Interpol – El Pintor

New Yorkin Interpol oli yksi 2000-luvun alun post-punk revival-tekijöistä, joka ei siunannut maailmaa pelkästään The-etuliitteen puuttumisella, mutta myös kesäisen raukealla indiellään. Turn on the Bright Lights-debyytti raivasi oman leveän saransa poikkeuksellisella melankoliallaan, mutta omissa kirjoissa parhaat kappaleet sijoittuvat duurikkaammalle Antics-seuraajalle. Our Love to Admire ränttäsi vielä kelvollisesti, mutta nimikkolevyn horjuilu oli jo masentavaa mongerrusta katkeransuloisen kenkiintuijottelun sijaan.

Fanilla ei ole syytä olla luukuttamatta El Pintoria sen enempää kuin aiempiakaan tuotoksia. Kitarat itkevät kohtalokkaita liidejä ja surraavat eeppisiä tremoloja, joita kivenkova basso johdattaa hiuksista kiinni pitäen. Suuruuden vaikutelmaa kasvatetaan kosketinvalleilla, ja Paul Banksin valitusvirret tuovat lämmön ja kylmyyden kuhunkin mielentilaan. My Desiren näppäily on laadukkaan tiivistä, My Blue Supremen viehätys perustuu osaltaan mehukkaaseen bassoefektiin ja Tidal Wave kiteyttää Interpol-reseptin auringonlaskun hauraalla lohdulla. Muutoin levyä kiusaa päämäärätön tyhjäkäynti, kuten edellistäkin. Twice as Hard-lopetus on vielä periaatteessa toimiva hituri, mutta kertosäe olisi hyötynyt yksinkertaisemmasta tahtilajista. Erikoisuutta tavoittelevat sovituskokeilut on sentään jätetty pois, ja bändi keskittyy normiosaamiseensa.

El Pintor on toinen peräkkäinen levy, joka käyttää yhtyeen nimeä markkinoinnissaan, mutta harvoinpa nämä eponymiteetit ovat palauttaneet vanhaa loistoa saatikka luoneet uutta. Muutama hitti onnistuu kuitenkin aina raapaisemaan jäisen pintakerroksen läpi suoraan höyryävään sykkeyteen.

Arvosana: 7+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

CMX – Mesmeria

Torniolaisyhtye ei ole korkannut nykyistä vuosikymmentä levyllä, jonka intellektuelli humahtaisi hermopäätteiden ulottumattomiin kuin Yrjänän kotikutoinen omenasiideri. Iätin pehmeys oli muhkuraista, Seitsentahokkaan terävyys tylsistynyttä, eivätkä uuden “kertosäelevyn” julkistus sekä Rakkaudessa ja Sodassa-single valaisseet horisonttia sen ihmeemmin. Mutta armollisesti on kuuluisa kolmas kerta, jonka Mesmeria lunastaa.

Jossain Vainajalan kuntarajalla liikkuva uutuus aloittaa mainitulla sinkulla, jonka Madcookia muistuttavasta introsta siirrytään kauniin vaivattomaan säkeistöriffiin. Kertosäe ei kuitenkaan vedä niistä langoista, joista tapahtuisi jotain. Alkupärinöitä levy ei siis kykene tarjoamaan, mutta kuulija hinataan päättäväisesti takaisin sen pariin. Ennen kuin voimme siirtyä mehusteluun, on vielä mainittava rytmitykseltään, kitaroiltaan ja jousiltaan ruosteinen Ojai, jonka kertsi puolestaan alkaa voimallisella tunteella mutta laantuu turhaksi hössötykseksi. Oivaa nostalgiaa silti.

Pacmanin muotoinen osa piiraasta koostuu siis yllättävän verevästä suomirockista, joka sisältää yhdet uran letkeimmistä komppikitaroinneista. Laavaa lukeutuu pirteimpiin maullaan, joka on indiemäisyydessään ja teinipurkkaisuudessaan artotuunelamainen. Mystiikan Ontologinen Sydän maalaa jotakuinkin samanlaisen auringon, jota seuraa Tuleen Kirjoitetun melodiaa energisoiva kitaravalli. Mestarirakentaja tuo gastronomisesti kutkuttavaa vaihtelua punkilla ja isohaaraisella mättämisellä, ja Valles Marineris kruunaa nokkelan tahtilajikikkailunsa sävelkululla, joka palauttaa mieleen Taio Cruzin superhitin Dynamite. Minkäs mahtaa, hyvät melodiat ovat universaaleja muodosta riippumatta. Viimeiseksi on säästetty harmonisen vähäeleinen lopetusproge, Eksopaleoklimatologi, jota uhostetaan hyppysellä Sapattivuotta. Maittava, mutta parin vuoden takainen Kusimyrsky maittoi paremmin.

CMX teki kertosäelevyn, jonka kertosäkeet ovat hyviä. Sen suomalla valtuutuksella Mesmeria lyötäköön aikavälin 1996-2000 ruhtinaisiin ja nestekidenäyttöajan kuninkaaksi. Tälle suoritukselle voi nostaa siiderimaljan ja kolmannenkin.

Arvosana: 8+

CMX top 5:

1. Aion (2003)

Suomiprogen ja ylipäätään suomalaisen musiikin merkkipaalu, jonka pahuuden teemaa havainnollistetaan monipuolisuudella, edistyksellisyydellä ja kieroutuneisuudella, josta pirukin olisi ylpeä.

Arvosana: 9½

2. Rautakantele (1995)

Primitiivisen alkuvoimainen ja vääntelehtivä rock-levy, jonka miltei rikkomatonta hittiketjua kuvaavat parhaiten kesä, Kalevala ja helvetillinen koistinen.

Arvosana: 9+

3. Talvikuningas (2007)

Konseptilevyjen aatelinen, jonka huolellista scifi-tarinaa kuljetetaan hulppealla sanastolla, metallisella progella ja mahdikkailla ääniteemoilla.

Arvosana: 9-

4. Aura (1994)

Bändin ensimmäinen todellinen voimannäyttö, joka yhdisteli sulokkaita voimahittejä, riivattua räyhäämistä, sametinpehmeitä jousia ja innovatiivista ainesten käsittelyä.

Arvosana: 8½

5. Isohaara (2002)

Energiseen rokkaamiseen, metalliseen synkeyteen ja toisaalta höyhenenkeveyteen luottava perusteos.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Origin – Omnipresent

Kansasista vaahtoava Origin leipoo avaruus-ääri-death metalistaan tarttuvaa taidetta, kuten kaksi edellistä levyä osoittivat. Juuri oikeisiin kohtiin isketyt koukut, jotka edustavat jotain muuta kuin raivotautista blastausta, ovat aina vieneet bändiä terveen hippusen eteenpäin. Myös uutukaisella on omat tuomisensa tekijöidensä viheliäisistä mielensyövereistä.

Uusi vokalisti, Skinlessissäkin vaikuttanut Jason Keyser, on kenties paras tähän mennessä, tulittaen kitusistaan kapinahenkisempää örvellystä perinteisen laatukirkumisen lisäksi. Alkutahtien energia tiivistyykin kaiken haihduttavan kuolemansäteen lailla, mikä saa jatkoa myöhemmissä numeroissa. Redistribution of Filth on viimeisin kuriositeetti Exhumedin kaltaisella deathgrindauksellaan, jossa d-beatit kopottelevat visvaa iloisesti joka suuntaan. Toimiva ehostus, joskaan ei mieleenpainuvimmasta päästä. Paras raita Source of Icon O riffittelee yhtä rentun elkein kaivertaen kuitenkin paikkansa korvanvuodattajain sydämiin.

Toisessa päässä peräti kolme välisoittoa vastaavat tunnelman ja draamakaaren rakentamisesta. Permanencen hitaan jämäkästä rouhimisesta edetään Continuumin ja Obsolescencen avaruusteemaiseen tilutukseen ja kosketinajoon. Keskimmäinen sisältää yhtyeen historian lempeimmät sävelet, jotka mallintavat kuvaa kauppa-aluksen telakoitumisesta vehreän eksoplaneetan kiertoradalla. Kunnes Unattainable Zero räjäyttää kyseisen aseman pillunpäreiksi toisella kärkiriffillä. Kolmannen tarjoaa The Indiscriminate-päätös ja heittää vielä perään kirskuvan loppukiihdytyksen, joka saisi Kiminkin hymyilemään kuin jahtinsa minibaarissa. Tähän levy ei varsinaisesti lopu, sillä hännille huitaistu laina crossover-pumppu S.O.D.:in Kill Yourselfista on luettu kaanoniksi. Lisäyksen tarve jää hienoiseksi mysteeriksi, muttei se mitään pahennakaan. Kova ralli, johon Origin on puhaltanut oman väkivaltaisen turhautuneisuutensa. Loppu lätty on yllättävän peruskaurapitoista sisältämättä sen kummoisempia. Ulosanti noudattaa tasapainoisesti viimeisimpien levyjen massaystävällisempää linjaa, mutta kuningasideat ovat vain jääneet pienemmälle tällä erää. Aina ei voi voittaa.

Sekopäisyydestä ei ole tingitty vähääkään, ja yhtye on edelleen oma boheemin brutaali itsensä. Kaikki on tehty paremmin aikaisemmin, mutta perusvarmuus ja tyylikkäät päivitykset pitävät suojakilvet ja ionikanuunat vireinä halpoja kilpailijoita vastaan.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Opeth – Pale Communion

Opeth_Pale_Communion_album_artwork

Toiveet death metal-dualismista murskautuivat toistamiseen Opeth-uutuuden paljastuttua jatkoksi edeltäjälleen. Huoli oli kuitenkin täysin laatuun viittaava, sillä Heritage oli vain hiukkasen enemmän kuin tehodemonstraatio vanhan ja häiriintyneen musiikin tekemisestä. Väliin mahtui kuitenkin paljon pölyistä vinyylin kulutusta ja itsetutkiskelua, joten suurempaa oli lupa odottaa. Onko Pale Communion sitten parempi Opethin uusi tuleminen? Tavallaan.

Jälleen vajoamme hämäriin ja mutkitteleviin onkaloihin, joiden valonlähde jää painavaksi epäselvyydeksi. Seinät kumisevat ontosti folkin, fuusion ja psykedeelisen hard rockin vääntelevistä harhoista, jotka myötäilevät kahden edellislevyn lohdutonta alemmuustilaa. Tällä kerralla ainekset on saatu puristettua yhdeksi liukkaaksi, monipäiseksi käärmeeksi, eikä Dio-tribuutin kaltaisia epämuodostumia ole putkahtanut varresta. Tämän näytön perusteella klassisen progen esanssi on kypsynyt helakan turpoisaksi, ja rakenteiden siirtymät ovat lomittuvampia toisiinsa nähden. Bändin taipuisammasta yhteissoitosta etenkin rhodeksen käyttö nousee miellyttävänä savuna kuulijan kattorajaan. Tarvittaessa kitaraa särötetään tuomaan lastia oikeisiin kohtiin. Mukaan ynnätyt jouset eivät ole välttämättömiä, mutta nostavat spektaakkeliarvoa hyvän maun toteutuksellaan. Toinen korvia höristävä lisäys on Riverin popimpi, jossain Lynyrd Skynyrdin valtatiellä tunnelmoiva osio. Aurinko pilkahtaa armollisesti.

Mutta mutta… biisit eivät edelleenkään vain iske. Onkalot vilisevät kiiltäviä hippuja, mutteivät tasaisia lähteitä. Eternal Rains Will Come sentään aloittaa kokonaisuuden toiveikkaasti urkujen ja akustisen kitaran kauniilla vuoropuhelulla. Goblin-instrumentaali esittelee mainittua rhodesia itsetietoisen lirupään elkein, ja Voice of Treasonin kertosäe kuljetetaan heittäytyvien vokaalien ja särökitaran munakkaalla käsikynkällä. Cusp of Eternityn dyynien halki kiitävää hoilotusta haluaisi rakastaa, muttei voi. Maininnan arvoinen yritys joka tapauksessa.

Opeth on luopunut äärielementeistään, mutta muutos ei jäänyt siihen. Sen alakuloisuuden on aina voinut löytää tietosanakirjasta, mutta kahden viimeisimmän myötä tunnelmointiin on vuotanut jotain pimeämpää. Vai onko kyse vain allekirjoittaneen omasta alakulosta, joka leijuu sitkeänä usvana pitkittyneen pettymyksen tiivistämänä?

Arvosana: 8

Opeth top 5:

1. Watershed (2008)

Loputtoman viehkeä yhdistelmä menestyskaavaa ja 70-luvun värivilkettä, joka innoitti tekijöistään ulos ennenkuulumatonta luovuutta, kolkkoutta ja yksinkertaisesti pirullista päälliköintiä.

Arvosana: 10

2. Still Life (1999)

My Arms, Your Hearse lanseerasi klassisen Opeth-soundin – uhkaavan death metal-paahdon ja vuoristoveden kaltaisen akustisen puhtauden – mutta Still Life teki siitä yhden maailman jäljitellyimmistä laadun noustua jäljittelemättömälle korkeudelle.

Arvosana: 9+

3. Ghost Reveries (2005)

Watershedin esiaste pienimuotoisilla disco-ajan valjastuksillaan, mutta edelleen hyvin paljon perinteinen Opeth levytys, joka löysi oikeat ratkaisut päätyäkseen jälleen yhdeksi fanisuosikiksi.

Arvosana: 9+

4. Deliverance (2002)

Rauhaisan Damnationin vastakappale, mustanpuhuva progressiivisen death metalin arkkityyppi, joka muistaa kuitenkin höllätä nitroja mitä kauneimmilla tavoilla oikeissa kohdissa.

Arvosana: 9

5. Blackwater Park (2001)

Koristeli purtilon tuoreilla nerokkailla sävyillä ja muodostui synonyymiksi bändin ylimaallisuudesta, vaikkei yltänytkään Still Lifen kertoimiin.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Misery Index – The Killing Gods

Misery-Index-The-Killing-Gods

Jos Baltimorelaisen Misery Indexin deathgrindiä pullottaisi, syntyisi roihuava Molotovin cocktail heitettäväksi yhteiskunnan rosvokoneiston näyteikkunaan. Totisesti kolme ensimmäistä julkaisua paloivat pitkään ja kauniisti, mutta neljän vuoden takainen Heirs to Thievery hiipui vaikuttavan humahduksen jälkeen.

The Killing Gods leviää ja tuhoaa vieläkin tehottomammin. Se on raskaampi ja nopeampi kuin aiempaa ennätystä sormeillut edeltäjänsä, mutta tuntuu korreloivasti menettävän painavuuttaan ja haluttavuuttaan. Luonnollisesti riffivarannoista on kaivettu sen verran arvokasta mineraalia, että kyseessä on kelvollinen sijoitus. Varsinaisia hyviä biisejä on kuitenkin solakka yksi, Conjuring the Cull, joka muistaa pitää meuhkaamisensa tyylikkään pääharmoniansa talutusnuorassa. Usea käräjä alkaa varsin lupaavasti, kunnes saavutaan keskivaiheen kiihdytysosioon, josta ei ole enää paluuta. Muissa tapauksissa palikoiden järjestys on vain muuttunut. Onneksi hapuilu sentään kuulostaa nätiltä, sillä HtT:n kliiniset rummut ovat palanneet vihaiseen luomuun. Jason Nethertonin karjuminen on katu-uskottavampaa kuin koskaan, ja saadaanpa hänestä ulos komeaa korinaakin anekdoottien viimeistelemiseksi.

Misery Index kuuluttaa edelleen raivoisimmasta päästä, muttei kiinnostavimmasta. Vaan jos soittimen satunnaistoisto päräyttää The Killing Godsin taulukkolaskennan tai jouluostosten yhteydessä, ei nappeihin tarvitse kajota.

Arvosana: 7

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Yes – Heaven & Earth

399637

Progelegendan edellinen julkaisu, Fly from Here, oli kohtalaisen väkevä keitos 70- ja 80-lukujen sävyjä. Vaikutelmaa paransivat myös pyöreään nollaan neutraloidut odotukset, jotka pätevät myös Heaven & Earthin kohdalla. Niistä huolimatta ei yllättyneeltä kummastukselta voi välttyä.

Tällä kertaa maisemaa ei hallitse The Buggles-duo Geoff Downesin ja Trevor Hornin retusoitu jämämateriaali, vaan itse bändi on jälleen puhallellut ahjon varressa. Toki Downes kosketinsoittajana osallistui edelleen kirjoittamiseen, mutta enimmät uudet aallot ovat laantuneet perinteisemmän soundin tieltä. Sitä vastoin aiemmin päitään kohotelleet pop-rakenteet muodostavat nyt albumin vallitsevan persoonan. Minimaalista progeilua on kuultavissa pariin otteeseen, eritoten muita enemmän osia sisältävässä Subway Wallsissa, mutta pääasiassa kyse on normaalimittaisista ja venytetyistä radioralleista.

Kummastus on kaksipuolinen. Raitojen kesken jakautuu poikkeuksellisen suuri määrä poikkeuksellisen tarttuvia kertosäkeitä, joista voi osaltaan kiittää uuden vokalistin, Jon Davisonin, panostusta. Luonnollisesti kaipaamme sitä kuuluisampaa Jonia, mutta korvaaja tulkitsee kirkasmieliset sävelet vähintään yhtä pätevästi kuin edeltäjän Benoît David. Negatiivisuus taas koskee sitä, kuinka harvinaisen selkeä osoitus levy on sovitusten tärkeydestä. Paperilla hienot kappaleet ovat kontaminoituneet laiskalla ja vaihteluköyhällä soittamisella. Yhdessä himmeän tuotannon kanssa syntyy elävä kuva isoisän vaatekomeroon kapsahtamisesta. Myös pari lähtökohtaisesti tylppää numeroa on eksynyt pölyn sekaan. Jos odotat Steve Howen tai Alan Whiten tekevän kitaroillaan ja rummuillaan jotain siistiä, jatka matkaa. Chris Squire mörisee bassonsa välityksellä ja stemmailee minkä pystyy, mutta roimasti lisää tarvittaisiin. Kokonaisuuden tematiikassa mennään Fly from Heren edelle, mutta lohtu on laiha jos levyä ei jaksa kuunnella. Mikäli asia korpeaa jotakuta niinkin pahasti, että covereita suunnitellaan, on ehdottoman suositeltavaa pureutua kappaleisiin Believe AgainThe GameLight of the Ages ja Subway Walls. Vapauttakaa nämä pop-helmet tunkkaisista simpukoistaan!

Seniori-Yes onnistui kunnioitettavasti loihtimaan nipun nostattavia ja aurinkoisia sävellyksiä, muttei biisejä. Kontrasti aiheuttaa herkeämätöntä pääalueen raaputusta, sillä samainen kokoonpano esittää ikivihreitä tutulla intensiteetillä paraikaakin. Tälläkin näytöllä on kuitenkin asiallista todeta, että jalka on edelleen liian suuri kuoppaan mahdutettavaksi.

Arvosana: 7½

Yes Top 5:

1. Relayer (1974)

Allekirjoittaneelle kaikkien aikojen paras levy, jonka pysäyttävät melodiat ja mielipuolinen instrumentaatio synnyttivät eskapismiarvoltaan vertaamattoman fantasiamaailman.

Arvosana: 10

2. Close to the Edge (1972)

Rakenteellisesti Relayerin isoveli, jonka yhtäläinen nerous perustuu juurevampaan ja groovempaan maisemointiin, joten tämän kaksintaistelun voittaja julistuu lähinnä maun mukaan.

Arvosana: 10

3. The Yes Album (1971)

Kaksi ensimmäistä levyä sisälsivät kelvollista, covereilla höystettyä psykedeelistä hard rockia ja folk rockia, sitten kosahti kunnolla ainesten jalostuttua massiivisen ja tarttuvan progeilun tyhjentäväksi voimanäytökseksi.

Arvosana: 9½

4. Fragile (1972)

The Yes Albumin ulosanti suodattui entistä hienojakoisemmaksi, ja julmia koukkuja tylsyttivät ainoastaan ylimääräisen tuntuiset välisoitot.

Arvosana: 9

5. Going for the One (1977)

Kolmen mammuttiopuksen jälkeen palattiin perinteisempään levyrakenteeseen, jonka tutun rakastettavat Yes-elementit päättivät yhtyeen kultakauden.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Scar Symmetry – The Singularity (Phase 1 – Neo Humanity)

Ruotsin Avestasta tervehtivä Scar Symmetry on edelleen voimatekijä melodeath-ympäristössä, mutta sen kyky luoda innostavia ja voimistavia kokonaisuuksia ei ole enää pätenyt kolmen ensimmäisen jälkeen. Alkuperäiskitaristi Jonas Kjellgren ei tarjoa sävellysavujaan uutuudella, joka on konseptitrilogian ensimmäinen osa, joten lähtökohtaisesti on kiinnostavaa kuulla, mitä poskelle läsähtää.

The Shape of Things to Come-intro lanseeraa levylle jonkin sortin pääteeman, jonka korni semiakustinen sävelkulku ei käynnistä tarinaa parhaalla mahdollisella tavalla. Neohumanin myyntipuhe on huomattavasti vetävämpi tarjoten yli kahdeksan minuuttia laadukasta melodeathia, heavya ja progressiivisuutta. Parhaimmistoon se ei lukeudu, sillä sen kertosäe tuntuu pikemminkin todella hyvältä sillalta kertosäkeeseen, minkä lisäksi tasatahdin käyttö rytmillisenä tehokeinona alkaa jo hieman turhauttaa. Albumin onneksi tuota matontamppausta kuullaan vain kahdella raidalla. Kosketinsovitusten etevä hyödyntäminen ja kauniisti alleviivaavat stemmalaulut tuovat kunniamaininnan.

Aloituksen ja päätöseepoksen väliin sijoittuvat kappaleet sisältävät mieltäylentäviä koukkuja, mutta kriittisiin kohtiin niitä ei ole riittänyt. Siten levyn varsinainen runko jää kelvolliseksi onttoudeksi, ikään kuin katsoisi elokuvan alku- ja loppukohtauksen ensimmäisestä kerrasta viisastuneena. Arviota varten vähäisempiä osia joutui toki kuluttamaan enemmän. Viihtyisämmäksi urakan tekivät esimerkiksi Cryonic Harvestin kohtalokas harmoniointi ja Neuromancersin lennokas pianosilta, unohtamatta ensiksi mainitun lopettavaa, aksentuaalisesti kauniin ruotsalaista ja “juonta eteenpäin vievää” narratiivia.

Vokalistireformin lisäksi huomionarvoista kahdessa edellislevyssä oli polveilevan ja mahtipontisen biisin puuttuminen. Nyt asia on korjattu kaksinkertaisesti, kun aloittajan lisäksi toistimesta räjähtää 10 minuutin paremmalle puolelle venyvä Technocalyptic Cybergeddon. Tai räjähtää sitten, kun olemme hämmentyneet Digster-soittolistalta eksyneestä 4/4-biitistä. Mors Principium Estin pojat tekivät saman härskimmin aikoinaan, mutta on tämäkin varsin hupaisaa harhaanjohdatusta. Teos läiskäisee pöydälle kekseliään ja hyräiltävän kortin toisensa jälkeen, raottaen Devin Townsendin ja Dimmu Borgirin oppaita ääripäiden dramaattisesta ja poukkoilevasta yhdistelystä. Ja loppusuoralla mainittu pääteema osoittautuukin mehukkaaksi pienen sointunikkaroinnin ansiosta! Aivan Holographic Universen fokusoituneeseen hunajaan ei ylletä, mutta kyllä tästä melodia-riffi-kimppakivasta saa olla ylpeä. Tähän loppuun on vielä mukava mainita, että vokalistit Roberth Karlsson ja Lars Palmqvist tilittävät tähän saakka parhaat suorituksensa, ja Christian Älvestamia on jälleen hieman vähemmän ikävä.

Toiveiden vastaisesti Scar Symmetryn takka ei syttynyt ilmiliekkeihin konseptin tuoman tuohen myötä. Yhdellä hyvällä ja toisella erittäin hyvällä klapilla saa kuitenkin aikaiseksi paljon lämpöä. Mutta tämä mökki ei tarvitse enempää häkää vaan hiiltyneet jäännökset. Toisikohan Imperiumin Vastaisku?

Arvosana: 7½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment