The Dear Hunter – Act IV: Rebirth in Reprise

Casey Crescenzon alternative-vaudeville-proge-konseptilevysarja sai lennokkaan alun, kun kolme ensimmäistä osaa julkaistiin neljän vuoden sisällä. Levyt hengästyttivät harvinaislaatuisella kauneudellaan, määrätietoisuudellaan ja syvällä musiikinymmärryksellään, kunnes luojansa tunneympäristö pakotti liukumaan sivuraiteille. Kuuden vuoden sisällä julkaistiin kaksi kertomukseen liittymätöntä projektia, jotka toimivat ja toisaalta taas eivät. Nyt tarina saa lopultakin jatkua.

Heille, jotka odottavat uutta taivaallista lukua maalliseen kiroonsa, on kuitenkin syytä lausua varoituksen sana. Pitkän tauon aikana tekijä ajautuu uusille poluille, joilla uudet vaikutteet ja sattumukset muovaavat hänen sisintään, aivan kuten levyjen tarinassa. Tässä tapauksessa määrittävä tekijä on edellinen levy Migrant, joka soi poikkeuksellisen kevyesti, mutkattomasti ja seesteisesti. Sama mentaliteetti on konvektoitunut myös viralliselle Act-levylle. Upeiden sävellysten lisäksi edellisillä Act-levyillä pysäyttivät rikkaat tavat tuoda ne esille. Niihin sisältyivät arvaamaton mielikuvitus, säröistä samettiin liikkuva dynamiikka ja Crescenzon koko sielun alalta purkautuva laulusuoritus. Nelososassa nämä tähdelliset ominaisuudet sisältyvät kuitenkin marginaaliin, ja vaikutelmaksi muodostuu enemmänkin Migrant esiintymässä koreissa Act-asuissa. Odotetusti vokaalit toimitetaan edelleen kadehdittavalla latauksella, mutta niidenkin osalta on tapahtunut pientä tasaantumista vuosien aikana. Toisaalta eipä viestin tarvitse aina tulla ulos keuhkonriekaleiden kera. Sovituksellisesti levy on periaatteessa yhtä kattava kuin aiemmatkin, mutta kyse on enemmän värikkäistä tekstuureista liimattuina verrattain kesyihin ja samankaltaisiin biiseihin. Sääli, sillä erilaiset instrumentit ja ehosteet soivat kimaltelevina kerroksina, ja orkestraatiot virtaavat aiempaa suurempina.  Kappaleiden välissä kutkutellaan nostalgianystyröitä soittamalla vanhoja teemoja pienillä muutoksilla, mutta niidenkin tarkoitus tuntuu enemmän kuulijan muistuttamiselta siitä, että Act-levystä on tosiaankin kyse.

Onneksi biisit ovat hyviä, ja parhaimmillaan Act-vibat ovat toki saatavilla. Tyypillisen Rebirth-intron loppuflamenco siirtyy hauskasti The Old Hauntiin, joka ei repäise mutta asettaa silti hyvät alkuenergiat toimivalla kertosäkeellään, doo-wop-vokaaliosiollaan ja lopun orkesteripaisuttelulla. Waves on imelintä radioindietä mullikuoroineen, mutta Crescenzon käsissä siitä tulee sallittua ja voimallista tirauttelua. Kohtalokkaan surumielinen At the End of the Earth tarjoaa lopussa tyylikästä pianojammailua. Remember on upeinta barokkipopia pianon, jousien, vaskien ja puhaltimien kutoutuessa kultaiseksi saduksi. Rempseämpää tarjontaa edustavat A Night on the Town ja King of Swords (Reversed) broadway- ja kasaridisco-tekstuureillaan, joiden pinnallisuuden alta paljastuu iloisesti jollotettavia kertsejä. The Bitter Suite IV and V: The Congregation and the Sermon in the Silt etenee bändin ikonisella vaudeville-estetiikalla, josta tulee enemmän mieleen Dear Hunter plays Dear Hunter, mutta jälleen kerran hyvä kipale. The Line luottaa akustiseen voimaan ja tulvittaa kyyneluomat kuin kevät Pohjanmaan. 74 minuutin mittaan mahtuu vielä sen seitsemää muuta tyylilajia, tukku ok-osastoa ja ideaköyhä Ouroboros-lopetus. Vähemmälläkin siis olisi asia tullut selväksi, kuten Act III muinoin osoitti.

Light-versionakin The Dear Hunterin konsepti vakuuttaa ja kipunoi siellä täällä innovatiivisuuttaan. Se ei ole lämpimin jälleennäkeminen sivulevyjen synnyttämän kaipuun ja kuuden vuoden odotuksen jälkeen, mutta antaa pitkästä aikaa tasapainoisen kuuntelukokemuksen. Korkean riman saavuttaminen voi olla vaikeaa, mutta niin myös sieltä pohjalle putoaminen. Kyllä tätä paluuksi kehtaa kutsua.

Arvosana: 8+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Symphony X – Underworld

New Jerseyn progemetallipartio on yksi genren synonyymeistä, jonka tapaa käsitellä kitaraa ja koskettimia kuulee tuon tuosta nuoremman polven yrittäjissä. Russell Allenin vokaalit viimeistelevät tunnistettavuuden purkautuvuudellaan ja toisaalta pehmeydellään. Bändin vaikutusvalta liittyy kuitenkin enemmän loihtimaansa äänimaailmaan kuin levyjen mestarillisuuteen. Underworld jatkaa tätä sinänsä laadukasta perintöä.

The Odyssey-levystä lähtien bändin progressiivinen ja neoklassinen heavy metal on kulkenut power metalin lisäksi thrash metalin sahalaitoja pitkin. Samalla Allenin vokaalit ovat kokeneet kasvavaa väkivaltaistumista. Kehitys kärjistyi edellisellä Iconoclastilla, jonka raskaus ja kylmäkiskoisuus toimivat ylipituuden varjolla. Danten helvetin innoittama Underworld sulattaa ääripäät järkevästi tasaamatta piiruakaan kumpaakaan. Tuloksena on epäpuhdas mutta erittäin nautittava melodisen metallin taos, joka ei säästele hittejään. Nevermore on yhtyeen paras aloitusbiisi, jossa mättäminen ja melodia kättelevät silkkihansikkain, unohtamatta asianmukaista ja aina yhtä tyydyttävää sävellajin nousemista lopussa. Without You on puolestaan Accoladen ja Paradise Lostin mittainen voimaballadi, joka herkistää niin kitaroidensa kristallisuudella kuin Allenin uskonhypynomaisella heittäytymisellä. Perään hiihtää yhtyeen raskain biisi Kiss of Fire, jonka kuorosoundi, historian ensimmäiset blast beatit ja sahaus kuvaavat mustanmetallisesti helvetin syvyyksiä. Kappaleen nerokkuus piilee Allenin kertosäkeeseen tuottamassa yksinkertaisessa kiekaisussa. Itämaisen Charonin onnistuminen taas selittyy kertsin polveilevasti keinuvalla bassokuviolla. In My Darkest Hour on helvetin hyvä hevibiisi.

Vastavoimana sävellyskynän terää ei ole aina huomattu pitää kärjessään. Muutama poiminta saadaan kuitenkin täytteenkin keskeltä, kuten mahtipontinen ja kelvollinen slovari Swan Song, nimibiisin naamatmurjova tykitysosio sekä To Hell and Backin kuulas alkuliidi ja groovesti taittuva väliosa. Luonnollisesti Michael Romeon kitarataituruuteen ja Michael Pinnellan kosketinvelhouteen saa luottaa tässäkin istunnossa, soolojen ilmentäessä alakerran tunnelmia ikonisen syöksykierteisesti. Tämän levyn suurin voittaja on kuitenkin Sir Allen, joka on löytänyt äänestään ennenkuulumatonta kirkkautta ja melodisuutta. Edellislevyn hieman puisevan sylkemisen jälkeen pehmeä laulu, tunteikas huuto ja liekehtivä karjunta ovat priimassaan jättämättä miettimisen varaa sille, miksi kyseessä on maailman kärkitekijä. Kuule vänskä, täs on sulle hevilaulaja jok paranee vanhetessaan!

Underworld on Symphony X:n inspiroituneimpia tuotoksia, jonka hitit uskottelevat soittimen pyörittävän myös parasta. Valveutuneemmalla laadunvalvonnalla väittämä olisi pitänyt paikkansa, mutta tällaisenaankin haetaan pystit parhaasta aloitusbiisistä, parhaasta tuotannosta ja parhaasta laulajasta. Kaikella kunnioituksella rima ei sijaitse mahdottoman korkealla, joten tehkää Infernon, Odysseijan ja Kadotetun paratiisin rinnalle vaikka ysiplussan levy Nalle Puhista, kunhan teette sen!

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Steven Wilson – Hand. Cannot. Erase.

HCE-finalcoverNykyprogen varmistunut legenda toimii siltana vanhan ja uuden välillä, hyvässä ja pahassa. Klassikkolevyjen surround-miksausten lisäksi kaksi edellistä soololevyä yhdisteli Porcupine Treetä, brittiprogen suurimpia nimiä ja omia arvaamattomia aivoituksia. Mellotronin ja fuusion katkuiset kehitelmät toimivat kuitenkin enimmäkseen hauskoina tekstuureina, kun taas Wilsonin perinteiset synkistelyt ja herkistelyt lukeutuivat uran kauneimpiin. Uutuus korjaa tämän epätasaisen dualismin kuin paatoksella kaivattu putkimies.

3 Years Older-aloitus luistelee Yesin, Genesiksen, Rushin ja Flower Kingsin radoilla ärhäkällä bassottelullaan, taipuisalla kitaroinnillaan, raskaasti leijuvalla mellotronillaan ja fuusiorumputulellaan. Kun nyt väkisin nimiä heitellään, voisi lisäksi pidättelemättömän piano-osuuden samaistaa Emerson, Lake & Palmeriin. Wilsonin tuoman akustisuuden ja elektronisuuden myötä käsillä on tuttu uusvanha resepti, joka kuitenkin soi ennenkuulumattomalla voimalla ja vaivattomuudella. Tällä kertaa langan päästä on saatu varma ote, joka ei karkaa. Home Invasion kurvaa akselilla metalliporcupinenytkytys-rhodespervoilu-kingcrimsonvokaalit-altsuporcupineväliosa-ihanaskymovessidewaystunnelmakertsi, joten menoa ja vilskettä piisaa. Itsessään kappale jää hieman muun levyn varjoon mutta säilyttää kiinnostavuutensa. Tästä huomaamatta jatkava Regret #9-instrumentaali sen sijaan lataa komean analogisyna-kitara-soolon, joka päätetään pianon ja banjon kauniilla vuoropuhelulla. Kolmas rillutteluralli, Ancestral-eepos, alkaa verkkaisella ja perinteisellä tummuudella muuttuen jonkinasteiseksi taidepunkiksi. Ylevään alkuosaan verrattuna räyhäriffittely tuntuu kuivalta ja keskimääräiseltä, mutta onneksi taustalle on lisätty suoritusta parantavaa stemmakitarointia.

Tälläkin tuotoksella suuremman huomion vievät kuitenkin keveämmät elementit ja uutuutena Ninet Tayebin vokaalit. Nimibiisi on voimakasta ja tyylikkäästi rytmitettyä power popia, jota luukuttaessa kykenee kuvittelemaan Volkswagenin kurvaamassa triumfaalisesti aurinkoisella taajamasillalla. Auton sijaan kaikki ryntäävät luonnollisesti ostamaan tämän levyn. Transience ja Happy Returns ovat taattua pehmo-Wilsonia, jota olemme rakastaneet vuosikaudet. Israelilainen Tayeb tähdittää Perfect Lifea, Routinea ja hetken myös mainittua eeposta. Ensiksi mainitussa osuus jää vielä kerronnalliseksi puheeksi, kappaleen muuten keskittyessä otsikon mantramaiseen laulamiseen elektronisella taustalla. Tämä toisteisuus tekee numerosta aavistuksen väkinäisen joskin silti miellyttävän myötälurituksen. Keskimmäinen duettoballadi on laulajattaren tähtihetki ensimmäisestä, pianon säestyksellä lauletusta melodiasta korkealentoiseen finaaliin. Ja levyn paras raita. Eeposbiisin lauluosuus on lyhyt mutta vaikuttavin osa myrkyttyneessä melankoliassaan. Kaiken kaikkiaan säväyttävä lisä Wilsonin yksinäiseen viserrykseen.

On perin harvinaista tehdä albumi kuten Hand. Cannot. Erase. aikana, jolloin kaikki on keksitty ja urahaarukka lasketaan vuosikymmeninä. Keveämpi puoli on edelleen bravuuri ja ennen kaikkea oma juttu, mutta sama maisema voi pitää sisällään useita pienempiä ja helkutin paljon kääntämättömiä kiviä. Steven Wilson löytää niitä paremmin kuin kovin moni muu.

Arvosana: 9+

Steven Wilson Top 5:

1. Porcupine Tree: Fear of a Blank Planet (2007)

Pääbändin yllättävän myöhäisessä vaiheessa ilmestynyt mestariteos, jossa metallinen ilmaisu, kylmä elektronisuus, vavahduttavat jouset ja lohtuisat suvannot puristuivat ahdistuneessa korvienvälisessä paineessa virheettömäksi timantiksi.

Arvosana: 10

2. Steven Wilson: Hand. Cannot. Erase. (2015)

Tämä arvio.

Arvosana: 9+

3. Porcupine Tree: Stupid Dream (1999)

Alternative-kauden hienoin osoitus, jossa kärkevä riffittely roihuaa sulaakseen levollisen levottomiin kosketinunikudoksiin.

Arvosana: 9

4. Porcupine Tree: Deadwing (2005)

Suoraviivainen ja luotettava metallikauden levytys, jonka kappaleet rullaavat kitkatta ääripäästä toiseen.

Arvosana: 9-

5. Porcupine Tree: Signify (1996)

Psykedeelisen kauden ja alternative-kauden välimuoto, joka piti jalat maassa mutta kädet edelleen kosmisten pyörteiden ohjaamina, muodostaen liitelevän ja liikuttavan hybridin.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Pink Floyd – The Endless River

Psykeluolista jättisikojen, lentokoneiden ja muurien täyttämille stadioneille. Viattomasta luovuudesta suuruudenhulluuteen ja kylmän sodan lailla kohtaaviin persoonallisuuksiin. Pink Floydin elämää suurempi elämä oli joutsenlaulua vaille päätetty, ja The Endless River lähivuosien yhteisesiintymisten kanssa lopultakin laulaa sen uneen.

Megalomaanisten myrskyjen ja Roger Watersin lähdön jälkeen bändi laantui rauhaisaksi, David Gilmourin Astoria-laivan kuljettamaksi entiteetiksi. Kasarin viimeisimmät tuulahdukset ja tekniikka hyödynnettiin löysällä A Momentary Lapse of Reasonilla, ja ysärin puolivälin The Division Bell jatkoi jokseenkin muuttumattomasti. The Endless River koostuu jälkimmäiseltä ylijääneestä, vokaalittomasta ambient-rock-osastosta, jota on parsittu edustavampaan kuosiin. Muokkaukset eivät kuitenkaan vie mennessään sitä ikävää piirrettä, että kyse on selkeästä jämäkamasta, eikä vokaalien puute paranna tulosta. Yhtä lailla kuin bändille on joutsenlaulu omistettu poistuneelle kosketinsoittaja Richard Wrightille, jonka postmortuumia soittoa ja sävellystä kuullaan runsain mitoin. Kaunis kunnianosoitus ei välity mainittavan kauniina musiikkina kuulijalle, joka ei ole muodostanut erityisempää tunneyhteyttä herraan tai hänen maalailuunsa. Anti ei suinkaan ole sietämätöntä rienausta, muttei sen uudelleenpyöräytykseenkään löydy syytä. Pienenä lieventäjänä levy suorittaa myös läpileikkausta yhtyeen muusta urasta. Tunnetuimpien levyjen tunnelmointeja löytyy, ja vilahtaapa myös A Saucerful of Secretsin tapainen rumpusovitus. Lopettajaksi on säästetty Gilmourin laulama Louder than Words, joka paketoi Pink Floydin tarinan kelvollisena Pink Floyd-rallina.

Odotetusti The Endless River ei tarjoa mielen rakenteita murentavia äänitaajuuksia – eikä hipaiseviakaan – mutta toimii riittoisana takakantena, jonka viesti on eheä ja selkeä antaen tekijöilleen täyden sielunrauhan. 50-vuotisen taipaleen jälkeen on hyvä asettua lipumaan rauhaisasti, mutta seuraavan 50 vuoden aikana monien rellestys vasta alkaa samaisten sävelien myötäopastuksella. Ja seuraavien ja seuraavien…

Arvosana: 6-

Pink Floyd Top 5:

1. Animals (1977)

Bändin yhtenäisin ja tasaisin kokonaisuus, jonka terävä yhteiskuntakritiikki kanavoidaan simppelillä mutta mestarillisella psykedelialla.

Arvosana: 10

2. Dark Side of the Moon (1973)

Laukaisi yhtyeen verkkaisen ja bluesahtavan tyylisuunnan rajojemme yli melodioilla, joista osa lukeutuu yksinäisen universumimme kauneimpiin.

Arvosana: 9½

3. Wish You Were Here (1975)

Monipuolinen ja monumentaalinen, sisältäen jokaisen itseään arvostavan katusoittajan vakionumeron, joka saa aina pysähtymään ja kuuntelemaan.

Arvosana: 9+

4. A Saucerful of Secrets (1968)

Sekalainen mutta toimiva alkupään levytys, joka ammentaa debyyttilevyn lisäksi The Beatlesin ja The Whon psykoaktiivisuuden ohjaamaasta sekoilusta.

Arvosana: 8+

5. Meddle (1971)

Kuun pimeän puolen esiaste, joka tyylikkyydessään omasi tarvittavan mielenasetelman mutta tarvitsi vielä yhden tönäisyn.

Arvosana: 8+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Ensiferum – One Man Army

Melodinen death metal ja folk metal ovat osoittaneet huiman suosionsa Suomessa ja vietäessä ulkomarkkinoille. Helsinkiläinen Ensiferum on ammentanut näistä lähteistä 20 vuoden ajan ja noussut yhdeksi suurimmista. Samalla se on käynyt läpi vivahteikkaita muuntautumisprosesseja, jotka ovat vain nostaneet kierroksia ja viihdearvoa. Tämä käy yhä ilmeisemmäksi uusimman levyn kohdalla.

Eponyymi debyytti erottui Spinefarm-massasta käyttämällä Bodomin ja Northerin kaltaisessa rytkeessään lisäelementtejä, kuten folkiin rinnastettavia instrumentteja ja ääniratkaisuja, poikkeuksellisen vyöryävästi kerrostettuja melodisia kitaraliidejä sekä mahtipontista balladiointia. Iron-seuraajalla liidit muuttuivat perinteisemmiksi ja biisit virtaviivaistuivat, unohtamatta kuitenkaan tuoreudentuntua, kuten esim. kitaristivokalisti Jari Mäenpään Halford-kiekaisut osoittivat. Parhaaseen teräänsä yhtye teroittui kuitenkin Mäenpään jälkeisellä kahdella levyllä. Northerin Petri Lindroos ei ole täyttänyt edeltäjänsä ylimitoitettuja housuja, mutta sen sijaan materiaalin osalta koko vain paisui. Victory Songs jatkoi vielä viime jaksosta, mutta From Afar määritti uuden linjan, joka on säilynyt näihin aikakausiin. Raakaa metallisuutta alkoivat korvata pömpöösit orkesteri- ja kuorosovitukset, jotka kuitenkin tekivät kaikesta muusta vain maittavampaa. Edellinen Unsung Heroes tuntui sen sijaan tukehtuvan paisuttelun, puhtaiden vokaalien ja hidastelun muodostaman elokuvaelämyksen alla.

One Man Army on vähintään yhtä koreileva kuin aiemmin, mutta metalli on jälleen vahvasti läsnä ja ehostelu säännöstelty tasapainoisesti. Levy rakentuu kuin huolellisesti taputeltu Disney-hiekkalinna, josta kuitenkin pistää esiin teräviä oksia. Silti ei käy kiistäminen, että bändin ulosanti on muovautunut pysyvään tilaan, jossa leffaelementit muodostavat biisien lihan perinteisten bändielementtien toimiessa lähinnä viitteellisenä runkona. Noin puolessa materiaalista kertosäkeen laulaa kuoro ja kitarat toimivat lähinnä biisejä kärjistävinä komppaajina. Ratkaisun toimivuus on makukysymys, mutta omiin korviin suureelliset sovitukset kömpelöittävät muuten onnistuneita melodioita, puhumattakaan kappaleiden yleisestä joustavuudesta. Bändin klassiset folk-introtkin ovat nykyään enemmänkin koreita alkusoittoja. Axe of Judgement sentään aloittaa levyn raadollisella ja nopealla Amon Amarth-sahauksella, lukeutumatta kuitenkaan parhaimmistoon. Sitten on vielä Two of Spades, jonka huoleton mutta aavistuksen hutaistu rempsakkuus saa uuden elämän varsin endeemisestä lähteestä. Edeltäjällä meitä viihdyttivät Vesa-Matti Loiri ja heleä sopraanoääni, mutta tämän kierroksen tarjoaa kukapa muu kuin Frederik! Ja kukapa ei voisi olla inspiroitumatta elämän korteista ja Pink Floyd-disco-sovituksesta, jotka yhdessä hu-ha-huutojen kanssa lämmittävät enemmän kuin syyslantrinki koirapuistossa.

Vähiten hidasteina kuorot toimivat Heathen Hordessa ja loppueepos Descendants, Defiance, Dominationissa. Jälkimmäinen nauttii laadukkaasta liidikitaroinnista ja kitaristi Markus Toivosen puhtaista vokaaleista, jotka yltävät positiivisesti yllättäviin korkeuksiin. Sama pätee kuorottomaan My Ancestors’ Bloodiin, joka on samaan aikaan raskas ja melodinen ilman ylettömiä korostuksia. Isoa Äffää isompi kuriositeetti lienee loppuun säästetty Neito Pohjolan Netta Skogin laulamalla, tyylipuhtaalla rautalankaiskelmällään. Ralli on sanalla sanoen upea ja epäilemättä nousisi kirkkaana iskelmälistojen kuran keskeltä. Tässä kokonaisuudessa se tuntuu kuitenkin irralliselta sisältämättä kunnollisia viitteitä itse yhtyeeseen, minkä vuoksi raskas päätös oli jättää se arvion ulkopuolelle.

Tätä nykyä Ensiferum haluaa tarjota viihdyttäviä teatterielämyksiä, mikä ei suinkaan lukkiudu vääräksi vastaukseksi. Prosessissa se on kuitenkin menettänyt paljon sitä ylpeää ja tulista verta, jolla se tapasi maalata kasvonsa. Ryhmä ei ole ruosteessa, mutta ruostetta se tarvitsee kiiltävään ja kirjoiltuun miekkaansa.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kamelot – Haven

Yhdysvaltain power metal-aristokraatit käänsivät uransa takaisin nousuun Silverthorn-edeltäjällä, mistä voinee osaltaan kiittää laulupuikkoihin saapunutta Tommy Karevikia. Levy sisälsi kiitettävästi elävöittävän arvaamattomia osuuksia, jotka kuuluvat aina vähemmistöön äänitaiteessa. Haven tunnistaa saman periaatteen, muttei toteuta sitä samalla vimmalla.

Uutuus edustaa jopa raivostuttavissa määrin sitä perinteisintä, The Black Halolla alkanutta toimenkuvaa, joka toki kelpaa laadun pysyessä näinkin ylhäällä. Fallen Star ja End of Innocence ovat keskitempoista juhlaa, ja etenkin jälkimmäisen jousisovitukset erottuvat painavilla vedoillaan ja toisaalta lopun haurailla taustasivelyillä. Insomnia ja My Therapy jatkavat menestyksellä bändin omaksumaa rockimpaa veturointia, johon viitattiin jo Ghost Operalla. Parhaimmillaan Kamelot on kuitenkin nopeimmillaan, minkä osoituksena siunaannumme ylellisyyksillä Veil of Elysium ja Liar Liar (Wasteland Monarchy). Sacrimony (Angel of Afterlife) toistuu ensimmäisen tahtilajissa sekä jälkimmäisen nimessä ja mosaiikkimaisessa rakenteessa tuoreesti. Tällä kertaa Alissa White-Gluzin örinäosuus on suoran death metalinen, minkä lisäksi hän laulaa kertosäkeen puhtaasti ennen loppunostatusta. Myös tavaramerkit, kuten tuplabasarikomppi, jossa virvelinisku on sijoitettu tahdin alkuun, ja epämääräisistä äänistä koostuva hälinäkerros tuovat lämpimän ja turvallisen K-olon.

Muilta osin luvassa on hyvää hiukopalaa, yksi täyte ja yksi eksoottinen lisäys. Under Grey Skies on slovari itsensä vuoksi matalan aidan sävelkulullaan. Kyseisen sävellysratkaisun toimivuus on arpapeliä riippuen sävelten asettelusta ja tahdituksesta. Kertosäkeeltään ja Troy Donockleyn puhaltimilla biisi tuo hieman mieleen Stratovariuksen If the Story Is Overin, jossa tosin vihellettiin eikä puhallettu. Tässä osoitteessa Stratojen ällökliseily nosti pumpun kierroksia tehokkaammin. Silti on mainittava komeat kuorostemmat ja Karevik, joka osoittaa tunteellisen goottipalomiehen olevan uusi äijäimago. Eksotiikka on säästetty loppuun, kun Revolution runnoo matalalta konemaisessa tasatahdissa ja White-Gluzin väliörinöillä. Monotoninen mättökertsi on näppärästi kuorrutettu oopperamaisella falsetilla, ja loppupuolen kapinahuudatus on taattu lavatanssinumero. Silti biisin sijoittaminen loppuun tuntuu oudolta. Nähtävästi tarkoituksena oli päättää kokonaisuus rystyset vuotaen, mutta Liar Liar-spektaakkelin soitua jo aikaisemmin lähdetään enemmänkin röyhtäisyllä kuin pamauksella. Välinärästelynä olisi toiminut paremmin. Vaillinaisuutta syventää edeltävä Here’s to the Fall, jonka kaunis tummuus kärsii Song for Joleen tyylisestä, perkussiottomasta ja laahaavasta sovituksesta. Kauneusvirheitä löytyy myös ylimmän kastin raidoista, joiden kertosäkeet olisi saatu maksimoitua pienellä lisähinkkauksella.

Äänimaailmaltaan bändi on jälleen oman pelinsä pistemeklari. Jalostetut kuoro- ja jousisovitukset sulautuvat kadehdittavasti koskettimiin ja kone-efekteihin. The Black Halolta saakka ne ovat palvelleet tummaa ja katkeransuloista gotiikkaa, jota on kärjistetty milloin kenenkin vierailijan äärivokaaleilla. Gotiikkaa vuotavaa valitusta täältä ei irtoa, muttei olisi haitaksikaan, jos tuon tuosta kävisimme tapaamassa pöyhkeitä ruhtinaita ja sateenkaaria ulostavia yksisarvisia. Yhtyeen mittapuulla levyn sovitukset eivät myöskään lukeudu omaperäisimpiin.

Silti Haven lunastaa paikkansa tuotannon ylimystössä, ja Kamelot tuntuu asettaneen itselleen laatustandardin, jota se ei tule tahattomasti alittamaan. Tässäkään tapauksessa mestariteoksen määritelmä ei ole ylettömän kaukana, vaikka arvosana onkin mitä on. Kun oikea asetus lopulta klikkaa, miekat ja paloletkut on syytä lukita visusti ja varmasti.

Arvosana: 8

Kamelot top 5:

1. The Black Halo (2005)

Ennenkuulumattoman eeppinen ja surumielinen opus, jolla bändin maineikas dramaturgiantaju räjähti kirkkaana rautaisen kappalemateriaalin ja koskettavan, Faustin ja Mefistoteleen kahnauksia jäljittelevän konseptin avustuksella.

Arvosana: 9½

2. Karma (2001)

Hilpeämmän ritarikauden merkkiteos lisäsi seikkailunhurmaan herkkyyttä ja haurautta, jotka olivat muokkaava soundin nykyisenlaiseksi.

Arvosana: 9

3. Silverthorn (2012)

Siirry tästä arvioon

Arvosana: 8+

4. Epica (2003)

Kaksiosaisen The Black Halo-saagan ensimmäinen osa, joka edusti vielä perinteikästä mutta jalostettua Kamelotia, suorittaen poikkeuksellisen mielikuvituksellisia ja poikkitaiteellisia ääniratkaisuja.

Arvosana: 8

5. Haven (2015)

Juuri kerroin.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Bloodbath – Grand Morbid Funeral

Oli hyvä asia, että nämä ruotsalaisen death metalin supersankarit yhdistyivät. Katatonian, Opethin, Hypocrisyn ja Edge of Sanityn nimikkeillä on muotoutunut kaksi dm-klassikkoa, jotka lävistivät ruotsalaisia perinteitä ennenkuulumattoman ulkomaisilla koukuilla. Nimenomaan viihteellisen ja havainnollistavan esillepanon ansiosta Bloodbath soveltuu heille, jotka haluaa vihkiytyvän kuolonmetallin anteeksiantamattomaan mutta palkitsevaan äänenkuvaan.

Kaksi ensimmäistä levyä eivät profiloituneet pelkästään vokalistiensa mutta myös tyylivalintojensa mukaan. Mikael Åkerfeldtin Resurrection Through Carnage juhli ikonisella HM-2-kitarasoundilla, kun taas Peter Tägtgrenin Nightmares Made Flesh hurmeisti itsensä modernilla rouheella. The Fathomless Mastery yhdisti Åkerfeldtin ja uudemman soundin suhteellisen onnistunein rankaisuin, joskin oivaltavin terä ohitettiin. Grand Morbid Funeral jatkaa siitä mihin jäätiin, mutta blast beatit on jätetty minimiin ja Paradise Lostin Nick Holmes on vastaanottanut keulahahmon vaativan soihdun.

Herran suorituksesta noussut mielipidekimara on symmetrisen tasajakoinen, ja täällä päässä todetaan liekin sammuneen jo alkutekijöissään. Joissain muissa yhteyksissä – kuten pääbändissä – rutikuivat ja ponnettomat vokaalit ovat soveliaampia, muttei tässä. Åkerfeldtin ja Tägtgrenin ulostukset olivat sävellyksiä muokkaavia ja tehostavia instrumentteja, joten uutuuden meriitit lasketaan täysin muiden jäsenten varaan. Holmesin osa taantuu yllä keijuvaksi pihinäksi, jonka olemassaoloon toisinaan havahtuu. Puolustukseksi on todettu, että vanhan koulukunnan täytyykin kuulostaa karkealta ja kehittymättömältä, mutta kuuluisi siitä myös jonkinlaista energiaa välittyä. Chuck Schuldiner sai huudollaan kuolleetkin hereille, mutta Holmes vaivuttaa ne vain syvemmälle multaan.

Muuten BB on BB, ja tunnusomaista viihdyttävyyttä on eksynyt tällekin turvepaakulle, vaikkakin yhä vähenevässä määrin. Mustiin helmiin lukeutuvat Anne hervottoman tarttuvalla sahamelodiallaan ja Unite in Pain eeppisillä kitaraharmonioillaan. Lisäksi Total Death Exhumedin poikkeava rytmitys ja leikittelevä kitara tuottavat epäpyhää groovea, Famine of God’s Word sisältää tukkaa hulmuttavan tuplabasariosion ja nimibiisi hidastaa kouristelevalla riffillä, jonka tahtiin kelpaa huutaa noita kolmea sanaa.

Bloodbath kylpee edelleen kalmiston kunniakorokkeella, vaikka veri ei loisku yli laitojen. Vokalistista riippumatta julkkispoppoo osoittaa edelleen olevansa bändi hyvänsäänkerhon sijaan, ja sen äänen tunnistaa saman tien vaikkapa ostarin vaimeista paskakajareista lasten kirkuessa ja spurgujen sönköttäessä elämäntarinaansa.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment