Hexvessel – When We Are Death

Suomalaistunut britti Mat McNerney kiilasi paikallisten huurupiirien kärkeen Hexvesselin debyytillä, joka keltaisen lehdistön termistöllä ilmaisten yllätti suomalaiset. Synkeä, katkera ja ritualistinen folk ei kuitenkaan kannustanut sulkemaan verhoja, vaan ajelehtimaan lähimpään metsään hengittämään vihreää kultaa. Hyppysellinen tarttuvaa bluesia nosti jopa pientä juhlahumua. No Holier Temple jatkoi samoilla linjoilla täydentäen psykedeelisellä rockilla ja heavy-riffeillä, mutta kappalemateriaali ei huumannut yhtä lailla. Kolmas levy täydentää entisestään, muttei sekään potki aivan halutusti.

Tällä erää tarjotaan myös pirtsakampaa psykerockia, jossa urut vilkkuvat tuhannen väriä The Doorsin ja vaikkapa Baby Woodrosen tapaan. Lähtökohtiin nähden räikeä irtiotto toimii latautuneessa Transparent Eyeballissa, mutta kahdella muulla raidalla mennään halvemman retroilun puolelle. Mushroom Spirit Doors on erikoinen synteesi äsken mainittua, kierteistä post-punkkailua, normaalimpaa ja tasapaksua psykerockia ja riffittelyä, joka muistuttaa Deep Purplen Pictures of Home-hitistä. Muuten päristään tutummissa tunnelmissa, joskaan siinä hämärimmässä, riitasointuisessa ja sitrasoittimilla koristellussa ulottuvuudessa ei enää käväistä. Tämä osuus sisältää paremman pään materiaalin, josta erottuvat Cosmic Truth-balladi, Teeth of the Mountainin blues rock ja tribaalirytmillä kiitävä Hunter’s Prayer, jonka aistikasta kitaranäppäilyä ja -harmoniaa säestetään surumielisellä viululla. Myös viimeksi mainitun tapainen, mutta hillitympi ja trumpetilla ehostettu Mirror Boy osuu lähelle. Genrellisen tarkistuksen lisäksi McNerney on lisännyt lauluunsa Danzigin tyylistä väännettyä ulinaa, joka ei tunnu tarpeelliselta muttei haitalliseltakaan. Jokaisella on oikeus päästellä haluamiaan ääniä.

Hexvessel on edelleen yksi Suomen musakentän kiinnostavimmista tekijöistä, mitä syventää entisestään levy levyltä laajentuva paletti. Parhaiten se kuitenkin taitaa lähestymistavan, josta lähdettiin liikkeelle. Uudistua toki saa ja pitää, kunhan huhmareessa murskataan niitä lääkärin suosittamiakin aineksia.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Periphery – Periphery III: Select Difficulty

Washingtonista ponnistava Periphery on viime vuosina laajentanut asemansa yhtenä djent-pioneereista yhdeksi metallikentän polarisoivimmista akteista. Vastustajien mukaan bändi vaikuttaisi kiteytetysti olevan kvasiälykästä emopaskaa, mutta tähän väliin toimituksen on huomautettava, että kyse on hyvästä kvasiälykkäästä emopaskasta. Valtaosa kritiikistä kohdistuu laulaja Spencer Sotelon kieltämättä yliampuvan limaisiin puhtaisiin vokaaleihin, mutta toimituksen tunnekeskuksessa ne käännetään voimaannuttaviksi viesteiksi, joita hävetään sitten myöhemmin. Uutuus on taattua herkkua vihaajille ja rakastajille.

Varovaisen hyvän kehityskaaren jälkeen edellinen julkaisu, tuplalevy Juggernaut, sinkautti yhtyeen miltei napakymppiin omalla toimialueellaan. Mutta vain puoliksi Alpha-levyllä, joka yhdisti groovailevat ja kieroilevat riffit, breakdownit ja pop-melodiat mestarillisesti pakatuksi virvokkeeksi. Omega sen sijaan tuntui lähinnä vanhojen ideoiden tarpeettomalta kierrätykseltä. Neljän levyn jälkeen Select Difficultyn kohdalla on ainakin tiedossa, kuinka alittaa paineistetut odotukset. Onneksi nokka sojottaa kiinteästi kohti tulevaisuutta ja uusia tapoja sävelensaattamiseen. Itse sävelet ovat tietty ne tärkeimmät ja hyviä sellaisia piisaa, joskin myös huonompiakin.

Tyypillisen alkumaalailun sijaan The Price Is Wrong starttaa levyn silkalla tulituksella, jonka punaisen langan tarttuva pääriffi pingottaa kireälle. Samassa tempussa ei kuitenkaan onnistu seuraava Motormouth, joka kohkaa puuduttavankin puolelle. Ensimmäinen uutuudenhohtoisempi raita on loistava Marigold, joka keinuu elegantisti 7/8-osaisten kitaroiden ja jousien kautta hurmokselliseen radiokertsiinsä. Kun jälkipuolella vielä imelä indie-kuoro liittyy hoilaukseen, ovat elitistiset otsasuonet koetuksella. Jälleen harmillisena vastapainona on The Way the News Goes, jonka raikkaan kuljetuksen stoppaa tylsähkö ja tönkösti blast beatilla rytmitetty melokertsi. Lopussa sentään esitellään levyn kantava musiikillinen teema herkällä pianolla. Debyytin jälkeen bändin perinteeksi on muodostunut tiettyjen melodioiden, rytmien ja lyriikoiden toistaminen levyn halki, ja tämänkertainen kehitelmä on selkeästi toimivin. Remain Indoorsin melodisuus onnistuu, ja kylkiäisenä on eeppistä Devin Townsend-riffittelyä ja sähköistä pulputusta. Habitual Line-Stepper polveilee toimivasti jousien ja vaskien ehostamana, ja Flatline edustaa bändin listahittipotentiaalia parhaimmillaan. Absolomb tuo nostalgisesti mieleen debyytin melodisen hajamielisyyden, hyvässä ja pahassa, mitä seuraa toistoteema sykähdyttävästi orkestroituna. Tarttuvan puoliballadi Catch Firen ja keskinkertaisemman Prayer Positionin jälkeen koittaa finaali, joka on yhtyeen kaunein saavutus. Lune aloittaa eteerisellä, sytkäreitä sytyttävällä maalailulla ja puhkeaa lopulta koskettimilla, kuorolla ja orkestraatiolla ladattuun codaan, jonka tuoksinassa kuullaan tietysti toistoteema.

Ilmaisun eksoottisempi puoli siis elää ja kehittyy katalogin edetessä, ja tällä kertaa tutut elektroniset elementit ovat miltei korvautuneet klassisilla. Huoli kohdistuukin peruspoljentoon, joka muuttuu yhä arkisemmaksi, mikä ei ole mahdoton yllätys usean levyn ja muotiin nousseen genren myötä. Sotelon vokaalitkin tuntuvat saavuttaneen kaikilta osin yllättävyytensä rajat, mitä nyt herra tyylittelee välillä uusilla tavoilla, jotka aiheuttavat tässäkin päässä oikeaa myötähäpäistymistä. Ehkä kyse on Amaranthen tapaisesta valtavirtatrollaamisesta. Mutta missä piilee jatkuvan kiroilun viehättävyys?

Peripheryn ristiriitainen voittokulku jatkuu, mutta seuraavaa esillepanoa on syytä miettiä huolellisesti. II-levyn uudistuminen ja Clear-ep:n kokeilut voisivat toimia esikuvina. Mutta jos hyvän kvasiälykkään emopaskan tuottaminen ei ole merkki osaamisesta, niin ei sitten mikään.

Arvosana: 8+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Wilco – Star Wars & Schmilco

Alternative rock on näennäisesti loputon sateenvarjo, jonka puitteissa amerikkalainen Wilco on kyennyt tekemään sitä, mitä sylki suuhun tuo. Jos se haluaa julkaista lyhyen ja ohjelmointivirhettä muistuttavan levyn, jonka nimi on Star Wars ja jonka kannessa on kissa, se tekee niin. Jos se haluaa julkaista reilu vuosi myöhemmin lyhyen ja normaalimman levyn, jonka nimi on Schmilco ja jonka kantta koristaa Joan Cornellàn sarjakuva, se tekee niin.

Tähtien sota (2015) on huomattavasti kiinnostavampi ja parempi tekele juuri häiriökäyttäytymisensä ansiosta. Se jättää juurivaikutteet nopeiksi viitteiksi täyden rahan taide-indien hyväksi, kuulostaen harvinaisen vapautuneelta. Ikään kuin bändi olisi poistattanut aivonsa, jotka vaativat uutta mittavaa ja eeppistä, kaiken yhdistävää teoriaa omasta itsestään. Tuloksena on sama nuorekas kokeilevuus tiivistetyssä ja nykivässä muodossa, jossa huumaantuneen pöriseviä ja riitaisia kitaroita säestetään oudoilla kosketinefekteillä ja loopeilla sekä kapinoivilla rytmeillä. Ehtaa ysäriromantiikkaa siis. Samalla muistetaan myös tavanomaisempi tarttuvuus ja herkkyys, jotka maadoittavat kokonaisuuden ylilataukselta. Jännittävimmässä päässä Random Name Generator ja Pickled Ginger riffittelevät boogiella, jonka Josh Hommekin saattaisi pistää korvan taakse, You Satelliten polyrytminen kitaramantra aaltoilee tarttuvan päämäärättömästi ja Magnetizedin syntikka-metronomi-linja etenee innovatiivisen katkonaisesti. Kahdesta heikommanpuoleisesta raidasta King of You etenee turhankin yhtäläisesti I’m the Man Who Loves Youn (Yankee Hotel Foxtrot) kanssa, vaikka rytmitys ja riffailu ovat sinällään virkeitä.

Schmilco (2016) luottaa keskimääräisempään folk rockiin, joka on Wilco-tyyliin kääritty arvaamattomiin lisä-ääniin. Taiteellisen vapautuneisuuden henki on tälläkin kertaa läsnä ytimekkyytenä ja muutamana poikkeusnumerona. Tom Waitsin hajuinen Common Sense heittää vireet ja tahdit romukoppaan pysyen hädin tuskin koossa. Pääriffi on vinksahtaneen tarttuva ja idiofoni kilkattaa iloisesti, mutta lopulta kaoottisuus palvelee enemmän itseään kuin kuulijaa. Sen sijaan Locator, joka kärkevyytensä, pörinänsä ja invertoidun rytminsä puolesta voisi myös löytyä edeltäjältä, vie tullessaan ja mennessään. Quarters taas unettaa hyvällä tavalla utuisen värikkäällä mosaiikillaan, jossa rumpufillillä tauotettu folk sulaa hauskan kitarakiihdytyksen kautta autereisiksi harmonioiksi. Muuten edetään hyvää tai keskinkertaista mukailevalla perusosastolla, josta vielä If I Ever Was A Child nousee mieluisana kesäkipaleena.

Yli 20 vuotta vanhanakaan Wilco ei suostu kiertämään osavaltioita pappatunturilla esittämässä uusintoja itsestään. Se säilyttää tuottavuutensa ja luovuutensa, joiden avulla julkaistaan yksi uran parhaista levyistä sekä muutama laadukas irtiotto toiselta, heikommalta. Kun tehdessä on hauskaa, ikä on numero ja kuva kissasta ei tuota allergista reaktiota.

Arvosanat:

Star Wars: 8+

Schmilco: 7½

 

Wilco Top 5:

1. Summerteeth (1999)

Alternativen ja klassisen rockin mestarillinen yhdistelmä, jonka biisinkirjoitus ja mielikuvituksellinen äänimaailma loivat yhden viimeisistä ysäriklassikoista.

Arvosana: 9+

2. Yankee Hotel Foxtrot (2002)

Vei Summerteethin ääniratkaisut vielä jännittävämpiin ulottuvuuksiin, vaikkei nauttinutkaan yhtä vahvasta kokonaisuudesta, ja syvensi bändin asemaa tärkeänä esikuvana monille nuorille yrittäjille.

Arvosana: 9-

3. Being There CD 2 (1996)

Being There-tuplalevy siirsi Wilcon eksentrisestä kantrista ikoniseen tyyliinsä – joskin kakkoslevy vastasi pääasiallisesta viihdykkeestä – ja muodosti esiasteen Summerteethin ja Foxtrotin kultaryntäyksille.

Arvosana: 8+

4. The Whole Love (2011)

Tästä siirryt levyn arvioon.

Arvosana: 8+

5. Star Wars (2015)

Tiedät, mitä aion sanoa.

Arvosana: 8+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , , | Leave a comment

The Dear Hunter – Act V: Hymns with the Devil in Confessional

Amerikkalaisen Casey Crescenzon rock-epookki on edennyt viidenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa. Kiehtovaa oli se, että levy julkistettiin täysin puskista alle vuosi nelososan jälkeen ja julkaistiin miltei päivälleen vuoden erolla. Ilmeni, että levyt oli äänitetty käytännössä samoissa istunnoissa. Heräsi huoli, että Act IV:n lievä vaisuus toistuisi seuraajalla, mutta onneksi tämä pitää vain pieneltä osin paikkansa.

Kuten odottaa saattaa, on tämäkin kokonaisuus ahdettu piripintaan vaihtelevia vaikutteita ja tunnelmia, ja biisien värikkäät raitakerrostumat ovat geomusiikillisia löytöretkiä. Tarina on edennyt 1920-luvulle, mikä kuuluu aidoissa orkestraatioissa, mutta osaavissa käsissä mikä tahansa sekoittuu mihin tahansa. Edeltäjä täytti samat elokuvalliset tunnusmerkit tuntuen kuitenkin usein teksturoidulta perus-indie rockilta Dear Hunter-rockin sijaan. Act V sen sijaan on perustuksiaan myöten Act-levy miltei koko kestonsa, sillä palo ja dynamiikka ovat kunnolla läsnä. Tuttuun tapaan musiikillisia ja lyyrisiä viittauksia edellisiin osiin viljellään pitkin kokonaisuutta, mutta tällä kertaa ne on iskostettu luontevammin kappalerakenteisiin.

Selkeää sävyeroa myös löytyy sisarlevyyn nähden. The Moon/Awake on sarjan synkin biisi kylmillä harmonioillaan sekä ohjelmoiduilla perkussio- ja tekstuurielementeillään, jotka tuovat mieleen sarjan ulkopuolisen Black-ep:n. Mr. Usher (On His Way to Town) ja The Haves Have Naught puolestaan loihtivat tähän asti elokuvallisimpia aistimuksia. Ensimmäinen on tyylipuhdasta big band jazzia vajoamatta kuitenkaan Tukholman risteilyn pääohjelmaksi, ja jälkimmäinen valssaa pianon, orkesterin ja kuoron säestyksellä kuin viktoriaaninen kassamagneetti. Sisarella viehättänyt blues-väliosa on päivittynyt kokonaiseksi biisiksi The Most Cursed of Hands/Who Am I, joka kehittyy kantrin siivittämänä klassiseksi TDH-varieteelavanumeroksi. Mutta ehdottomaan kärkeen sijoittuu konebiisin ohella normaalimpia vetoja. Rock-osastolla Cascaden leijaileva melankolia sivaltelee lempeästi ja Gloria purkautuu elämänsäteinä. Rauhallisessa päässä Melpomene on toinen pianon ja orkesterin varassa kaunistuva, hengästyttävä raita, ja Light melodioi niin kauniisti kuin akustisesti voi.

Kaiken nautitun jälkeen onkin kummallista, että kokonaisuuden laatu ja luovuus laskevat korvinkuullen häntäpäässä. Ikään kuin olisi päätetty, että nyt esitetään keskimääräisempää, hyvän ja tasapaksun välillä ajelehtivaa rockia. Kyse ei ole häiritsevästä notkahduksesta, mutta eron huomaa. Harmillinen käänne, sillä muuten oltiin jo kurkottelemassa tähtiin. Onneksi tästä noustaan vielä A Beginning-lopetukseen, kolmanteen suureelliseen pianomaalailuun, joka aksentuoi kekseliäästi instrumenttiaan ennen sulamistaan elektronisesti tahditetuksi, kuorolla paisutetuksi ambient-valliksi. Näin Act-sarjan viimeinen rock-levy päättyy positiiviseen jälkimakuun.

Finaali tulee siis olemaan jotain muuta, mikä ei vaivaa hituakaan ottaen huomioon, kuinka paljon rockia enemmän The Dear Hunter on käsittänyt vuosien aikana. Punainen lanka on Crescenzon laulu – ilmiömäinen tällä levyllä muuten – joka vetää kaikkea ja kaikkia puoleensa. Haikeutta on silti ilmassa siitä syystä, ettei rock tule enää täydentymään historiansa parhaimpiin kuuluvilla levyillä.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Ordinance – The Ides of March

Ensimmäinen huomio, jonka amerikkalainen teknis-melodinen death metal-ryhmä sai aikaan, oli sen pistävä yhdenmukaisuus kollegansa The Facelessin kanssa. Toinen huomio oli Internal Monologues-debyytin pistävä paremmuus kollegaansa The Facelessiin nähden. Apinointi tapahtui kuitenkin sulassa sovussa ja kuluttaja kiitti. Ironisesti The Faceless otti seuraavan askeleensa erehdyttävän devintownsendmaisissa merkeissä, muttei onnistunut samassa tempussa. Ordinance taas tukevoittaa jalansijaansa omassa aluevaltauksessaan.

Mikäli debyytin lyhyt kesto jätti sisäisen tyhjyyden, on seuraaja yli tunnin lihaisuudessaan mitä kompensoivin yllätys. Tähän löytyy syy Julius Caesarin vastaisesta salaliitosta kertovan konseptin muodossa. Mäiske on äärimmäistä, raakaa ja katkeraa, jollaisiksi kyseistä aikakauttakin voinee luonnehtia. Toinen ilahduttava muutos on soundin jalostuminen poispäin kasvottomasta kollegasta, sillä riffipuolen maneereista erityisesti sahan tavoin ujeltavia liidejä ei kuulla. Djent-nykiminen on edelleen läsnä, mutta paremmin istutettuna rakenteisiin. Näkyvin uudistaja on kuitenkin vokalisti Mike Semesky. Debyytillä puhtaisiin- ja äärivokaaleihin jakautuva ulosanti oli laatukastia, joskin laulupuolen miksaus jäi hieman vaisuksi. Jälkeenpäin herran on löytänyt usean muun kokoonpanon keulilta, suorituksen vaihdellessa vähintään yhtä hyvän ja tasapaksuhkon välillä. Sen sijaan Ides of March on todellinen urakulminaatio, sillä loisteliaiden örinöiden ja rääkyjen lisäksi kuullaan tähän asti voimakkaimmat laulunäytteet. Pahimmillaan saman laulajan hyödyntäminen useassa projektissa voi luoda klooneja, mutta Ordinancen tapauksessa identiteetti vahvistuu raadollisesta heittäytymisestä. Viimeistään tämä esitys muuraa Semeskyn metallin kärkiosaajiin. Myös yksi tämän hetken suosituimmista death metal-rumpaleista, Alex Rüdinger, yllättää hetkittäin näppärän poikkeavilla rudimenteilla.

Reiluuden nimessä mainitaan nyt ne kitaristitkin, Greg Macklin ja Gunter Ostendorp, jotka vastaavat riffeistä. Huhujen mukaan ne ovat tärkeitä biisien kannalta. Ensiluokkaisia riffejä ja melodioita paketissa piisaa, ja kunnioitusta vain lisää genreen nähden kunnianhimoinen pituus. Tiedämme liiankin hyvin sen puisevuuden, johon death metal-levy voi vajota yleensä puolenvälin tietämillä. Melodiat toki auttavat tätä kokonaisuutta, mutta nekin voivat unettaa hämmästyttävällä vauhdilla. Ista Quidem Vis Est ja Of the Fatherland esittelevät parhaiten riffien ja puhtaiden vokaalien saumatonta yhteispeliä. Etenkin jälkimmäisen harmoniat lukeutuvat levyn erottuvimpiin kohtiin. Yksilösuoritusten puolella Denarius tarjoaa pontevan lauluosaston lisäksi itkupotkueuforiat, kun jylhän kitaraliidin tajuaa olevan Rome-sarjan tunnari. Paras biisi 23 Wounds sisältää kertosäkeessään myös Semeskyn parhaan laulusuorituksen, jossa ikään kuin tiivistyy valtaketjujen vaihtumisen päättymätön päämäärättömyys.

Rooman valtakunnan kokonaisvaltainen menestys perustui osaltaan jäljittelyyn ja jäljitellyn parantamiseen. Ordinance ei tee ainoastaan tätä, vaan tunnistautuu myös yhtenä metallikentän kiinnostavimmista hankkeista. Siksi onkin harmillista, että se toimii vain jäsentensä pääbändien rajaamana studioprojektina. Aika ja raha ovat tietysti määrääviä tekijöitä, mutta idealisti panttaisi ne Ordinanceen ja tuplaisi maineena ja kunniana. Ajatuksen tueksi lisää tähän haluamasi latinalainen voimalause.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Devin Townsend Project – Transcendence

Kanadalaisen progelipunkantajan Devin Townsend Project-nimike alkoi vakuuttavasti. Melko lyhyen ajan sisällä julkaistiin neljä levyä, jotka tarjosivat uran monipuolisimman läpileikkauksen tekijänsä vaikutteista ja kesyttämättömästä mielikuvituksesta. Näistä Deconstruction ja Addicted edustavat osaltaan koko katalogin parhautta. Sittemmin tuotantosarja on profiloitunut suuresti Addictedin radioralli-ihastuksen mukaisesti, mutta huonommilla ralleilla. Kylkiäisenä on ilmestynyt Ziltoid the Omniscient-levyn jatko-osa samalla ongelmalla sekä mukiinmenevä Casualties of Cool-juurilevy. Tämä tekee toiset neljä levyä viidessä vuodessa, joten pitkäksi aika ei sentään ole käynyt ja kovia biisejä on karkeasti albumin verran. Mutta nyt…

…tapahtuu kummia. Nimittäin DTP-levy, joka on paluu aikaan ennen DTP:a. Tästä on fani jos toinen uneksinut kärsivällisesti ja kärsimättömin purkauksin. Meitä siis palvellaan polveilevalla, massiivisella ja maailmojenlaajuisella metallisella melodisuudella, joka alun perin johdatti eksyneet kanukkineron mieleen eksymään lisää. Nykyistä sielunmaisemaa ei tietenkään voi siivota pois, joten viimeaikaiset kehitelmät tuovat omat sävynsä. Pääsääntöisesti kyseessä on kuitenkin ns. paluu, ja mukavalta se väkisinkin kuulostaa, vaikkei kyseessä olekaan mestarillisen onnistunut sellainen. Vanhojen kappaleiden uusiminen jatkuu, sillä levyn aloittaa Infinityltä tuttu Truth, jonka suttuinen alkuperä saa kirkkaan äänenlaadun ja ylimääräisiä säveliä vanhojen rinnalle. Sävellyksen selkeyttäminen ja mutkistaminen vähentävät kuitenkin tehoa, jonka toivat rosoisuus junttaamisessa ja yksinkertaisempi sävelkulku äänivallissa. Vai tältäkö biisin piti alun alkaen kuulostaa? Loppuun on vielä ynnätty turhanpäiväistä astraalitunnelmointia ja höpinää, kun eteenpäin voisi jo siirtyä. Toinen heikompi raita on Secret Sciences, joka sisältää hauskaa stemmasovittelua mutta joka viipyilee liiaksi ennen antiklimaattisen lauhaa kertosäettään.

Loput onkin mieluisaa transendentaalista virtaumaa. Huomattavasti mieluisampaa on kuultu kohtalokkaan ja elämää laajemman melodian saralla, mutta silti levyn paremman puolikkaan antimiin tulee palailtua. Erottuvimmat ovat djenttaileva ja tarttuvasti rumpaloitu Failure, Depth Charge-hitin tavoin kiitävä Offer Your Light, nimibiisi ja Ween-coveri Transdermal Celebration. Nimibiisi on kokonaisuuden ainoa originaali kappale, jonka rinnastaisi sykähdyttävimpiin aikaansaannoksiin. Massiivinen ääniarkkitehtuuri, tomirytmitys sekä harmoniset falsetit ja kitaraliidit etenevät kuin ilmakehää kiertävä emoalus. Lopun tuplabasariryöpyn perään on etevästi lisätty efekti, joka jäljittelee hidastavaa junaa kuin alus pysähtyisi nappaamaan seuraavat eksyneet. Ysäri-alternative tai sen kuuloinen materiaali on puolestaan yksi allekirjoittaneen heikkouksista, ja Devyn paisuttelevassa käsittelyssä Weenin biisi nauttii varsin raikkaasta kohotuksesta. Varsinaisen lyhyen biisin jälkeen alkaa taas astraalihörhöily, mutta tällä kertaa sitä kuuntelee mielellään melodian jatkuessa tuudittavana. Silti lainailut ja uusinnat olisi suositeltavaa sisällyttää pienjulkaisuihin ja ekstroina, pitkäsoittojen keskittyessä odotettuihin omiin näkemyksiin. DTP:n vakioääni Anneke van Giersbergenin laulu jää tällä levyllä ehosteeksi, mikä tuntuu oikealta ratkaisulta, sillä ylikäytettyinä upeimmatkin asiat muuttuvat puiseviksi. Myös vähemmän vakituista Ché Aimee Dorvalia kuullaan rajoitetusti, mutta hänen souliin kallistuvasta äänestään kelpaisi kärsiä tovin pidempään.

Transcendence polkaisee Devin Townsendin jämähtäneen uran joutuisaan liikkeeseen, vaikka tuntuukin hienoiselta pikaruoalta nostalgianälkään. Edellisestä huipusta on kuitenkin vielä verrattain lyhyt aika, ja aina jotain tarttuu runsaittain laskettuihin verkkoihin. Hyvää palvelua on myös saada unohtamaan, että jotain on tullut ylipäätään odotettua.

Arvosana: 8

Devin Townsend Top 5:

1. Devin Townsend – Terria (2001)

Herran pääteos sävellyksellisessä tyrmistyttävyydessään ja sovituksillaan, jotka leijuvat kuin vesi raikkaassa ilmakehässä ja toisaalta laskevat raskaina saderyöppyinä maahan.

Arvosana: 9½

2. Devin Townsend Project – Deconstruction (2011)

Filharmonisen orkesterin ja kuoron vahvistama raivotautinen konsepti, jossa äärimetallinen majesteettisuus, lohdullinen kauneus ja eksistentiaalisen perinpohjainen naurettavuus sullotaan samaan häkkiin.

Arvosana: 9+

3. Strapping Young Lad – Alien (2005)

Maaninen ja harvinaisen tarttuva avaruusooppera – jolla ei ole mitään tekemistä avaruuden kanssa – jonka voittamaton groove ja innovatiivisuus mm. naiskuoron ja kellopelin käytössä nostivat yhtyeen täysin tuntemattomalle tasolle.

Arvosana: 9

4. Devin Townsend Project – Addicted (2009)

Pohjimmiltaan perinteinen Devin-levytys, jonka painotus häpeilemättömään hittikaavaan ja Anneke van Giersbergenin vokaaleihin tekee siitä yhden katalogin hauskimmista.

Arvosana: 9

5. The Devin Townsend Band – Synchestra (2006)

Tunnelmakirjoltaan rikas maailmanlevy, jonka parhaat numerot lukeutuvat suureellisimpiin tyyppinäytteisiin Townsendin hyvällä tavalla tukkoisista äänivalleista.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Omnium Gatherum – Grey Heavens

Karhulasta pärähtää jo seitsemäs palanen suomalaista kärkikastin melodeathia. Kaksi edellistä julkaisua vakinaistivat vision, jota bändi haki melankolisesti maalailevalle alajaokselleen, ja uusin tuttavuus luottaa tarkalleen samaan pohjapiirrokseen. Pientä renovaatiota kuitenkin kaivattaisiin.

Suureksi osaksi melodiat, riffit ja sovitukset etenevät valmiiksi tallattuja polkuja, mikä ei itsessään ole vääryyttä. Edellinen Beyond oli malliesimerkki toisteisuuden taiteesta, kun mainittuja elementtejä siirreltiin piirun verran eri konformaation luomiseksi. Toinen yritys ei tuota yhtä vaikuttavaa installaatiota, mikä kuuluu esim. joidenkin kuorolauluosuuksien tarpeettomuutena. Silti kyseessä on nautittava OG-levytys parilla hauskalla jipolla.

The Pit-aloitus esittelee virkistävästi nopeinta antia pitkään aikaan, vaikkei kuulukaan levyn parhaisiin. Skylinen umpiruotsalainen kitaraliidi on tyypillinen mutta tarttuva. Moni on huomautellut säkeistöriffin In Flames-pastissisuudesta, ja siltä se kieltämättä kuulostaa. Frontiers puolestaan uhkaa vajota itsepastissiksi, mutta löytääkin tarvittavan voiman ala- ja ylätaajuuksien maittavalla rinnastuksella. Jotkut muut raidat eivät ole yhtä onnekkaita. Foundation rullaa kauniin haikealla pianomelodialla, ja Rejuvenate! kaahaa jälleen havahduttavan nopeasti, mutta tällä kertaa mukaan on lisätty ensiluokkainen liidi. Paras säästyy viimeiseksi, kun Storm Front yhdistää viihdyttävästi nopeuden, murjonnan, kosketinmaton ja nimensä mukaisesti myrskyisän kertosäkeen, jossa kitara-kosketinvalli saavuttaa bändin syvimmän sielunolemuksen. Tätä teemaa venytetään antaumuksellisesti uusilla liideillä varustellen, kunnes saavutaan jo tavaramerkiksi muodostuneeseen kosketin-outroon. Mille laatutasolle OG-levy asettuukaan, sen voi aina luvata poistuvan pamauksella.

Omnium Gatherum on muotoillut asemapaikkansa mukavasti itseään myötäileväksi, hieman liiankin mukavasti. Yhtyeen tuotanto on kuitenkin jaettavissa selkeästi erottuviin jaksoihin, joten uutta ihmettä ja kummaa on lupa odottaa… jos sellaiseen löytyy tahtoa. Toivoa ainakin piisaa tämän perusteella.

Arvosana: 8-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment