastaan Pachecon laahaava rhodes-tapailu toimii pikkuruisena hidastustöyssynä.

No No No on huikea ja ytimekäs ääripää massiivisen The Flying Club Cupin vastaavalle. Jälkimmäinen sopii interreilaamisen tunnussävelmäksi, ensimmäisen soveltuessa enemmän samoamiseen idyllisten katujen ja puistojen halki kohti lähintä rantaa. Paremmuudella ei ole väliä, vain sillä missä olet.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Haken – Affinity

Viimeisen yhdeksän vuoden aikana Dream Theater, tuo heavy metalin, muinaisten progetitaanien ja kaikenlaisen hassuttelun fuusioreaktori, on tehnyt loistokkaan paluun. Eri nimikkeillä vain. Ja eri miehistöillä. Nuo nimet ja miehet ovat ruotsalainen Seventh Wonder, amerikkalainen Between the Buried and Me ja brittiläinen Haken. Nämä spirituaaliset seuraajat ovat täyttäneet sen, mitä esikuvaltaan on uupunut, kivuten samalla progressiivisen rockin ja metallin ylhäisimpään kärkeen. Käsittelyssä on jälkimmäisimmän viimeisin.

Kahdella ensimmäisellä levyllään Haken oli todellinen herkkutötterö suosikkipalloilla: metallin raskauden, progen eleganttiuden, lapsekkaan hippaleikin, pakahduttavan haikeuden ja jäähalliluokan AOR-kertosäkeiden saumaton synteesi. Uutuutta edeltävä The Mountain oli lähinnä raskas ja elegantti, mutta sulatti aikaisemmat saavutukset varttuneisuudellaan ja vaikeammin lähestyttävillä melodioillaan, jotka lopulta kasvoivat epäluuloja murskaaviksi vuoriksi. Affinity sijoittuu jonnekin lapsen ja aikuisen välimaastoon, palauttaen hölmöyttä kuin arkeensa toisinaan ikävystyvä aikamies. Tämä suoritetaan poikkeuksellisen synteettisellä ja elektronisella alustalla. Levystä kuuluu, että The Mountainin menestystekijät ovat tuoreessa muistissa, mutta temppu ei uusiudu kokonaisena.

Ainoa varsinainen kämmi koetaan jo aloituksessa, kun Initiate tummuudessaan ja tanakassa tahtilajissaan alkaa toimia vasta lopun harmonioinnissa. Selkeimmät erottujat ovat 1985 ja Earthrise autenttisilla kasariefekteillään. Ensimmäinen reitittää juustoisuuden, helpon kaavan kertosäkeen, djent-riffittelyn ja yleisen progemetalliuden neuvokkaasti monimutkaiseen rytmikäyttöliittymään. Jälkimmäinen vetää läskiksi antamalla Toton optimistisuudelle djent-käsittelyn, jälleen toimivalla mutta samalla kovin helpolla lopputuloksella. The Endless Knot on levyn perusprogemetalliraita, jota koristellaan pienellä brostep-aaltoilulla. Aikaisempien kaneetti toistuu. Näin puolet kokonaisuudesta antaa vaikutelman, ettei bändi panostanut aivan kaikkeaan sävellysten tehostamiseksi ja terävöittämiseksi.

Parempi puoliskokin herkuttelee tyylillä ja tajulla, mutta muistaa myös säveltää kunnolla. Totisesti muistaa. Lapse on eteeristä ja harmonista uuden aallon popia ja neo-progea parhaimmillaan. Levyn virallinen eepos, 16 minuuttia lähestyvä The Architect, sisältää neuroottista progemättöä ja blast beatia, hentoa kasarimattoa, pitkällisen ambient-trip hop-osion ja Leprousin Einar Solbergin huutamista. Mutta se kaivattu täky on mahdikas ja groovaava, genren parhaimpiin lukeutuva kertosäe, joka virtaviivaistetaan hienosti kolmannella soittokerralla. Jo aloituskappaleessa kuullaan samoja basso- ja rumpuohjelmointeja kuin edellislevyllä, mutta arkkitehdillä ne määritetään mielenkiintoisemmiksi ja jopa rennon dubin puolelle. Elektronisuuden osalta pääteos on kuitenkin Red Giant, jossa kotimaan UK Garage-vaikutteet todella nostavat päätään. Tummaa dubstepiä ja yhtyeen kokeilunhalua korkeimmillaan. Bound by Gravity-hituri lopettaa kokonaisuuden kauniilla maalailulla ja elämänmyönteisellä loppunostatuksella. Kyse on kuitenkin etupäässä suhteellisen raflaavasta musiikista, joten kunnollisen menonumeron tai kahden puuttuminen jälkipuolelta on harmillista.

Affinity on selkeä lasku muun tuotannon standardeista, mutta pitää Hakenin yhtenä tämän hetken parhaista ja innovatiivisimmista progebändeistä. Jos Rush ja Threshold olivat lupaavia mutta liian kevyitä, tässä olisi tarvittava ler… CD-levy. Ja ennen kaikkea jos Dream Theater oli lupaava mutta toimii lähinnä uusimman soittoteknologian koemaistajana, tämä tämä.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Cult of Luna & Julie Christmas – Mariner

Omissa kirjoissa Umeålainen Cult of Luna tarjoaa kenties parhaat post-etuliitteiset jamit. Tuo käsitys sai huomattavan puhurin alleen edellislevy Vertikalin näytöistä. Niin ikään Mariner on yhtä kuin hienostunut muuntautumiskyky sekä samaan aikaan vyöryävä ja elottomasti leijuva kauneus.

Siinä missä Vertikal oli koneistetun ja kylmäpuristetun elektronisuuden perversoima, karistaa Mariner osan johdoista ja piireistä sujuvamman liikkuvuuden hyväksi. Tämä on suotavaa siirryttäessä tehtaiden vankeudesta ulkoavaruuteen ja sen ylitse. Kitaravallien, rytmien ja ohjelmointien aaltomuodot ovat siis lähempänä aikaisempien levyjen groovea ja pienempää paineistusta. Suuri tekijä muutoksessa on vieraileva post-metal-vokalisti Julie Christmas, jonka ääni tarjoaa toisenlaisen neuroottisuuden asteen perinteisen huutamisen rinnalle. Vaihtelu pehmeyden, kuulauden, sekavuuden, käskevyyden, kiljumisen ja rienaavan rääkymisen välillä muistuttaa jonkinlaista Björk-Chino Moreno-hybridiä, toimien ansiokkaasti bändin seuraavana uudisaskeleena. Väliaikaiseen ehosteeseen ei kuitenkaan nojata koko massiivisella äänenpaineella, sillä riffipuolella on jälleen löydetty niitä yksinkertaisia sointukulkuja, jotka vaivaavat kuulijaa levynjälkeisessä tyhjiössäkin.

Esimerkkeinä toimikoon The Wreck of S.S. Needlen oivallinen tuplakitararytmitys ja Approaching Transitionin raukean hitaasti palava tremolo. Jälkimmäinen toimii ilman Christmasia levyn ns. CoL-biisinä, mutta sekä hyvässä että pahassa. Puhtaasti laulettu hidastelu ja seuraava perusrymistely tuovat mieleen Salvationin ja Somewhere Along the Highwayn parhaat ja heikoimmat osiot. Cygnus-lopettajan mättöriffi ei sekään omaa toivottua gravitasta. Muutoin kappale sisältää tuudittavan basso-rumpu-suvannon ja ulottuvuuksien välisen loppulaukan, jossa koko orkesteri kerrostuu toimittamaan nimen mukaisesti joutsenlaulun.

Avaruusteema ja vokaalien uusi lähestymistapa tarjoavat tämänkertaiset paukut, tuoden mukanaan soundtrackin pauhua ja kepeää indiemäisyyttäkin. Räikeää eksotiikkaa suositellaan jatkossakin, sillä 2010-luvulla Cult of Luna tekee parhaita levyjään.

Arvosana: 9+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Soilwork – The Ride Majestic

Helsingborgin melodeath-katujyrä ei näytä pysähtymisen merkkejä, mutta viimeiset reilut kymmenen vuotta ovat myös osoittaneet, ettei kova melu ja ryminä toimi laaduntakeena. Alkulevyjen nopeuksien palauttaminen myöhempään ja nykyiseen, melodialla saturoituun ilmaisuun – jähmeiden metalcore-testailujen ohella – on luonut toistuvasti mielikuvan pitkään avattuna olleesta energiajuomasta. Edellinen The Living Infinite oli kuitenkin raikastava poikkeus keskittyneemmällä ja hienostuneemmalla otteellaan.

Puutteita toki löytyi, mutta edeltäjä palautti sitä syvyyttä ja hullaannuttavaa tyylitajua, joista 2000-luvun alun levyt tulivat ylistetyiksi. Bändi vaikutti käynnistäneen uuden kultakauden, ja The Ride Majesticin aivoituksia huomasi jopa odottavansa ja spekuloivansa. Levyn aloittava nimibiisi asettaakin optimistisen draivin säkeistön rytmikikkailulla ja kertosäkeen estottomalla melodiavirralla. Sitten otetaankin epäuskoinen askel taaksepäin, kun yhtye palaa uusvanhoihin tapoihinsa ja toteuttaa niitä ronskimmin kuin koskaan. Rumpali Dirk Verbeuren tamppaa ja blastaa sata lasissa kuin hänen asuntonsa olisi pantattu suorituskyvyn osoittamiseen, ja muut lisäävät sen mikä on lisättävissä. Suvantoa toki löytyy, mutta kontrastit tuntuvat tarpeettomilta voimanosoituksilta. Toisena tekijänä häärii vokalisti Björn Strid, jonka puhtaat kuuluvat alan parhaisiin mutta jolta vaikuttaa edelleen löytyvän pakotetta todistella sitä. Kaikkiaan levystä välittyy liikayrittäminen, jolla pyritään kenties hämäämään pois kappalemateriaalin ailahtelevuudesta. “Soilwork are sounding better than ever”, totesi Strid haastattelussa. Totta, mutta aivan muualla kuin missä pitäisi.

Tietenkin ammattitaito huokuu tältäkin kokonaisuudelta, kuten odottaa sopii. Karaistunut ja koeteltu pumppu takoo tasaisesti muistuttaen myös menestyksensä avaimista. Alight in the Aftermath kitaroi kutkuttavan norjalaisesti, ja kertosäkeet solisevat poikkeavan virkeästi raidoissa All Along Echoing Paths ja Shining Lights. Siellä sun täällä myös upea väliriffi nostaa leukaansa, ja kuohkea rytmikitara Phantomin soolon taustalla on yksi parhaista miesmuistiin.

Kymmenettä julkaisua juhlistetaan kappaleilla, jotka lukeutuvat uran raskaimpiin ja nopeimpiin. Tässä päässä maltillinen innovatiivisuus on kuitenkin myynyt huomattavasti paremmin. The Ride Majestic lukeutuu myös uran heikoimpiin, mutta niin kauan kuin bändin ydin eli Strid hehkuu itsepintaisena ja ikinuorena, ovat usko, toivo ja rakkaus Soilworkiin yhä uudelleen herätettävissä.

Arvosana: 7½

Soilwork Top 5:

1. Figure Number Five (2003)

Kallistui enemmän alternativen, industrialin ja ihan vain rockin puolelle, mutta teki sen rautaisesti ja tyylikkäästi tinkimättä hitustakaan energiastaan.

Arvosana: 9+

2. Natural Born Chaos (2002)

Melodiat ja puhtaat vokaalit ottivat tuntuvan niskalenkin, samalla kun ilmaisu pysyi tunnistettavan kuolonmetallisena, mutta huomattavin ja soundia mylläävä uutuus oli taivaallisten kosketinmattojen painotus tuhtien riffien rinnalla.

Arvosana: 9

3. The Living Infinite CD 1 (2013)

Tuplalevyn jälkimmäinen kiekko jätti toivomisen varaa, mutta ensimmäinen vyörytti tunnelmansa ja melodiansa valaistuneisuudella, joka sai puhaltamaan pölyt vanhalta Soilwork-alttarilta. Tästä arviooni, jonka näkemys ykköslevystä oli vähemmän myönteinen.

Arvosana: 9-

4. A Predator’s Portrait (2001)

Kahden ensimmäisen levyn tapaan raskas ja nopea, mutta varustettuna myös puhtailla vokaaleilla ja mielikuvituksellisilla sovituksilla, jotka osoittivat bändin pyrkivän paljon normaalia melodeathia korkeammalle.

Arvosana: 8+

5. Steelbath Suicide (1998)

Äkäinen ja mielenkiintoinen debyytti, jonka satunnaiset kosketinryöpyt vihjasivat jotain muutakin olevan keitteillä.

Arvosana: 8

 

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Viikate – XII – Kouvostomolli

Jälleen on aika syöttää V-koodeilla pumpattu ehtoolliseines ympäristön kuiviin imemään ihmisrankoon. Lokomotiivi kiertää epäolon päätteettömiä sydänmaita tuoreilla kekäleillä ja rasvauksilla, jotka matkustaja tahtomattaan kustantaa paikkaillusta pussistaan, jota sielukseen kutsutaan. Niin kauan kuin on matkustajia, on motiivi. Yhdeksästä vaunusta jälleen kiitettävän moni tarjoaa palvelunsa vähäisin vastustuksin. Ne ovat ajan ja käytön kuluttamia, mutta myös patinoimia ja vankentamia.

Osa ihmisistä ärsyyntyy kyseisestä puhetavasta Viikate-arvioissa, joten vaihdetaan kekäleet jäihin. Tälläkin yrittämällä Kaarle, hehkeä naispuolinen stemmaajansa sekä rautainen liidikitara laulavat kuvioita, jotka kutsuvat luokseen taatulla toistolla. Viime arviossa kaivatut urut ovat nekin jälleen multakerroksen pintapuolella, kun Puolikulkijat-herkistely pyhittää väliosansa navetanpölyisille sunnuntaikoskettimille. Kaiken perinteen keskellä löytyy pientä aikarakoa myös pikaiselle tuulettamiselle. Mantelinmakuinen alkaa ohjelmoidulla rumpusiksakilla ja elektronisella pulputuksella, joiden käyttötarkoitus tosin jää kysymysmerkiksi. Lisäys ei huononna eikä paranna kappaletta, se vain on siellä merkityksettömänä. Muutoin kipale ei tuota muttia auvoisen harmonisella kertosäkeellään ja mahtipontisella kitaroinnillaan. Kenties olisi parempi kokeilla jotain muuta soundia ravisuttavaa keinoa? Kuten vaikkapa Allikon yhdistelmä aavikkomelodiaa, vanhankantaista iskelmäkeinuntaa ja metallista humppaa. Urkubiisiä puolestaan tahditetaan nuorekkaan poikkeavilla iskuilla söpönä lisäväritteenä.

Mantelibiisin ohella Rottinki kaahaa levyn parhaimmistoon tutulla ja laadukkaalla rämäpäisyydellä. Päätösraita Musta, metalli & taivas alkaa norjalaisen pahaenteisellä riffi- ja pianotapailulla, mutta sulaa lopulta levollisesti palavaksi iskelmäosaamiseksi, unohtamatta ruhtinaan elkein ratsastavaa takakansiriffiä. Lopputuloksena jälleen yksi hyvä kiekko seinälle, mutta tällä kertaa uupuu jotain ennenkuulumatonta. Nimittäin potkua. Riffejä kyllä revitään määrätyissä paikoissa, mutta ne on joko sovitettu liian pidättyneellä tavalla ja/tai vesitetty liian terävällä rumpusoundilla, joka ei tue niitä riittävästi. Kenties tähän rujouteen ja kuivuuteen pyrittiinkin, mutta se ei aivan myy tässä osoitteessa. Sen sijaan sävelkynässä terävyys on enemmän kuin suotavaa, ja tuota hyvettä piisaa uutukaisella.

Kouvostomolli kajahtaa keskitetymmin kuin edellisessä istunnossa, muttei puhalla mennessään hattua ja peruukkia pahaa-aavistamattomalta kuulijalta. Hätää Viikatteelta ei kuitenkaan tunnu löytyvän samaisella välineelläkään, ja onhan kärsimystä seurattu jo 20 vuoden mittaisesti. Ajan kuluessa pääteasemakin löytyy, ja jokainen tietää sen nimen. Sitä odotellessa juhlitaan taivalta ja kärsitään vielä pari lisää.

Arvosana: 8½

Viikate Top 5:

1. Surut pois ja kukka rintaan (2003)

Suomalaisen iskelmän, rockin, metallin ja musiikin klassikko, joka materiaalillaan ja monipuolisuudellaan kukoistaa kuin tuore hautajaiskukka: kaiken harmauden keskellä valoisana ja katkeruutta syventävänä.

Arvosana: 9+

2. Marraskuun lauluja 2 (2007)

Marraslaulujen toinen, seesteisempään puoleen pureutuva levy, jonka ylhäinen raskassoutuisuus on passelein unohdetussa talossa unohdetun perunapellon pientareella.

Arvosana: 9+

3. Unholan urut (2005)

Alusta loppuun laantumattoman säröinen ja suora iskelmämetallilevy, joka luottaa tekemisiinsä kuin mies leikkuupuimuriinsa.

Arvosana: 9

4. Petäjäveräjät (2012)

Uudemman, melodisemman ja iskelmällisemmän Viikatteen virstanpylväs, joka melankolisen lempeyden rinnalla osaa myös tarttua tukevaan vitsaan (Huom! Tästä levyn arvioon, jonka ajoista tuomio lieventynyt huomattavasti).

Arvosana: 9

5. XII – Kouvostomolli (2016)

Juuri luit.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment