Moonsorrow – Jumalten aika

Pääkaupunkilainen Moonsorrow on maailman paras pakanametallibändi, Suomen paras metallibändi ja yksi parhaista bändeistä ikinä. Näistä paineettomista lähtökohdista katsoen edellinen julkaisu, Varjoina kuljemme kuolleiden maassa, tuntui verrattain kesyltä eikä rakentanut uusia siipiä bändin mytologiaan. Tästä huolimatta jokaisen levyn ilmestyminen on mullistuksenomainen riitti, joka päättyy aina veriseen virneeseen. Virne kehittyy riivatunoloiseksi nauruksi Jumalten ajan pääriffin pamahtaessa ämyreistä.

Uutuudesta on ainakin kesyyntyminen kaukana, sillä Verisäkeiden mutainen black metal-sirkkeli pureutuu V: Hävitetyn kristallisointiseen dramatiikkaan. Ennen kaikkea molempien jalostunut introverttius toimii pääraaka-aineena. Likaisen ja koruttoman poljennon rinnalla basson sallitaan keikkua hedelmällisesti, ja suvantojen akustisuudelle ja elokuvamaisuudelle huiluineen ja viuluineen annetaan tarvittava avaruus. Aiempien levyjen tapaan raidat nidotaan yhteen visuaalisilla äänisilloilla, jotka vahvistavat kerronnallisuutta. Ylhäisimmillään järjestely on kokonaisuuden alkupuolella. Nimibiisin ja Ruttolehdon sisältämä melodian ja eeppisyyden hurma tuo mieleen ensivaikutelman, joka syntyi Emperorin debyytin kuuntelemisesta. Jälkimmäinen nostaa suvantonsa Moonsorrowinkin mitalla uudelle asteelle, kun Korpiklaani-mies Jonne Järvelä tulkitsee kaunista sananpartta saamelaiseen tapaan. Suosikkikohdaksi muodostuu “Levy vihdoin pihassasi”, joka ilmaisee tarkalleen kuulijan sielunmaiseman. Vai oliko se “Lepy vihdoin vihassasi”? Puhuu fanille yhtä lailla.

Muun levyn osalta huippua lähdetään laskeutumaan, muttei liian jyrkästi. Suden tunti ei nojaa tarttuviin ja nostattaviin melodiakohtiin, vaan uskoo vaikeakulkuisemman ja hämyisemmän säveltelynsä purevan lopulta. Näin se tekeekin, joskin sävellyksen teho riippuu raskaasti mainitusta bassomiksauksesta. Viulusovitukseen on saatu loitsittua erismaailmallista uhkaa, jota vahvistaa Helena Haaparannan sanaton ja kesyttämätön laulu loppusekunneilla. Mimisbrunn alkaa lupaavasti Verisäkeiden Jotunheimin tapaisella, luonnonkuvaisella akustisuudella, joka katkaistaan komean matalataajuisella mullikuorolla. Mutta kun samaista teemaa varioidaan särötettynä ja paisutettuna, muistuttaa sen kliimaksi liiaksi V: Hävitetyn omaa. Hyvää musaa silti, ja lopun blast beat-saha-kosketin-vyörytys etenee vaahtopään intensiteetillä. Ihmisen aika (Kumarrus pimeyteen) purkittaa levyn tasavahvasti hyödyntäen jälleen takuumureita bassokoukkuja. Asianmukaisesti kokonaisuus viimeistellään taivaisiin vetoavalla kuorolla, jota instrumenttiraidat säestävät kaikella puhdillaan. Ambienttisten jälkiäänien laskeutuessa jää kuitenkin tuntemus, että lopetusmelodiasta olisi saanut punottua paremmankin.

Kaiken napinan viitekehys sijaitsee kuitenkin korkealla kultaisissa saleissa, mistä Moonsorrow seuraa ylenkatseisesti ihmishaastajiensa ryömimistä. Yhtye luottaa aiempiin vahvuuksiinsa kuulostaen samalla riittävän tuoreelta. Jumalten aika ei pääty vajaan 70 minuutin jälkeen, se päättyy näiden taitajien hiljentyessä lopullisesti.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Swallow the Sun – Songs from the North I, II & III

Swallow-the-Sun-Songs-From-The-North-I-II-IIIJyväskyläläisten melodinen death doom onnistui jo varhain murjomaan ja murjottamaan tiensä Suomen suosituimpiin. Mikä parasta, suosio on perusteltu kokonaisella diskografialla kovatasoisia levytyksiä. Tätä harvinaislaatuista melodia- ja tyylitajun sadonkorjuujuhlaa jatketaan uusimmallakin, mutta hajanaisemmin.

Ensimmäisellä kolmella levyllään bändi ihastutti tavaramerkkisoundillaan, joka koostui poikkeuksellisen voimakkaista kitaraliideistä ja kosketinharmonioista. Niiden myötä syksyä miltei odotti päästäkseen jälleen tunnelmoimaan itseinhossa lähiostarin kirkon pihalle. Sittemmin tuohon ainutlaatuiseen liikevoimaan on nojauduttu vähemmän, kun goottinen majesteettisuus on luovuttanut alaa kokeilevammalle ja toisaalta popimmalle ilmaisulle, kuulostaen kuitenkin edelleen majesteettisesti gootilta (oliko tuossa mitään järkeä?). Kiteytettynä ollaan siis menty terveellisellä tavalla eteenpäin. Kokeilevuus ja poppius ovat suoranaisia avainsanoja viimeisimmällä, triplaksi paisutetulla kokonaisuudella. Ääripäät on jaettu metallittomaan (Beauty) ja lievästi sanottuna metalliseen (Despair) kiekkoon, joiden välissä kalmaista keskitietä edustaa “normi”-tyylin nykykuulumiset esittelevä rieska (Gloom).

Levyltä toiselle puhtaiden vokaalien ja niitä säestävien tunnelmointien määrä on lisääntynyt, minkä lisäksi kevyempi ilmaisu on yhä helpommin omaksuttavissa. Gloom jatkaa käyrän nousua sisällyttämällä jokaiseen kappaleeseen puhdasta laulantaa. Tämä ei itsessään ole valittamisen aihe – onhan kyse melodisesta musiikista –  mutta aina osiot eivät tunnu tarpeellisilta vaan mustaa ainesta laimentavilta. Yleistä on myös mättö-puhdas kertsi-mättö-rakenne, joka ei satuta kertosäkeen ollessa toimiva, mutta joka usein käytettynä jättää bändille epätyypillisen yksinkertaisen vaikutelman. Laadukasta mutta verrattain vaaratonta. Onneksi Mikko Kotamäen laulu on päivitetty käyttämään myös ylempää asteikkoa nättejä stemmoja varten. Lisäksi triplalta löytyy sovituksellisia pikkulisäyksiä, kuten toisinaan mehevästi murahteleva basso ja pölyisesti hurahteleva syntikka. Mainittujen melokertsien juhlaa tarjoavat With You Came the Whole of the World’s Tears kera tanakan liidikitaroinnin ja goottimetallinen The Memory of Light. Vastapainoisesti 10 Silver Bullets ja From Happiness to Dust jäävät melodioinneissaan latteahkoiksi. Aleah Stanbridgen laululla koristeltu Heartstrings Shattering on luotettava perusmasistelu, ja Silhouettes hyötyy korkeaoktaavisesta kuorosta ja tuomion vaskeista.

Beauty jatkaa heleitä kertosäkeitä ilman metallia, kun Cathedral Wallsin samettinen liukuvuus on laajennettu kokonaiseksi levyksi. Kotamäen ääni, säröttömät kitarat ja koskettimet kuljettavat miellyttävästi melankoliaa, joka toimii vaihtelevasti. Se kumajaa vahvana raidoissa The Heart of a Cold White Land ja Pray for the Winds to Come, kun taas Away ja Before the Summer Dies ovat vesittyneempiä herkistelyjä. Jälkimmäistä parantaa kotoisan lämmin iskelmänäppäily. Mukana on myös pari instrumentaalia, joista 66,50’N,28,40’E maalailee varsin sulokkaita näkymiä. Mainittaviksi kelpaavat vielä Autumn Firen post rock-tremolo ja koko paketin nimibiisi, joka syksyisillä koskettimillaan ja Kaisa Valan laululla mahtuisi hyvinkin Johanna Kurkelan levylle.

Mutta sitten… tarttukaamme ilmiöön nimeltä Despair. Kaiken ihastelun ja haikailun jälkeen bändi sukeltaa nokka edellä pimeyteen, jollaista se ei ole koskaan tavannut. Mikäli aiemmin kykeni vielä jotensakin leipomaan olonsa kotoisaksi sumuisella suolla, niin nyt vituttaa. Viisi mustaa monumenttia raahaa kylmää ruumistasi pitkin jäätynyttä maata, ja painavan harmaa taivas on nielaissut auringon. Kuka tarvitsee helvettiä? Tässä on bändi riisuttuna sen ns. markkina-arvosta: raskaampana, hitaampana ja mollisempana kuin koskaan… ja silti äärimmäisen tarttuvana. Rytmiriffit murentavat kaiken kuin vajonneen keisarin patsaan, kitaraliidit laulavat loputonta elegiaa ja kosketinvallit vaihtelevat aavemaisen ja apokalyptisen välillä. Tähän päälle vielä paluun tekevät tuomiokuorot ja -vasket, niin elämäksi kutsumasi raapimalauta alkaa olla pulkassa. Tämä teos tihkuu mustaa intohimoa ja inspiraatiota, jotka eivät ole samalla tavoin läsnä sisaruksissa. Tämä on levy, jonka yhtye halusi todella tehdä.

Songs from the North on kolmiteräinen miekka, joka sisältää bändin vahvimman ja heikoimman äänitteen. Kuten Opethin Damnationin ja Deliverancen tapauksessa, raskaammat aatokset kulkevat kaukana levollisten edellä. Välimuotoinen levy taas tuntuu lievältä kompromissilta. Tämä ensiluokkainen kokeilu paljastaa selkeästi, missä Swallow the Sunin suurin, maailmaa polvistava vahvuus piilee.

Arvosanat:

Gloom: 8+

Beauty: 8

Despair: 9½

Koko paketti: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Riverside – Love, Fear and the Time Machine

Edellisessä jaksossa puolalaiset tunnelmaprogeilijat vaihtoivat hevin esiheviin ja kikkailun rokkailuun. Kauneusleikkaus suoritettiin kriittisessä vaiheessa, kun vanhassa alkoi olla vara pahempi. Vivahteikkaiden bändien yksinkertaisesti täytyy uudistua pysyäkseen elossa, ja Riverside todella teki niin. Nyt se tekee saman uudelleen.

Kyse ei ole uusien alueiden valtauksesta, vaan ennestään tuttujen uudelleenjärjestelystä. Materiaali ajelehtii ikonisten kevyiden elementtien ja viimeaikaisen 70-lukulaisuuden välillä. Varsinainen ärhäkkyys on kuitenkin poistettu muutamaa riffitiuskaisua lukuun ottamatta. Näissä kohdissa vilahtaa myös suoranainen metallisuus pikanttina taaksekatsantona, ja kuritetaanpa niitä tahtilajejakin miedosti leikkisänä muisteluna. Päällepäisimmäksi teemaksi on valittu popahtavuus, akustisuus ja puoliakustisuus, jotka loivat onnellisesti trippailevia faneja jo debyytillä.

Startti on kankea. Kaksi ensimmäistä biisiä ovat kevyessä menevyydessään ja toisaalta keskinkertaisuudessaan ilmapalloja, joiden kaasu loppuu nopeasti. #Addicted saa kuitenkin vihiä juonesta hennolla, vetten päällä kulkevalla kitaranäppäilyllään ja Mariusz Dudan täydentävällä laululla. Laatu pidetään vaihtelevan tasoisesti korkealla levyn loppuun asti. Saturate Me tanssii aikansa rikkaalla kitara-kosketin-vuorovaikutuksella, kunnes vaihtuu Dudan ja synan vastustamattomaan maalauksellisuuteen. Time Travellers on silkkaa akustisuuden ja – jälleen kerran – Dudan taikaa, kerraten osaltaan yhtyeeseen rakastumisen parametreja. Laulajabasistin parhaat suoritukset ovat johdettavissa melko selkeästi tiettyihin musiikillisiin valintoihin.

Valitettavasti Love, Fear and the Time Machine jäi kitaristiperustaja Piotr Grudzińskin viimeiseksi tällä maailmantasolla. Joudumme siis aikaistamaan hänen muodostumistaan yhdeksi progressiivisen rockin legendoista. Vai oliko hän legenda jo aloittaessaan? Riverside on luonut kuusi upeaa kokonaisuutta, joista tarkastelijasta riippuen ainakin osa lukeutuu aikojen parhaisiin. Ilman Piotrin panosta ne eivät olisi syntyneet. Uutuus on laadukas ja surullisen asianmukaisesti sovitettu hyvästijättö. Tämä ei kuitenkaan ole bändin loppu, sillä lisää on tulossa. Yksi jäi joen varteen, yhä muut jatkavat.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Leprous – The Congregation

Alusta saakka nykyprogen norjalainen kiintotähti on luonut tunnelmia, joita kukaan muu ei saa aikaiseksi. Otti kuitenkin taianomaiset kolme yritystä, ennen kuin häiriintyneisyydestä ja tarttuvuudesta saatiin uutettua kovatasoinen levy, joka Coal totisesti oli. Bändin kokonaisuudet ovat fokuksensa osalta aina piirtyneet kadehdittavasti, mutta tuotannon mekaanisin sekä samanaikaisesti introvertein ja tarttuvin materiaali onnistui naksauttamaan optimiasetukset.

Laajalti tällä menestysreseptillä lähdetään myös viimeisimpään. Rytmitys on konemaista mutta vastustamatonta ja ilmaisutajuista. Vielä debyytillä tahditus oli toimivaa mutta mielikuvituksetonta, mutta sittemmin yhtye on elävöittänyt osaamisensa taikajuomalla, josta puuttuu etiketti. Niin ikään helpommin lähestyttävät kertosäkeet ja paksusti pörisevä kosketinmatto ovat tulleet jäädäkseen, ja metallin suhdelukua on jälleen kavennettu. Sen sijaan varsinaisesti synkeiksi tai ahdistuneiksi tunnelmia ei voi luonnehtia, vaan paluuksi aikaisempaan, lääkkeistä vapaaseen kvasi-iloisuuteen. Etenkin tällä konfiguraatiolla ajoittain päätään nostavat alternative/indie-vibat kuulostavat maittavilta. Jos aikaisemmin Leprous nostatti mielikuvan maanalaisesta, villisti rönsyilevästä rihmastosta, niin tätä nykyä se palvelee enemmän kosmopoliittina ja teräväpiirteisenä snobiarkkitehtina.

Kaiken huvin yhteydessä levy kuitenkin muuttuu hieman pitkästyttäväksi puoleenväliin saavuttaessa. Energia ja hauskanpito ovat tiedostettavissa, mutteivät välity omaan käyttäytymiseen hyvien sävellysideoiden jäädessä tarttumatta terävimpiin koukkuihin. Lower-lopettajassa bändi vaikuttaa itsekin pitkästyneeltä. Lisäksi The Floodin laiskahko kertosäe vaikuttaa kuuntelujen ja selkääntaputusten väkisinmakuuoperaatiolta. Muuten soidaan tasavahvasti, eikä menneisyydessä vaivanneista fillereistä tarvitse huolehtia. Parhaimmillaanhan nämä sankarit suoltavat maineensa veroisia viipaleita. Ei ole istuntoa, jonka aikana The Pricen basarirytmiä ei nakuttelisi itsekseen – tai näyttäisi idiootilta sitä tehdessään – minkä lisäksi varsinainen raitakin on tarttuvan tanakka. Third Lawin hienous perustuu Einar Solbergin siron falsetin ja mukana kohoavan riffin kauniiseen yhteistyöhön. Rewind on tuplabasarien ja neulanterävän riffittelyn kansanjuhla, jonka rieha yltyy hengästyttäväksikin. Indientuoksuinen Triumphant on jälleen rytmityksen triumfaalista ylistämistä, joka pakottaa kädet tapailemaan sointujaan – edelleen idiootilta näyttäen – kruunaten paketin Solbergin voimakkaalla heittäytymisellä.

Tasapaksuudestaan huolimatta The Congregation kuuluu nykyprogetilan raikkaimpiin ja jännittävimpiin istutuksiin. Leprousin onnistumisia tuntuisi vain palvelevan enemmän pimeys ja masennus, mikä kuulostaa kummallisen tutulta pohjoisessa musiikkikentässä. Rypekäämme siis pahassa olossa ja tehkäämme lisää hyvää musiikkia!

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Between the Buried and Me – Coma Ecliptic

Metalcoren, mathcoren ja muiden pillifarkkuilujen hyökyaaltokautena BTBAM lukeutui eksentrisimpiin yrittäjiin. Raivotautisen kaahailun ja breakdownien sekaan sijoitettiin hämmentäviä mutta ihastuttavia eksoottisia elementtejä, jotka ovat vuosien saatossa lisääntyneet niin määrässä kuin mielikuvituksessa. Samalla nuorekkaasta nykimisestä on ajauduttu jalostetumpaan ja varttuneempaan rymyilyyn. Tätä nykyä puhutaankin modernin progen jättiläisestä.

Kuten musiikkinsa, bändin levyjen tasokkuus on progressiivista. Edelliset The Great Misdirect ja The Parallax II: Future Sequence paransivat edeltäjistään ja kaivoivat omat asemansa muiden progepoliksen monumenttien joukkoon. Ei siis ihme ja kumma, että Coma Eclipticin odotti vain kävelevän paikalle valmiiksi myllerrettyyn sijaansa. Totuus on kuitenkin se, että nyt jäädään ulkopuolelle haaveilemaan. Kyseessä on toki laatutuote vähimmäisvaatimuksena, mutta tällä erää hyvät ideat eivät osoittaudu riittävän kantaviksi. Puoltavana seikkana on ilo mainita, kuinka erilaiselta levy kuulostaa edellisiin verrattuna. Yhtyeen uudistuminen on perustunut pääpiirteittäin sen eksoottisten elementtien vaihteluun, ääripuolen pysyessä hienovaraistumisestaan huolimatta melko samanlaisena sovituksiltaan ja soundeiltaan. Tietyllä tapaa ryhmä on tehnyt saman levyn kerrasta toiseen.

Tämä lienee tiedostettu, sillä Coma Eclipticin olemus piirtyy harmonisempana, maltillisempana ja yhtenäisempänä. Tunnusomainen bipolaarisuus on sulautunut yhdeksi entiteetiksi, jossa raskaus ja keveys edustavat saman asian vivahteikkuutta.  Kokonaisuus etenee tasaisesti, jopa hieman konemaisesti, kuten kannen levollisesti keijuva koomapotilas. Pariin otteeseen blast beatit kirmaavat vanhaan malliin tyköistuvana kontrastina. Myös Tommy Giles Rogersin äärivokaalit kuulostavat riisutummilta ja orgaanisemmilta, kenties pienemmän prosessoinnin johdosta. Hyvästä mutta tasapaksusta kokonaisuudesta erottuvat The Coma Machine hienon draamantajuisella piano-vokaali-teemallaan, elektroninen Dim Ignition turpeilla sekvenssoinneillaan, Famine Wolf kohtalokkaalla pääteemallaan sekä King Redeem/Queen Serene ansiokkaalla herkkyyden ja rehvakkaan tarttuvuuden yhdistelmällä.

Coma Ecliptic katkaisee Between the Buried and Me:n laadullisen nousukiidon, mutta toisaalta vie sitä edelleen eteenpäin. Se myös vahvistaa bändin asemaa vakavasti otettavana – mutta asianmukaisesti pelleilevänä – nykyprogen valiojäsenenä. Nämä pillifarkut ovat jo melkoisen suuret täytettäviksi.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Mew – + –

Mew_+_-_coverTanskalaisen Mewin kaksi ensimmäistä ison lafkan levyä olivat veitsenterävyyden ja toisaalta veitsenterällä kulkevan herkkyyden sovittavia merkkiteoksia, jotka tarvittaessa paisuivat pullataikinan lailla alleviivatakseen merkittävyytensä. Passeleita alternative-rieskoja siis. Edellinen No More Stories… ei polttanut itseään tunnekeskukseen, mutta soljui nätisti tuoden nykyaikaista synapopia ilmaisuunsa. Viimeisin tekele puolestaan on nykyaikaista synapopia.

Edellämainittujen hyveiden lisäksi yhtye on todistanut itsensä eteväksi syntikoiden ja koskettimien hyödyntäjäksi, joten ronskinpuoleisen suuntavalinnan pystyy osaltaan käsittämään. Luonnollisesti signatuurisoundista ei voi vieläkään erehtyä, ei vähiten kiitos laulajakitaristi Jonas Bjerren tähtitieteelliselle äänialalle, mutta kaikenlainen näpräily ja seikkailunhalu on jätetty jokseenkin pohjalukemiin. Homman nimi ovat siis stadionin mahduttavat elektroniset kerrostumat ja kattoon projisoitava tähtipölyverho. Välillä kitaratkin saavat hetkensä efektointinsa ja indie-narinansa alta. Sovituksellisesta kankeudesta huolimatta materiaali on suurimmaksi osaksi laadukasta, ja hittejä lohkoutuu kiitettävästi kokonaisuudesta.

Satellites tarttuu optimistisella avaruus-indiellään, jossa “normaali” ja jopa hieman kikkaileva meno kytkeytyy levyn omaan ääniteemaan. Making Friends lisää rohkeasti funkkaavaa kitaraa poppailuunsa. Parhaista kertosäkeistä vastaavat The Night Believer lutuisuudellaan ja Water Slides painottomuuteen eksyneellä melankoliallaan. Yleinen pehmeys kostautuu muutamalla vähäisemmällä raidalla, joista etenkin Clinging to a Bad Dream näyttäytyy värittömänä soittolistahöttöhattarana. Yllättäen loppupäästä löytyvä Rows kellottaa yli kymmenen minuuttia, mutta kyseessä on lähinnä pitkitetty, tasavahva veisu, jonka perään on isketty hieman tarpeettoman hajuinen kiihdytysosio.

Plussamiinus on nimensä mukaisesti ristiriitainen. Se on toimiva, mutta sen trenditietoisuus loihtii kuvaa, että parempaan olisi pystytty jos hengitystilaa olisi yksinkertaisesti löytynyt enemmän. Siksi kasin kylkiäisenä on merkeistä vähemmän toivottu.

Arvosana: 8-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Scandinavian Music Group – Baabel

Kolmen ensimmäisen, laimeahkon levyn jälkeen jokin tartutti SMG:iin musiikillisen raivotaudin, joka ei vain ota talttuakseen. Plakkarissa on jo toinen, kaikkea muuta kuin laimea trilogia, jota seurasivat kolmannen eri tavalla laimentamattomat pohjapiirrokset. Baabel on pahaenteinen nimi uudelle rakennelmalle, mutta sisällöstään päätellen tätä hanketta ei kusta muulla kuin tahallisella termiitillä tukipalkkeihin. Ei paniikkia, eihän?

Terminal 2:n tavoin kitara- ja bassoefektit sekä koskettimet tuovat mieleen kolmen vuosikymmenen takaisen valokuva-albumin, jota kenenkään ei pitäisi joutua näkemään mistään hinnasta. Paitsi jos sen kannessa lukee SMG, luonnollisesti. Tällä kertaa viitteitä vielä vanhempaan aikaan on karsittu, ja materiaali on saostunut laaja-alaisesta post-punk-trippailusta kiinteäksi, Paul Simonin ja The Policen kalibroimaksi bilemasiinaksi. Myös viimeisetkin rippeet maaseudun raukeudesta ovat suodattuneet pois. Erityistä kiitosta nostattaa rumpu-basso-ryhmän töykeä ja tanakka kipparointi, joka kannattelee räikeästi meikattua äänimaailmaa ja toisaalta läpikuultavaa akustisuutta. Tähän vielä ynnätään Kokkosen siskosten tuikkiva tarinointi, joka tekisi korvan puhkaisustakin mieluisaa kuunneltavaa.

Alku on hidas. Nimikappale tarjoaa pirteää aerobicia, joka ei kuitenkaan vielä kannusta osallistumaan, ja Frank & Clairen hartaus on tyylikästä mutta hieman tylsää. Mutta kun ilotulitus viimein alkaa, se alkaa. Jättiläisen tasapaino jämeryydessä ja rentoudessa sanelee sen, miltä kasari-Yesin olisi pitänyt kuulostaa. Tyhjälle taivaalle on sininen SMG-hetki, jossa akustista balladia aksentoidaan öljyisellä synteettisyydellä. Sido tiukempaanSuurin rakkaus ja Jos olen rehellinen ovat tappovarmoja matontamppaajia, varsinkin ensimmäinen kohtalokkailla vokaaleillaan ja kertosäkeensä hillittömillä efektirytmityksillä. Ikaroksen (jälleen vainoharhaisen ennakoiva nimi) tanssahtelu kääritään funk-vaippaan Tuomon sävykkäällä taustalaululla. 7. kerros päättää levyn nykyaikaisemmalla synapopilla väännettyine vokaalisampleineen. Oikeissa käsissä kevyillä eväillä syntyy kokonaisuus, joka on raskas kaikesta.

Tälläkin kertaa SMG jatkaa kuulijoidensa yllättämistä ja itsensä ylittämistä. Kolmannen osan tapahtumista voi muodostaa käsityksen ja samalla ei juuri mitään. Sen tiedän, että tämäkin arvio meni rakastuneen lässytykseksi, joka vertautuu sulan marsipaanin alaspakottamiseen ja ylösvapauttamiseen. Mutta minä olen rakastunut.

Arvosana: 9

Scandinavian Music Group Top 5:

1. Missä olet Laila? (2007)

Ensimmäinen täyskäännös oli täyslaaki folkia, countrya, elokuvallista orkestraatiota ja ennenkuulumatonta herkkyyttä, joka sai keräämään hampaita lattialta ja fanittamaan yhtyettä, josta oli kuvitellut tienneensä kaiken.

Arvosana: 9+

2. Manner (2011)

Tästä arvioon. Arvosana on noussut melkoisesti sitten viime näkemän, eikö?

Arvosana: 9+

3. Baabel (2015)

Juuri luit.

Arvosana: 9

4. Terminal 2 (2014)

Tästä arvioon.

Arvosana: 9-

5. Palatkaa Pariisiin! (2009)

Tarjosi lisää Lailan hurmahenkeä pienemmällä mutta edelleen vavisuttavalla teholla.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment