Cult of Luna & Julie Christmas – Mariner

Omissa kirjoissa Umeålainen Cult of Luna tarjoaa kenties parhaat post-etuliitteiset jamit. Tuo käsitys sai huomattavan puhurin alleen edellislevy Vertikalin näytöistä. Niin ikään Mariner on yhtä kuin hienostunut muuntautumiskyky sekä samaan aikaan vyöryävä ja elottomasti leijuva kauneus.

Siinä missä Vertikal oli koneistetun ja kylmäpuristetun elektronisuuden perversoima, karistaa Mariner osan johdoista ja piireistä sujuvamman liikkuvuuden hyväksi. Tämä on suotavaa siirryttäessä tehtaiden vankeudesta ulkoavaruuteen ja sen ylitse. Kitaravallien, rytmien ja ohjelmointien aaltomuodot ovat siis lähempänä aikaisempien levyjen groovea ja pienempää paineistusta. Suuri tekijä muutoksessa on vieraileva post-metal-vokalisti Julie Christmas, jonka ääni tarjoaa toisenlaisen neuroottisuuden asteen perinteisen huutamisen rinnalle. Vaihtelu pehmeyden, kuulauden, sekavuuden, käskevyyden, kiljumisen ja rienaavan rääkymisen välillä muistuttaa jonkinlaista Björk-Chino Moreno-hybridiä, toimien ansiokkaasti bändin seuraavana uudisaskeleena. Väliaikaiseen ehosteeseen ei kuitenkaan nojata koko massiivisella äänenpaineella, sillä riffipuolella on jälleen löydetty niitä yksinkertaisia sointukulkuja, jotka vaivaavat kuulijaa levynjälkeisessä tyhjiössäkin.

Esimerkkeinä toimikoon The Wreck of S.S. Needlen oivallinen tuplakitararytmitys ja Approaching Transitionin raukean hitaasti palava tremolo. Jälkimmäinen toimii ilman Christmasia levyn ns. CoL-biisinä, mutta sekä hyvässä että pahassa. Puhtaasti laulettu hidastelu ja seuraava perusrymistely tuovat mieleen Salvationin ja Somewhere Along the Highwayn parhaat ja heikoimmat osiot. Cygnus-lopettajan mättöriffi ei sekään omaa toivottua gravitasta. Muutoin kappale sisältää tuudittavan basso-rumpu-suvannon ja ulottuvuuksien välisen loppulaukan, jossa koko orkesteri kerrostuu toimittamaan nimen mukaisesti joutsenlaulun.

Avaruusteema ja vokaalien uusi lähestymistapa tarjoavat tämänkertaiset paukut, tuoden mukanaan soundtrackin pauhua ja kepeää indiemäisyyttäkin. Räikeää eksotiikkaa suositellaan jatkossakin, sillä 2010-luvulla Cult of Luna tekee parhaita levyjään.

Arvosana: 9+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Soilwork – The Ride Majestic

Helsingborgin melodeath-katujyrä ei näytä pysähtymisen merkkejä, mutta viimeiset reilut kymmenen vuotta ovat myös osoittaneet, ettei kova melu ja ryminä toimi laaduntakeena. Alkulevyjen nopeuksien palauttaminen myöhempään ja nykyiseen, melodialla saturoituun ilmaisuun – jähmeiden metalcore-testailujen ohella – on luonut toistuvasti mielikuvan pitkään avattuna olleesta energiajuomasta. Edellinen The Living Infinite oli kuitenkin raikastava poikkeus keskittyneemmällä ja hienostuneemmalla otteellaan.

Puutteita toki löytyi, mutta edeltäjä palautti sitä syvyyttä ja hullaannuttavaa tyylitajua, joista 2000-luvun alun levyt tulivat ylistetyiksi. Bändi vaikutti käynnistäneen uuden kultakauden, ja The Ride Majesticin aivoituksia huomasi jopa odottavansa ja spekuloivansa. Levyn aloittava nimibiisi asettaakin optimistisen draivin säkeistön rytmikikkailulla ja kertosäkeen estottomalla melodiavirralla. Sitten otetaankin epäuskoinen askel taaksepäin, kun yhtye palaa uusvanhoihin tapoihinsa ja toteuttaa niitä ronskimmin kuin koskaan. Rumpali Dirk Verbeuren tamppaa ja blastaa sata lasissa kuin hänen asuntonsa olisi pantattu suorituskyvyn osoittamiseen, ja muut lisäävät sen mikä on lisättävissä. Suvantoa toki löytyy, mutta kontrastit tuntuvat tarpeettomilta voimanosoituksilta. Toisena tekijänä häärii vokalisti Björn Strid, jonka puhtaat kuuluvat alan parhaisiin mutta jolta vaikuttaa edelleen löytyvän pakotetta todistella sitä. Kaikkiaan levystä välittyy liikayrittäminen, jolla pyritään kenties hämäämään pois kappalemateriaalin ailahtelevuudesta. “Soilwork are sounding better than ever”, totesi Strid haastattelussa. Totta, mutta aivan muualla kuin missä pitäisi.

Tietenkin ammattitaito huokuu tältäkin kokonaisuudelta, kuten odottaa sopii. Karaistunut ja koeteltu pumppu takoo tasaisesti muistuttaen myös menestyksensä avaimista. Alight in the Aftermath kitaroi kutkuttavan norjalaisesti, ja kertosäkeet solisevat poikkeavan virkeästi raidoissa All Along Echoing Paths ja Shining Lights. Siellä sun täällä myös upea väliriffi nostaa leukaansa, ja kuohkea rytmikitara Phantomin soolon taustalla on yksi parhaista miesmuistiin.

Kymmenettä julkaisua juhlistetaan kappaleilla, jotka lukeutuvat uran raskaimpiin ja nopeimpiin. Tässä päässä maltillinen innovatiivisuus on kuitenkin myynyt huomattavasti paremmin. The Ride Majestic lukeutuu myös uran heikoimpiin, mutta niin kauan kuin bändin ydin eli Strid hehkuu itsepintaisena ja ikinuorena, ovat usko, toivo ja rakkaus Soilworkiin yhä uudelleen herätettävissä.

Arvosana: 7½

Soilwork Top 5:

1. Figure Number Five (2003)

Kallistui enemmän alternativen, industrialin ja ihan vain rockin puolelle, mutta teki sen rautaisesti ja tyylikkäästi tinkimättä hitustakaan energiastaan.

Arvosana: 9+

2. Natural Born Chaos (2002)

Melodiat ja puhtaat vokaalit ottivat tuntuvan niskalenkin, samalla kun ilmaisu pysyi tunnistettavan kuolonmetallisena, mutta huomattavin ja soundia mylläävä uutuus oli taivaallisten kosketinmattojen painotus tuhtien riffien rinnalla.

Arvosana: 9

3. The Living Infinite CD 1 (2013)

Tuplalevyn jälkimmäinen kiekko jätti toivomisen varaa, mutta ensimmäinen vyörytti tunnelmansa ja melodiansa valaistuneisuudella, joka sai puhaltamaan pölyt vanhalta Soilwork-alttarilta. Tästä arviooni, jonka näkemys ykköslevystä oli vähemmän myönteinen.

Arvosana: 9-

4. A Predator’s Portrait (2001)

Kahden ensimmäisen levyn tapaan raskas ja nopea, mutta varustettuna myös puhtailla vokaaleilla ja mielikuvituksellisilla sovituksilla, jotka osoittivat bändin pyrkivän paljon normaalia melodeathia korkeammalle.

Arvosana: 8+

5. Steelbath Suicide (1998)

Äkäinen ja mielenkiintoinen debyytti, jonka satunnaiset kosketinryöpyt vihjasivat jotain muutakin olevan keitteillä.

Arvosana: 8

 

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Viikate – XII – Kouvostomolli

Jälleen on aika syöttää V-koodeilla pumpattu ehtoolliseines ympäristön kuiviin imemään ihmisrankoon. Lokomotiivi kiertää epäolon päätteettömiä sydänmaita tuoreilla kekäleillä ja rasvauksilla, jotka matkustaja tahtomattaan kustantaa paikkaillusta pussistaan, jota sielukseen kutsutaan. Niin kauan kuin on matkustajia, on motiivi. Yhdeksästä vaunusta jälleen kiitettävän moni tarjoaa palvelunsa vähäisin vastustuksin. Ne ovat ajan ja käytön kuluttamia, mutta myös patinoimia ja vankentamia.

Osa ihmisistä ärsyyntyy kyseisestä puhetavasta Viikate-arvioissa, joten vaihdetaan kekäleet jäihin. Tälläkin yrittämällä Kaarle, hehkeä naispuolinen stemmaajansa sekä rautainen liidikitara laulavat kuvioita, jotka kutsuvat luokseen taatulla toistolla. Viime arviossa kaivatut urut ovat nekin jälleen multakerroksen pintapuolella, kun Puolikulkijat-herkistely pyhittää väliosansa navetanpölyisille sunnuntaikoskettimille. Kaiken perinteen keskellä löytyy pientä aikarakoa myös pikaiselle tuulettamiselle. Mantelinmakuinen alkaa ohjelmoidulla rumpusiksakilla ja elektronisella pulputuksella, joiden käyttötarkoitus tosin jää kysymysmerkiksi. Lisäys ei huononna eikä paranna kappaletta, se vain on siellä merkityksettömänä. Muutoin kipale ei tuota muttia auvoisen harmonisella kertosäkeellään ja mahtipontisella kitaroinnillaan. Kenties olisi parempi kokeilla jotain muuta soundia ravisuttavaa keinoa? Kuten vaikkapa Allikon yhdistelmä aavikkomelodiaa, vanhankantaista iskelmäkeinuntaa ja metallista humppaa. Urkubiisiä puolestaan tahditetaan nuorekkaan poikkeavilla iskuilla söpönä lisäväritteenä.

Mantelibiisin ohella Rottinki kaahaa levyn parhaimmistoon tutulla ja laadukkaalla rämäpäisyydellä. Päätösraita Musta, metalli & taivas alkaa norjalaisen pahaenteisellä riffi- ja pianotapailulla, mutta sulaa lopulta levollisesti palavaksi iskelmäosaamiseksi, unohtamatta ruhtinaan elkein ratsastavaa takakansiriffiä. Lopputuloksena jälleen yksi hyvä kiekko seinälle, mutta tällä kertaa uupuu jotain ennenkuulumatonta. Nimittäin potkua. Riffejä kyllä revitään määrätyissä paikoissa, mutta ne on joko sovitettu liian pidättyneellä tavalla ja/tai vesitetty liian terävällä rumpusoundilla, joka ei tue niitä riittävästi. Kenties tähän rujouteen ja kuivuuteen pyrittiinkin, mutta se ei aivan myy tässä osoitteessa. Sen sijaan sävelkynässä terävyys on enemmän kuin suotavaa, ja tuota hyvettä piisaa uutukaisella.

Kouvostomolli kajahtaa keskitetymmin kuin edellisessä istunnossa, muttei puhalla mennessään hattua ja peruukkia pahaa-aavistamattomalta kuulijalta. Hätää Viikatteelta ei kuitenkaan tunnu löytyvän samaisella välineelläkään, ja onhan kärsimystä seurattu jo 20 vuoden mittaisesti. Ajan kuluessa pääteasemakin löytyy, ja jokainen tietää sen nimen. Sitä odotellessa juhlitaan taivalta ja kärsitään vielä pari lisää.

Arvosana: 8½

Viikate Top 5:

1. Surut pois ja kukka rintaan (2003)

Suomalaisen iskelmän, rockin, metallin ja musiikin klassikko, joka materiaalillaan ja monipuolisuudellaan kukoistaa kuin tuore hautajaiskukka: kaiken harmauden keskellä valoisana ja katkeruutta syventävänä.

Arvosana: 9+

2. Marraskuun lauluja 2 (2007)

Marraslaulujen toinen, seesteisempään puoleen pureutuva levy, jonka ylhäinen raskassoutuisuus on passelein unohdetussa talossa unohdetun perunapellon pientareella.

Arvosana: 9+

3. Unholan urut (2005)

Alusta loppuun laantumattoman säröinen ja suora iskelmämetallilevy, joka luottaa tekemisiinsä kuin mies leikkuupuimuriinsa.

Arvosana: 9

4. Petäjäveräjät (2012)

Uudemman, melodisemman ja iskelmällisemmän Viikatteen virstanpylväs, joka melankolisen lempeyden rinnalla osaa myös tarttua tukevaan vitsaan (Huom! Tästä levyn arvioon, jonka ajoista tuomio lieventynyt huomattavasti).

Arvosana: 9

5. XII – Kouvostomolli (2016)

Juuri luit.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Moonsorrow – Jumalten aika

Pääkaupunkilainen Moonsorrow on maailman paras pakanametallibändi, Suomen paras metallibändi ja yksi parhaista bändeistä ikinä. Näistä paineettomista lähtökohdista katsoen edellinen julkaisu, Varjoina kuljemme kuolleiden maassa, tuntui verrattain kesyltä eikä rakentanut uusia siipiä bändin mytologiaan. Tästä huolimatta jokaisen levyn ilmestyminen on mullistuksenomainen riitti, joka päättyy aina veriseen virneeseen. Virne kehittyy riivatunoloiseksi nauruksi Jumalten ajan pääriffin pamahtaessa ämyreistä.

Uutuudesta on ainakin kesyyntyminen kaukana, sillä Verisäkeiden mutainen black metal-sirkkeli pureutuu V: Hävitetyn kristallisointiseen dramatiikkaan. Ennen kaikkea molempien jalostunut introverttius toimii pääraaka-aineena. Likaisen ja koruttoman poljennon rinnalla basson sallitaan keikkua hedelmällisesti, ja suvantojen akustisuudelle ja elokuvamaisuudelle huiluineen ja viuluineen annetaan tarvittava avaruus. Aiempien levyjen tapaan raidat nidotaan yhteen visuaalisilla äänisilloilla, jotka vahvistavat kerronnallisuutta. Ylhäisimmillään järjestely on kokonaisuuden alkupuolella. Nimibiisin ja Ruttolehdon sisältämä melodian ja eeppisyyden hurma tuo mieleen ensivaikutelman, joka syntyi Emperorin debyytin kuuntelemisesta. Jälkimmäinen nostaa suvantonsa Moonsorrowinkin mitalla uudelle asteelle, kun Korpiklaani-mies Jonne Järvelä tulkitsee kaunista sananpartta saamelaiseen tapaan. Suosikkikohdaksi muodostuu “Levy vihdoin pihassasi”, joka ilmaisee tarkalleen kuulijan sielunmaiseman. Vai oliko se “Lepy vihdoin vihassasi”? Puhuu fanille yhtä lailla.

Muun levyn osalta huippua lähdetään laskeutumaan, muttei liian jyrkästi. Suden tunti ei nojaa tarttuviin ja nostattaviin melodiakohtiin, vaan uskoo vaikeakulkuisemman ja hämyisemmän säveltelynsä purevan lopulta. Näin se tekeekin, joskin sävellyksen teho riippuu raskaasti mainitusta bassomiksauksesta. Viulusovitukseen on saatu loitsittua erismaailmallista uhkaa, jota vahvistaa Helena Haaparannan sanaton ja kesyttämätön laulu loppusekunneilla. Mimisbrunn alkaa lupaavasti Verisäkeiden Jotunheimin tapaisella, luonnonkuvaisella akustisuudella, joka katkaistaan komean matalataajuisella mullikuorolla. Mutta kun samaista teemaa varioidaan särötettynä ja paisutettuna, muistuttaa sen kliimaksi liiaksi V: Hävitetyn omaa. Hyvää musaa silti, ja lopun blast beat-saha-kosketin-vyörytys etenee vaahtopään intensiteetillä. Ihmisen aika (Kumarrus pimeyteen) purkittaa levyn tasavahvasti hyödyntäen jälleen takuumureita bassokoukkuja. Asianmukaisesti kokonaisuus viimeistellään taivaisiin vetoavalla kuorolla, jota instrumenttiraidat säestävät kaikella puhdillaan. Ambienttisten jälkiäänien laskeutuessa jää kuitenkin tuntemus, että lopetusmelodiasta olisi saanut punottua paremmankin.

Kaiken napinan viitekehys sijaitsee kuitenkin korkealla kultaisissa saleissa, mistä Moonsorrow seuraa ylenkatseisesti ihmishaastajiensa ryömimistä. Yhtye luottaa aiempiin vahvuuksiinsa kuulostaen samalla riittävän tuoreelta. Jumalten aika ei pääty vajaan 70 minuutin jälkeen, se päättyy näiden taitajien hiljentyessä lopullisesti.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Swallow the Sun – Songs from the North I, II & III

Swallow-the-Sun-Songs-From-The-North-I-II-IIIJyväskyläläisten melodinen death doom onnistui jo varhain murjomaan ja murjottamaan tiensä Suomen suosituimpiin. Mikä parasta, suosio on perusteltu kokonaisella diskografialla kovatasoisia levytyksiä. Tätä harvinaislaatuista melodia- ja tyylitajun sadonkorjuujuhlaa jatketaan uusimmallakin, mutta hajanaisemmin.

Ensimmäisellä kolmella levyllään bändi ihastutti tavaramerkkisoundillaan, joka koostui poikkeuksellisen voimakkaista kitaraliideistä ja kosketinharmonioista. Niiden myötä syksyä miltei odotti päästäkseen jälleen tunnelmoimaan itseinhossa lähiostarin kirkon pihalle. Sittemmin tuohon ainutlaatuiseen liikevoimaan on nojauduttu vähemmän, kun goottinen majesteettisuus on luovuttanut alaa kokeilevammalle ja toisaalta popimmalle ilmaisulle, kuulostaen kuitenkin edelleen majesteettisesti gootilta (oliko tuossa mitään järkeä?). Kiteytettynä ollaan siis menty terveellisellä tavalla eteenpäin. Kokeilevuus ja poppius ovat suoranaisia avainsanoja viimeisimmällä, triplaksi paisutetulla kokonaisuudella. Ääripäät on jaettu metallittomaan (Beauty) ja lievästi sanottuna metalliseen (Despair) kiekkoon, joiden välissä kalmaista keskitietä edustaa “normi”-tyylin nykykuulumiset esittelevä rieska (Gloom).

Levyltä toiselle puhtaiden vokaalien ja niitä säestävien tunnelmointien määrä on lisääntynyt, minkä lisäksi kevyempi ilmaisu on yhä helpommin omaksuttavissa. Gloom jatkaa käyrän nousua sisällyttämällä jokaiseen kappaleeseen puhdasta laulantaa. Tämä ei itsessään ole valittamisen aihe – onhan kyse melodisesta musiikista –  mutta aina osiot eivät tunnu tarpeellisilta vaan mustaa ainesta laimentavilta. Yleistä on myös mättö-puhdas kertsi-mättö-rakenne, joka ei satuta kertosäkeen ollessa toimiva, mutta joka usein käytettynä jättää bändille epätyypillisen yksinkertaisen vaikutelman. Laadukasta mutta verrattain vaaratonta. Onneksi Mikko Kotamäen laulu on päivitetty käyttämään myös ylempää asteikkoa nättejä stemmoja varten. Lisäksi triplalta löytyy sovituksellisia pikkulisäyksiä, kuten toisinaan mehevästi murahteleva basso ja pölyisesti hurahteleva syntikka. Mainittujen melokertsien juhlaa tarjoavat With You Came the Whole of the World’s Tears kera tanakan liidikitaroinnin ja goottimetallinen The Memory of Light. Vastapainoisesti 10 Silver Bullets ja From Happiness to Dust jäävät melodioinneissaan latteahkoiksi. Aleah Stanbridgen laululla koristeltu Heartstrings Shattering on luotettava perusmasistelu, ja Silhouettes hyötyy korkeaoktaavisesta kuorosta ja tuomion vaskeista.

Beauty jatkaa heleitä kertosäkeitä ilman metallia, kun Cathedral Wallsin samettinen liukuvuus on laajennettu kokonaiseksi levyksi. Kotamäen ääni, säröttömät kitarat ja koskettimet kuljettavat miellyttävästi melankoliaa, joka toimii vaihtelevasti. Se kumajaa vahvana raidoissa The Heart of a Cold White Land ja Pray for the Winds to Come, kun taas Away ja Before the Summer Dies ovat vesittyneempiä herkistelyjä. Jälkimmäistä parantaa kotoisan lämmin iskelmänäppäily. Mukana on myös pari instrumentaalia, joista 66,50’N,28,40’E maalailee varsin sulokkaita näkymiä. Mainittaviksi kelpaavat vielä Autumn Firen post rock-tremolo ja koko paketin nimibiisi, joka syksyisillä koskettimillaan ja Kaisa Valan laululla mahtuisi hyvinkin Johanna Kurkelan levylle.

Mutta sitten… tarttukaamme ilmiöön nimeltä Despair. Kaiken ihastelun ja haikailun jälkeen bändi sukeltaa nokka edellä pimeyteen, jollaista se ei ole koskaan tavannut. Mikäli aiemmin kykeni vielä jotensakin leipomaan olonsa kotoisaksi sumuisella suolla, niin nyt vituttaa. Viisi mustaa monumenttia raahaa kylmää ruumistasi pitkin jäätynyttä maata, ja painavan harmaa taivas on nielaissut auringon. Kuka tarvitsee helvettiä? Tässä on bändi riisuttuna sen ns. markkina-arvosta: raskaampana, hitaampana ja mollisempana kuin koskaan… ja silti äärimmäisen tarttuvana. Rytmiriffit murentavat kaiken kuin vajonneen keisarin patsaan, kitaraliidit laulavat loputonta elegiaa ja kosketinvallit vaihtelevat aavemaisen ja apokalyptisen välillä. Tähän päälle vielä paluun tekevät tuomiokuorot ja -vasket, niin elämäksi kutsumasi raapimalauta alkaa olla pulkassa. Tämä teos tihkuu mustaa intohimoa ja inspiraatiota, jotka eivät ole samalla tavoin läsnä sisaruksissa. Tämä on levy, jonka yhtye todella halusi tehdä.

Songs from the North on kolmiteräinen miekka, joka sisältää bändin vahvimman ja heikoimman äänitteen. Kuten Opethin Damnationin ja Deliverancen tapauksessa, raskaammat aatokset kulkevat kaukana levollisten edellä. Välimuotoinen levy taas tuntuu lievältä kompromissilta. Tämä ensiluokkainen kokeilu paljastaa selkeästi, missä Swallow the Sunin suurin, maailmaa polvistava vahvuus piilee.

Arvosanat:

Gloom: 8+

Beauty: 8

Despair: 9½

Koko paketti: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Riverside – Love, Fear and the Time Machine

Edellisessä jaksossa puolalaiset tunnelmaprogeilijat vaihtoivat hevin esiheviin ja kikkailun rokkailuun. Kauneusleikkaus suoritettiin kriittisessä vaiheessa, kun vanhassa alkoi olla vara pahempi. Vivahteikkaiden bändien yksinkertaisesti täytyy uudistua pysyäkseen elossa, ja Riverside todella teki niin. Nyt se tekee saman uudelleen.

Kyse ei ole uusien alueiden valtauksesta, vaan ennestään tuttujen uudelleenjärjestelystä. Materiaali ajelehtii ikonisten kevyiden elementtien ja viimeaikaisen 70-lukulaisuuden välillä. Varsinainen ärhäkkyys on kuitenkin poistettu muutamaa riffitiuskaisua lukuun ottamatta. Näissä kohdissa vilahtaa myös suoranainen metallisuus pikanttina taaksekatsantona, ja kuritetaanpa niitä tahtilajejakin miedosti leikkisänä muisteluna. Päällepäisimmäksi teemaksi on valittu popahtavuus, akustisuus ja puoliakustisuus, jotka loivat onnellisesti trippailevia faneja jo debyytillä.

Startti on kankea. Kaksi ensimmäistä biisiä ovat kevyessä menevyydessään ja toisaalta keskinkertaisuudessaan ilmapalloja, joiden kaasu loppuu nopeasti. #Addicted saa kuitenkin vihiä juonesta hennolla, vetten päällä kulkevalla kitaranäppäilyllään ja Mariusz Dudan täydentävällä laululla. Laatu pidetään vaihtelevan tasoisesti korkealla levyn loppuun asti. Saturate Me tanssii aikansa rikkaalla kitara-kosketin-vuorovaikutuksella, kunnes vaihtuu Dudan ja synan vastustamattomaan maalauksellisuuteen. Time Travellers on silkkaa akustisuuden ja – jälleen kerran – Dudan taikaa, kerraten osaltaan yhtyeeseen rakastumisen parametreja. Laulajabasistin parhaat suoritukset ovat johdettavissa melko selkeästi tiettyihin musiikillisiin valintoihin.

Valitettavasti Love, Fear and the Time Machine jäi kitaristiperustaja Piotr Grudzińskin viimeiseksi tällä maailmantasolla. Joudumme siis aikaistamaan hänen muodostumistaan yhdeksi progressiivisen rockin legendoista. Vai oliko hän legenda jo aloittaessaan? Riverside on luonut kuusi upeaa kokonaisuutta, joista tarkastelijasta riippuen ainakin osa lukeutuu aikojen parhaisiin. Ilman Piotrin panosta ne eivät olisi syntyneet. Uutuus on laadukas ja surullisen asianmukaisesti sovitettu hyvästijättö. Tämä ei kuitenkaan ole bändin loppu, sillä lisää on tulossa. Yksi jäi joen varteen, yhä muut jatkavat.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Leprous – The Congregation

Alusta saakka nykyprogen norjalainen kiintotähti on luonut tunnelmia, joita kukaan muu ei saa aikaiseksi. Otti kuitenkin taianomaiset kolme yritystä, ennen kuin häiriintyneisyydestä ja tarttuvuudesta saatiin uutettua kovatasoinen levy, joka Coal totisesti oli. Bändin kokonaisuudet ovat fokuksensa osalta aina piirtyneet kadehdittavasti, mutta tuotannon mekaanisin sekä samanaikaisesti introvertein ja tarttuvin materiaali onnistui naksauttamaan optimiasetukset.

Laajalti tällä menestysreseptillä lähdetään myös viimeisimpään. Rytmitys on konemaista mutta vastustamatonta ja ilmaisutajuista. Vielä debyytillä tahditus oli toimivaa mutta mielikuvituksetonta, mutta sittemmin yhtye on elävöittänyt osaamisensa taikajuomalla, josta puuttuu etiketti. Niin ikään helpommin lähestyttävät kertosäkeet ja paksusti pörisevä kosketinmatto ovat tulleet jäädäkseen, ja metallin suhdelukua on jälleen kavennettu. Sen sijaan varsinaisesti synkeiksi tai ahdistuneiksi tunnelmia ei voi luonnehtia, vaan paluuksi aikaisempaan, lääkkeistä vapaaseen kvasi-iloisuuteen. Etenkin tällä konfiguraatiolla ajoittain päätään nostavat alternative/indie-vibat kuulostavat maittavilta. Jos aikaisemmin Leprous nostatti mielikuvan maanalaisesta, villisti rönsyilevästä rihmastosta, niin tätä nykyä se palvelee enemmän kosmopoliittina ja teräväpiirteisenä snobiarkkitehtina.

Kaiken huvin yhteydessä levy kuitenkin muuttuu hieman pitkästyttäväksi puoleenväliin saavuttaessa. Energia ja hauskanpito ovat tiedostettavissa, mutteivät välity omaan käyttäytymiseen hyvien sävellysideoiden jäädessä tarttumatta terävimpiin koukkuihin. Lower-lopettajassa bändi vaikuttaa itsekin pitkästyneeltä. Lisäksi The Floodin laiskahko kertosäe vaikuttaa kuuntelujen ja selkääntaputusten väkisinmakuuoperaatiolta. Muuten soidaan tasavahvasti, eikä menneisyydessä vaivanneista fillereistä tarvitse huolehtia. Parhaimmillaanhan nämä sankarit suoltavat maineensa veroisia viipaleita. Ei ole istuntoa, jonka aikana The Pricen basarirytmiä ei nakuttelisi itsekseen – tai näyttäisi idiootilta sitä tehdessään – minkä lisäksi varsinainen raitakin on tarttuvan tanakka. Third Lawin hienous perustuu Einar Solbergin siron falsetin ja mukana kohoavan riffin kauniiseen yhteistyöhön. Rewind on tuplabasarien ja neulanterävän riffittelyn kansanjuhla, jonka rieha yltyy hengästyttäväksikin. Indientuoksuinen Triumphant on jälleen rytmityksen triumfaalista ylistämistä, joka pakottaa kädet tapailemaan sointujaan – edelleen idiootilta näyttäen – kruunaten paketin Solbergin voimakkaalla heittäytymisellä.

Tasapaksuudestaan huolimatta The Congregation kuuluu nykyprogetilan raikkaimpiin ja jännittävimpiin istutuksiin. Leprousin onnistumisia tuntuisi vain palvelevan enemmän pimeys ja masennus, mikä kuulostaa kummallisen tutulta pohjoisessa musiikkikentässä. Rypekäämme siis pahassa olossa ja tehkäämme lisää hyvää musiikkia!

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment