The Dear Hunter – Act V: Hymns with the Devil in Confessional

Amerikkalaisen Casey Crescenzon rock-epookki on edennyt viidenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa. Kiehtovaa oli se, että levy julkistettiin täysin puskista alle vuosi nelososan jälkeen ja julkaistiin miltei päivälleen vuoden erolla. Ilmeni, että levyt oli äänitetty käytännössä samoissa istunnoissa. Heräsi huoli, että Act IV:n lievä vaisuus toistuisi seuraajalla, mutta onneksi tämä pitää vain pieneltä osin paikkansa.

Kuten odottaa saattaa, on tämäkin kokonaisuus ahdettu piripintaan vaihtelevia vaikutteita ja tunnelmia, ja biisien värikkäät raitakerrostumat ovat geomusiikillisia löytöretkiä. Tarina on edennyt 1920-luvulle, mikä kuuluu aidoissa orkestraatioissa, mutta osaavissa käsissä mikä tahansa sekoittuu mihin tahansa. Edeltäjä täytti samat elokuvalliset tunnusmerkit tuntuen kuitenkin usein teksturoidulta perus-indie rockilta Dear Hunter-rockin sijaan. Act V sen sijaan on perustuksiaan myöten Act-levy miltei koko kestonsa, sillä palo ja dynamiikka ovat kunnolla läsnä. Tuttuun tapaan musiikillisia ja lyyrisiä viittauksia edellisiin osiin viljellään pitkin kokonaisuutta, mutta tällä kertaa ne on iskostettu luontevammin kappalerakenteisiin.

Selkeää sävyeroa myös löytyy sisarlevyyn nähden. The Moon/Awake on sarjan synkin biisi kylmillä harmonioillaan sekä ohjelmoiduilla perkussio- ja tekstuurielementeillään, jotka tuovat mieleen sarjan ulkopuolisen Black-ep:n. Mr. Usher (On His Way to Town) ja The Haves Have Naught puolestaan loihtivat tähän asti elokuvallisimpia aistimuksia. Ensimmäinen on tyylipuhdasta big band jazzia vajoamatta kuitenkaan Tukholman risteilyn pääohjelmaksi, ja jälkimmäinen valssaa pianon, orkesterin ja kuoron säestyksellä kuin viktoriaaninen kassamagneetti. Sisarella viehättänyt blues-väliosa on päivittynyt kokonaiseksi biisiksi The Most Cursed of Hands/Who Am I, joka kehittyy kantrin siivittämänä klassiseksi TDH-varieteelavanumeroksi. Mutta ehdottomaan kärkeen sijoittuu konebiisin ohella normaalimpia vetoja. Rock-osastolla Cascaden leijaileva melankolia sivaltelee lempeästi ja Gloria purkautuu elämänsäteinä. Rauhallisessa päässä Melpomene on toinen pianon ja orkesterin varassa kaunistuva, hengästyttävä raita, ja Light melodioi niin kauniisti kuin akustisesti voi.

Kaiken nautitun jälkeen onkin kummallista, että kokonaisuuden laatu ja luovuus laskevat korvinkuullen häntäpäässä. Ikään kuin olisi päätetty, että nyt esitetään keskimääräisempää, hyvän ja tasapaksun välillä ajelehtivaa rockia. Kyse ei ole häiritsevästä notkahduksesta, mutta eron huomaa. Harmillinen käänne, sillä muuten oltiin jo kurkottelemassa tähtiin. Onneksi tästä noustaan vielä A Beginning-lopetukseen, kolmanteen suureelliseen pianomaalailuun, joka aksentuoi kekseliäästi instrumenttiaan ennen sulamistaan elektronisesti tahditetuksi, kuorolla paisutetuksi ambient-valliksi. Näin Act-sarjan viimeinen rock-levy päättyy positiiviseen jälkimakuun.

Finaali tulee siis olemaan jotain muuta, mikä ei vaivaa hituakaan ottaen huomioon, kuinka paljon rockia enemmän The Dear Hunter on käsittänyt vuosien aikana. Punainen lanka on Crescenzon laulu – ilmiömäinen tällä levyllä muuten – joka vetää kaikkea ja kaikkia puoleensa. Haikeutta on silti ilmassa siitä syystä, ettei rock tule enää täydentymään historiansa parhaimpiin kuuluvilla levyillä.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Ordinance – The Ides of March

Ensimmäinen huomio, jonka amerikkalainen teknis-melodinen death metal-ryhmä sai aikaan, oli sen pistävä yhdenmukaisuus kollegansa The Facelessin kanssa. Toinen huomio oli Internal Monologues-debyytin pistävä paremmuus kollegaansa The Facelessiin nähden. Apinointi tapahtui kuitenkin sulassa sovussa ja kuluttaja kiitti. Ironisesti The Faceless otti seuraavan askeleensa erehdyttävän devintownsendmaisissa merkeissä, muttei onnistunut samassa tempussa. Ordinance taas tukevoittaa jalansijaansa omassa aluevaltauksessaan.

Mikäli debyytin lyhyt kesto jätti sisäisen tyhjyyden, on seuraaja yli tunnin lihaisuudessaan mitä kompensoivin yllätys. Tähän löytyy syy Julius Caesarin vastaisesta salaliitosta kertovan konseptin muodossa. Mäiske on äärimmäistä, raakaa ja katkeraa, jollaisiksi kyseistä aikakauttakin voinee luonnehtia. Toinen ilahduttava muutos on soundin jalostuminen poispäin kasvottomasta kollegasta, sillä riffipuolen maneereista erityisesti sahan tavoin ujeltavia liidejä ei kuulla. Djent-nykiminen on edelleen läsnä, mutta paremmin istutettuna rakenteisiin. Näkyvin uudistaja on kuitenkin vokalisti Mike Semesky. Debyytillä puhtaisiin- ja äärivokaaleihin jakautuva ulosanti oli laatukastia, joskin laulupuolen miksaus jäi hieman vaisuksi. Jälkeenpäin herran on löytänyt usean muun kokoonpanon keulilta, suorituksen vaihdellessa vähintään yhtä hyvän ja tasapaksuhkon välillä. Sen sijaan Ides of March on todellinen urakulminaatio, sillä loisteliaiden örinöiden ja rääkyjen lisäksi kuullaan tähän asti voimakkaimmat laulunäytteet. Pahimmillaan saman laulajan hyödyntäminen useassa projektissa voi luoda klooneja, mutta Ordinancen tapauksessa identiteetti vahvistuu raadollisesta heittäytymisestä. Viimeistään tämä esitys muuraa Semeskyn metallin kärkiosaajiin. Myös yksi tämän hetken suosituimmista death metal-rumpaleista, Alex Rüdinger, yllättää hetkittäin näppärän poikkeavilla rudimenteilla.

Reiluuden nimessä mainitaan nyt ne kitaristitkin, Greg Macklin ja Gunter Ostendorp, jotka vastaavat riffeistä. Huhujen mukaan ne ovat tärkeitä biisien kannalta. Ensiluokkaisia riffejä ja melodioita paketissa piisaa, ja kunnioitusta vain lisää genreen nähden kunnianhimoinen pituus. Tiedämme liiankin hyvin sen puisevuuden, johon death metal-levy voi vajota yleensä puolenvälin tietämillä. Melodiat toki auttavat tätä kokonaisuutta, mutta nekin voivat unettaa hämmästyttävällä vauhdilla. Ista Quidem Vis Est ja Of the Fatherland esittelevät parhaiten riffien ja puhtaiden vokaalien saumatonta yhteispeliä. Etenkin jälkimmäisen harmoniat lukeutuvat levyn erottuvimpiin kohtiin. Yksilösuoritusten puolella Denarius tarjoaa pontevan lauluosaston lisäksi itkupotkueuforiat, kun jylhän kitaraliidin tajuaa olevan Rome-sarjan tunnari. Paras biisi 23 Wounds sisältää kertosäkeessään myös Semeskyn parhaan laulusuorituksen, jossa ikään kuin tiivistyy valtaketjujen vaihtumisen päättymätön päämäärättömyys.

Rooman valtakunnan kokonaisvaltainen menestys perustui osaltaan jäljittelyyn ja jäljitellyn parantamiseen. Ordinance ei tee ainoastaan tätä, vaan tunnistautuu myös yhtenä metallikentän kiinnostavimmista hankkeista. Siksi onkin harmillista, että se toimii vain jäsentensä pääbändien rajaamana studioprojektina. Aika ja raha ovat tietysti määrääviä tekijöitä, mutta idealisti panttaisi ne Ordinanceen ja tuplaisi maineena ja kunniana. Ajatuksen tueksi lisää tähän haluamasi latinalainen voimalause.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Devin Townsend Project – Transcendence

Kanadalaisen progelipunkantajan Devin Townsend Project-nimike alkoi vakuuttavasti. Melko lyhyen ajan sisällä julkaistiin neljä levyä, jotka tarjosivat uran monipuolisimman läpileikkauksen tekijänsä vaikutteista ja kesyttämättömästä mielikuvituksesta. Näistä Deconstruction ja Addicted edustavat osaltaan koko katalogin parhautta. Sittemmin tuotantosarja on profiloitunut suuresti Addictedin radioralli-ihastuksen mukaisesti, mutta huonommilla ralleilla. Kylkiäisenä on ilmestynyt Ziltoid the Omniscient-levyn jatko-osa samalla ongelmalla sekä mukiinmenevä Casualties of Cool-juurilevy. Tämä tekee toiset neljä levyä viidessä vuodessa, joten pitkäksi aika ei sentään ole käynyt ja kovia biisejä on karkeasti albumin verran. Mutta nyt…

…tapahtuu kummia. Nimittäin DTP-levy, joka on paluu aikaan ennen DTP:a. Tästä on fani jos toinen uneksinut kärsivällisesti ja kärsimättömin purkauksin. Meitä siis palvellaan polveilevalla, massiivisella ja maailmojenlaajuisella metallisella melodisuudella, joka alun perin johdatti eksyneet kanukkineron mieleen eksymään lisää. Nykyistä sielunmaisemaa ei tietenkään voi siivota pois, joten viimeaikaiset kehitelmät tuovat omat sävynsä. Pääsääntöisesti kyseessä on kuitenkin ns. paluu, ja mukavalta se väkisinkin kuulostaa, vaikkei kyseessä olekaan mestarillisen onnistunut sellainen. Vanhojen kappaleiden uusiminen jatkuu, sillä levyn aloittaa Infinityltä tuttu Truth, jonka suttuinen alkuperä saa kirkkaan äänenlaadun ja ylimääräisiä säveliä vanhojen rinnalle. Sävellyksen selkeyttäminen ja mutkistaminen vähentävät kuitenkin tehoa, jonka toivat rosoisuus junttaamisessa ja yksinkertaisempi sävelkulku äänivallissa. Vai tältäkö biisin piti alun alkaen kuulostaa? Loppuun on vielä ynnätty turhanpäiväistä astraalitunnelmointia ja höpinää, kun eteenpäin voisi jo siirtyä. Toinen heikompi raita on Secret Sciences, joka sisältää hauskaa stemmasovittelua mutta joka viipyilee liiaksi ennen antiklimaattisen lauhaa kertosäettään.

Loput onkin mieluisaa transendentaalista virtaumaa. Huomattavasti mieluisampaa on kuultu kohtalokkaan ja elämää laajemman melodian saralla, mutta silti levyn paremman puolikkaan antimiin tulee palailtua. Erottuvimmat ovat djenttaileva ja tarttuvasti rumpaloitu Failure, Depth Charge-hitin tavoin kiitävä Offer Your Light, nimibiisi ja Ween-coveri Transdermal Celebration. Nimibiisi on kokonaisuuden ainoa originaali kappale, jonka rinnastaisi sykähdyttävimpiin aikaansaannoksiin. Massiivinen ääniarkkitehtuuri, tomirytmitys sekä harmoniset falsetit ja kitaraliidit etenevät kuin ilmakehää kiertävä emoalus. Lopun tuplabasariryöpyn perään on etevästi lisätty efekti, joka jäljittelee hidastavaa junaa kuin alus pysähtyisi nappaamaan seuraavat eksyneet. Ysäri-alternative tai sen kuuloinen materiaali on puolestaan yksi allekirjoittaneen heikkouksista, ja Devyn paisuttelevassa käsittelyssä Weenin biisi nauttii varsin raikkaasta kohotuksesta. Varsinaisen lyhyen biisin jälkeen alkaa taas astraalihörhöily, mutta tällä kertaa sitä kuuntelee mielellään melodian jatkuessa tuudittavana. Silti lainailut ja uusinnat olisi suositeltavaa sisällyttää pienjulkaisuihin ja ekstroina, pitkäsoittojen keskittyessä odotettuihin omiin näkemyksiin. DTP:n vakioääni Anneke van Giersbergenin laulu jää tällä levyllä ehosteeksi, mikä tuntuu oikealta ratkaisulta, sillä ylikäytettyinä upeimmatkin asiat muuttuvat puiseviksi. Myös vähemmän vakituista Ché Aimee Dorvalia kuullaan rajoitetusti, mutta hänen souliin kallistuvasta äänestään kelpaisi kärsiä tovin pidempään.

Transcendence polkaisee Devin Townsendin jämähtäneen uran joutuisaan liikkeeseen, vaikka tuntuukin hienoiselta pikaruoalta nostalgianälkään. Edellisestä huipusta on kuitenkin vielä verrattain lyhyt aika, ja aina jotain tarttuu runsaittain laskettuihin verkkoihin. Hyvää palvelua on myös saada unohtamaan, että jotain on tullut ylipäätään odotettua.

Arvosana: 8

Devin Townsend Top 5:

1. Devin Townsend – Terria (2001)

Herran pääteos sävellyksellisessä tyrmistyttävyydessään ja sovituksillaan, jotka leijuvat kuin vesi raikkaassa ilmakehässä ja toisaalta laskevat raskaina saderyöppyinä maahan.

Arvosana: 9½

2. Devin Townsend Project – Deconstruction (2011)

Filharmonisen orkesterin ja kuoron vahvistama raivotautinen konsepti, jossa äärimetallinen majesteettisuus, lohdullinen kauneus ja eksistentiaalisen perinpohjainen naurettavuus sullotaan samaan häkkiin.

Arvosana: 9+

3. Strapping Young Lad – Alien (2005)

Maaninen ja harvinaisen tarttuva avaruusooppera – jolla ei ole mitään tekemistä avaruuden kanssa – jonka voittamaton groove ja innovatiivisuus mm. naiskuoron ja kellopelin käytössä nostivat yhtyeen täysin tuntemattomalle tasolle.

Arvosana: 9

4. Devin Townsend Project – Addicted (2009)

Pohjimmiltaan perinteinen Devin-levytys, jonka painotus häpeilemättömään hittikaavaan ja Anneke van Giersbergenin vokaaleihin tekee siitä yhden katalogin hauskimmista.

Arvosana: 9

5. The Devin Townsend Band – Synchestra (2006)

Tunnelmakirjoltaan rikas maailmanlevy, jonka parhaat numerot lukeutuvat suureellisimpiin tyyppinäytteisiin Townsendin hyvällä tavalla tukkoisista äänivalleista.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Omnium Gatherum – Grey Heavens

Karhulasta pärähtää jo seitsemäs palanen suomalaista kärkikastin melodeathia. Kaksi edellistä julkaisua vakinaistivat vision, jota bändi haki melankolisesti maalailevalle alajaokselleen, ja uusin tuttavuus luottaa tarkalleen samaan pohjapiirrokseen. Pientä renovaatiota kuitenkin kaivattaisiin.

Suureksi osaksi melodiat, riffit ja sovitukset etenevät valmiiksi tallattuja polkuja, mikä ei itsessään ole vääryyttä. Edellinen Beyond oli malliesimerkki toisteisuuden taiteesta, kun mainittuja elementtejä siirreltiin piirun verran eri konformaation luomiseksi. Toinen yritys ei tuota yhtä vaikuttavaa installaatiota, mikä kuuluu esim. joidenkin kuorolauluosuuksien tarpeettomuutena. Silti kyseessä on nautittava OG-levytys parilla hauskalla jipolla.

The Pit-aloitus esittelee virkistävästi nopeinta antia pitkään aikaan, vaikkei kuulukaan levyn parhaisiin. Skylinen umpiruotsalainen kitaraliidi on tyypillinen mutta tarttuva. Moni on huomautellut säkeistöriffin In Flames-pastissisuudesta, ja siltä se kieltämättä kuulostaa. Frontiers puolestaan uhkaa vajota itsepastissiksi, mutta löytääkin tarvittavan voiman ala- ja ylätaajuuksien maittavalla rinnastuksella. Jotkut muut raidat eivät ole yhtä onnekkaita. Foundation rullaa kauniin haikealla pianomelodialla, ja Rejuvenate! kaahaa jälleen havahduttavan nopeasti, mutta tällä kertaa mukaan on lisätty ensiluokkainen liidi. Paras säästyy viimeiseksi, kun Storm Front yhdistää viihdyttävästi nopeuden, murjonnan, kosketinmaton ja nimensä mukaisesti myrskyisän kertosäkeen, jossa kitara-kosketinvalli saavuttaa bändin syvimmän sielunolemuksen. Tätä teemaa venytetään antaumuksellisesti uusilla liideillä varustellen, kunnes saavutaan jo tavaramerkiksi muodostuneeseen kosketin-outroon. Mille laatutasolle OG-levy asettuukaan, sen voi aina luvata poistuvan pamauksella.

Omnium Gatherum on muotoillut asemapaikkansa mukavasti itseään myötäileväksi, hieman liiankin mukavasti. Yhtyeen tuotanto on kuitenkin jaettavissa selkeästi erottuviin jaksoihin, joten uutta ihmettä ja kummaa on lupa odottaa… jos sellaiseen löytyy tahtoa. Toivoa ainakin piisaa tämän perusteella.

Arvosana: 8-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Beirut – No No No

Balkan-pitoista indie popia tehtaileva Beirut ajautuu jatkuvasti kauemmas kiertolaisjuuristaan. Edellinen The Rip Tide toimi pätevänä välimuotona matkalla standardimpaan indie-ilmaisuun, mutta vaikutti vielä pyörittävän koeaikaa. Tällä kertaa perille on saavuttu ja uudenlaisessa, virkistävässä valmiudessa.

Virtaviivaistamisesta huolimatta The Rip Tide henki vielä hyvin paljon vanhoja aikoja. Myös No No No:lla trumpetit ja pasuuna pauhaavat ja jouset vuodattavat niille määrätyissä hetkissä, mutta iso osa ajelehtii enemmän barokkipopin romanttisiin svääreihin. Joissain raidoissa näitä ikonisia instrumentteja ei kuulla ollenkaan. Pääasiallisen tilan ovat vallanneet kiinteiden rytmien ohella jämäkät pianokadenssit sekä syntikoiden, urkujen ja muiden koskettimien monipuolinen viljely. Niin ikään keulahahmo Zach Condonin kuuluisa ukulele on minimissä, ja varpaiden välisestä rantahiekasta vastaavat lähinnä koskettimet.

Radikaali transformaatio ei haittaa pätkääkään, sillä biisit vetävät vertoja The Flying Club Cupin omille. Viimeistään tällä julkaisulla Condon osoittaa kykenevyytensä biisinkirjoittamiseen ilman kompensoivia lisäsovituksia. Nimibiisi, August Holland ja Perth ovat ääniaalloiksi muuntautuneita auringonsäteitä, minkä lisäksi Fenerin tasaväkisemmän auvon katkaisee neuvokas tempovaihdos hellyttävällä kosketinmelodialla. Barokkipop kukoistaa As Needed-instrumentaalissa, jossa ukulelen lämpö yhdistetään arvoituksellisen kauniisiin jousikuvioihin ja -harmonioihin. So Allowed-lopettaja keinuu haikean pianon mukana, mitä seuraa jälleen kerran arvoituksellinen harmonikkalinja. Ainoastaan Pachecon laahaava rhodes-tapailu toimii pikkuruisena hidastustöyssynä.

No No No on huikea ja ytimekäs ääripää massiivisen The Flying Club Cupin vastaavalle. Jälkimmäinen sopii interreilaamisen tunnussävelmäksi, ensimmäisen soveltuessa enemmän samoamiseen idyllisten katujen ja puistojen halki kohti lähintä rantaa. Paremmuudella ei ole väliä, vain sillä missä olet.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Haken – Affinity

Viimeisen yhdeksän vuoden aikana Dream Theater, tuo heavy metalin, muinaisten progetitaanien ja kaikenlaisen hassuttelun fuusioreaktori, on tehnyt loistokkaan paluun. Eri nimikkeillä vain. Ja eri miehistöillä. Nuo nimet ja miehet ovat ruotsalainen Seventh Wonder, amerikkalainen Between the Buried and Me ja brittiläinen Haken. Nämä spirituaaliset seuraajat ovat täyttäneet sen, mitä esikuvaltaan on uupunut, kivuten samalla progressiivisen rockin ja metallin ylhäisimpään kärkeen. Käsittelyssä on jälkimmäisimmän viimeisin.

Kahdella ensimmäisellä levyllään Haken oli todellinen herkkutötterö suosikkipalloilla: metallin raskauden, progen eleganttiuden, lapsekkaan hippaleikin, pakahduttavan haikeuden ja jäähalliluokan AOR-kertosäkeiden saumaton synteesi. Uutuutta edeltävä The Mountain oli lähinnä raskas ja elegantti, mutta sulatti aikaisemmat saavutukset varttuneisuudellaan ja vaikeammin lähestyttävillä melodioillaan, jotka lopulta kasvoivat epäluuloja murskaaviksi vuoriksi. Affinity sijoittuu jonnekin lapsen ja aikuisen välimaastoon, palauttaen hölmöyttä kuin arkeensa toisinaan ikävystyvä aikamies. Tämä suoritetaan poikkeuksellisen synteettisellä ja elektronisella alustalla. Levystä kuuluu, että The Mountainin menestystekijät ovat tuoreessa muistissa, mutta temppu ei uusiudu kokonaisena.

Ainoa varsinainen kämmi koetaan jo aloituksessa, kun Initiate tummuudessaan ja tanakassa tahtilajissaan alkaa toimia vasta lopun harmonioinnissa. Selkeimmät erottujat ovat 1985 ja Earthrise autenttisilla kasariefekteillään. Ensimmäinen reitittää juustoisuuden, helpon kaavan kertosäkeen, djent-riffittelyn ja yleisen progemetalliuden neuvokkaasti monimutkaiseen rytmikäyttöliittymään. Jälkimmäinen vetää läskiksi antamalla Toton optimistisuudelle djent-käsittelyn, jälleen toimivalla mutta samalla kovin helpolla lopputuloksella. The Endless Knot on levyn perusprogemetalliraita, jota koristellaan pienellä brostep-aaltoilulla. Aikaisempien kaneetti toistuu. Näin puolet kokonaisuudesta antaa vaikutelman, ettei bändi panostanut aivan kaikkeaan sävellysten tehostamiseksi ja terävöittämiseksi.

Parempi puoliskokin herkuttelee tyylillä ja tajulla, mutta muistaa myös säveltää kunnolla. Totisesti muistaa. Lapse on eteeristä ja harmonista uuden aallon popia ja neo-progea parhaimmillaan. Levyn virallinen eepos, 16 minuuttia lähestyvä The Architect, sisältää neuroottista progemättöä ja blast beatia, hentoa kasarimattoa, pitkällisen ambient-trip hop-osion ja Leprousin Einar Solbergin huutamista. Mutta se kaivattu täky on mahdikas ja groovaava, genren parhaimpiin lukeutuva kertosäe, joka virtaviivaistetaan hienosti kolmannella soittokerralla. Jo aloituskappaleessa kuullaan samoja basso- ja rumpuohjelmointeja kuin edellislevyllä, mutta arkkitehdillä ne määritetään mielenkiintoisemmiksi ja jopa rennon dubin puolelle. Elektronisuuden osalta pääteos on kuitenkin Red Giant, jossa kotimaan UK Garage-vaikutteet todella nostavat päätään. Tummaa dubstepiä ja yhtyeen kokeilunhalua korkeimmillaan. Bound by Gravity-hituri lopettaa kokonaisuuden kauniilla maalailulla ja elämänmyönteisellä loppunostatuksella. Kyse on kuitenkin etupäässä suhteellisen raflaavasta musiikista, joten kunnollisen menonumeron tai kahden puuttuminen jälkipuolelta on harmillista.

Affinity on selkeä lasku muun tuotannon standardeista, mutta pitää Hakenin yhtenä tämän hetken parhaista ja innovatiivisimmista progebändeistä. Jos Rush ja Threshold olivat lupaavia mutta liian kevyitä, tässä olisi tarvittava ler… CD-levy. Ja ennen kaikkea jos Dream Theater oli lupaava mutta toimii lähinnä uusimman soittoteknologian koemaistajana, tämä tämä.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Cult of Luna & Julie Christmas – Mariner

Omissa kirjoissa Umeålainen Cult of Luna tarjoaa kenties parhaat post-etuliitteiset jamit. Tuo käsitys sai huomattavan puhurin alleen edellislevy Vertikalin näytöistä. Niin ikään Mariner on yhtä kuin hienostunut muuntautumiskyky sekä samaan aikaan vyöryävä ja elottomasti leijuva kauneus.

Siinä missä Vertikal oli koneistetun ja kylmäpuristetun elektronisuuden perversoima, karistaa Mariner osan johdoista ja piireistä sujuvamman liikkuvuuden hyväksi. Tämä on suotavaa siirryttäessä tehtaiden vankeudesta ulkoavaruuteen ja sen ylitse. Kitaravallien, rytmien ja ohjelmointien aaltomuodot ovat siis lähempänä aikaisempien levyjen groovea ja pienempää paineistusta. Suuri tekijä muutoksessa on vieraileva post-metal-vokalisti Julie Christmas, jonka ääni tarjoaa toisenlaisen neuroottisuuden asteen perinteisen huutamisen rinnalle. Vaihtelu pehmeyden, kuulauden, sekavuuden, käskevyyden, kiljumisen ja rienaavan rääkymisen välillä muistuttaa jonkinlaista Björk-Chino Moreno-hybridiä, toimien ansiokkaasti bändin seuraavana uudisaskeleena. Väliaikaiseen ehosteeseen ei kuitenkaan nojata koko massiivisella äänenpaineella, sillä riffipuolella on jälleen löydetty niitä yksinkertaisia sointukulkuja, jotka vaivaavat kuulijaa levynjälkeisessä tyhjiössäkin.

Esimerkkeinä toimikoon The Wreck of S.S. Needlen oivallinen tuplakitararytmitys ja Approaching Transitionin raukean hitaasti palava tremolo. Jälkimmäinen toimii ilman Christmasia levyn ns. CoL-biisinä, mutta sekä hyvässä että pahassa. Puhtaasti laulettu hidastelu ja seuraava perusrymistely tuovat mieleen Salvationin ja Somewhere Along the Highwayn parhaat ja heikoimmat osiot. Cygnus-lopettajan mättöriffi ei sekään omaa toivottua gravitasta. Muutoin kappale sisältää tuudittavan basso-rumpu-suvannon ja ulottuvuuksien välisen loppulaukan, jossa koko orkesteri kerrostuu toimittamaan nimen mukaisesti joutsenlaulun.

Avaruusteema ja vokaalien uusi lähestymistapa tarjoavat tämänkertaiset paukut, tuoden mukanaan soundtrackin pauhua ja kepeää indiemäisyyttäkin. Räikeää eksotiikkaa suositellaan jatkossakin, sillä 2010-luvulla Cult of Luna tekee parhaita levyjään.

Arvosana: 9+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment