Origin – Omnipresent

Kansasista vaahtoava Origin leipoo avaruus-ääri-death metalistaan tarttuvaa taidetta, kuten kaksi edellistä levyä osoittivat. Juuri oikeisiin kohtiin isketyt koukut, jotka edustavat jotain muuta kuin raivotautista blastausta, ovat aina vieneet bändiä terveen hippusen eteenpäin. Myös uutukaisella on omat tuomisensa tekijöidensä viheliäisistä mielensyövereistä.

Uusi vokalisti, Skinlessissäkin vaikuttanut Jason Keyser, on kenties paras tähän mennessä, tulittaen kitusistaan kapinahenkisempää örvellystä perinteisen laatukirkumisen lisäksi. Alkutahtien energia tiivistyykin kaiken haihduttavan kuolemansäteen lailla, mikä saa jatkoa myöhemmissä numeroissa. Redistribution of Filth on viimeisin kuriositeetti Exhumedin kaltaisella deathgrindauksellaan, jossa d-beatit kopottelevat visvaa iloisesti joka suuntaan. Toimiva ehostus, joskaan ei mieleenpainuvimmasta päästä. Paras raita Source of Icon O riffittelee yhtä rentun elkein kaivertaen kuitenkin paikkansa korvanvuodattajain sydämiin.

Toisessa päässä peräti kolme välisoittoa vastaavat tunnelman ja draamakaaren rakentamisesta. Permanencen hitaan jämäkästä rouhimisesta edetään Continuumin ja Obsolescencen avaruusteemaiseen tilutukseen ja kosketinajoon. Keskimmäinen sisältää yhtyeen historian lempeimmät sävelet, jotka mallintavat kuvaa kauppa-aluksen telakoitumisesta vehreän eksoplaneetan kiertoradalla. Kunnes Unattainable Zero räjäyttää kyseisen aseman pillunpäreiksi toisella kärkiriffillä. Kolmannen tarjoaa The Indiscriminate-päätös ja heittää vielä perään kirskuvan loppukiihdytyksen, joka saisi Kiminkin hymyilemään kuin jahtinsa minibaarissa. Tähän levy ei varsinaisesti lopu, sillä hännille huitaistu laina crossover-pumppu S.O.D.:in Kill Yourselfista on luettu kaanoniksi. Lisäyksen tarve jää hienoiseksi mysteeriksi, muttei se mitään pahennakaan. Kova ralli, johon Origin on puhaltanut oman väkivaltaisen turhautuneisuutensa. Loppu lätty on yllättävän peruskaurapitoista sisältämättä sen kummoisempia. Ulosanti noudattaa tasapainoisesti viimeisimpien levyjen massaystävällisempää linjaa, mutta kuningasideat ovat vain jääneet pienemmälle tällä erää. Aina ei voi voittaa.

Sekopäisyydestä ei ole tingitty vähääkään, ja yhtye on edelleen oma boheemin brutaali itsensä. Kaikki on tehty paremmin aikaisemmin, mutta perusvarmuus ja tyylikkäät päivitykset pitävät suojakilvet ja ionikanuunat vireinä halpoja kilpailijoita vastaan.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Opeth – Pale Communion

Opeth_Pale_Communion_album_artwork

Toiveet death metal-dualismista murskautuivat toistamiseen Opeth-uutuuden paljastuttua jatkoksi edeltäjälleen. Huoli oli kuitenkin täysin laatuun viittaava, sillä Heritage oli vain hiukkasen enemmän kuin tehodemonstraatio vanhan ja häiriintyneen musiikin tekemisestä. Väliin mahtui kuitenkin paljon pölyistä vinyylin kulutusta ja itsetutkiskelua, joten suurempaa oli lupa odottaa. Onko Pale Communion sitten parempi Opethin uusi tuleminen? Tavallaan.

Jälleen vajoamme hämäriin ja mutkitteleviin onkaloihin, joiden valonlähde jää painavaksi epäselvyydeksi. Seinät kumisevat ontosti folkin, fuusion ja psykedeelisen hard rockin vääntelevistä harhoista, jotka myötäilevät kahden edellislevyn lohdutonta alemmuustilaa. Tällä kerralla ainekset on saatu puristettua yhdeksi liukkaaksi, monipäiseksi käärmeeksi, eikä Dio-tribuutin kaltaisia epämuodostumia ole putkahtanut varresta. Tämän näytön perusteella klassisen progen esanssi on kypsynyt helakan turpoisaksi, ja rakenteiden siirtymät ovat lomittuvampia toisiinsa nähden. Bändin taipuisammasta yhteissoitosta etenkin rhodeksen käyttö nousee miellyttävänä savuna kuulijan kattorajaan. Tarvittaessa kitaraa särötetään tuomaan lastia oikeisiin kohtiin. Mukaan ynnätyt jouset eivät ole välttämättömiä, mutta nostavat spektaakkeliarvoa hyvän maun toteutuksellaan. Toinen korvia höristävä lisäys on Riverin popimpi, jossain Lynyrd Skynyrdin valtatiellä tunnelmoiva osio. Aurinko pilkahtaa armollisesti.

Mutta mutta… biisit eivät edelleenkään vain iske. Onkalot vilisevät kiiltäviä hippuja, mutteivät tasaisia lähteitä. Eternal Rains Will Come sentään aloittaa kokonaisuuden toiveikkaasti urkujen ja akustisen kitaran kauniilla vuoropuhelulla. Goblin-instrumentaali esittelee mainittua rhodesia itsetietoisen lirupään elkein, ja Voice of Treasonin kertosäe kuljetetaan heittäytyvien vokaalien ja särökitaran munakkaalla käsikynkällä. Cusp of Eternityn dyynien halki kiitävää hoilotusta haluaisi rakastaa, muttei voi. Maininnan arvoinen yritys joka tapauksessa.

Opeth on luopunut äärielementeistään, mutta muutos ei jäänyt siihen. Sen alakuloisuuden on aina voinut löytää tietosanakirjasta, mutta kahden viimeisimmän myötä tunnelmointiin on vuotanut jotain pimeämpää. Vai onko kyse vain allekirjoittaneen omasta alakulosta, joka leijuu sitkeänä usvana pitkittyneen pettymyksen tiivistämänä?

Arvosana: 8

Opeth top 5:

1. Watershed (2008)

Loputtoman viehkeä yhdistelmä menestyskaavaa ja 70-luvun värivilkettä, joka innoitti tekijöistään ulos ennenkuulumatonta luovuutta, kolkkoutta ja yksinkertaisesti pirullista päälliköintiä.

Arvosana: 10

2. Still Life (1999)

My Arms, Your Hearse lanseerasi klassisen Opeth-soundin – uhkaavan death metal-paahdon ja vuoristoveden kaltaisen akustisen puhtauden – mutta Still Life teki siitä yhden maailman jäljitellyimmistä laadun noustua jäljittelemättömälle korkeudelle.

Arvosana: 9+

3. Ghost Reveries (2005)

Watershedin esiaste pienimuotoisilla disco-ajan valjastuksillaan, mutta edelleen hyvin paljon perinteinen Opeth levytys, joka löysi oikeat ratkaisut päätyäkseen jälleen yhdeksi fanisuosikiksi.

Arvosana: 9+

4. Deliverance (2002)

Rauhaisan Damnationin vastakappale, mustanpuhuva progressiivisen death metalin arkkityyppi, joka muistaa kuitenkin höllätä nitroja mitä kauneimmilla tavoilla oikeissa kohdissa.

Arvosana: 9

5. Blackwater Park (2001)

Koristeli purtilon tuoreilla nerokkailla sävyillä ja muodostui synonyymiksi bändin ylimaallisuudesta, vaikkei yltänytkään Still Lifen kertoimiin.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Misery Index – The Killing Gods

Misery-Index-The-Killing-Gods

Jos Baltimorelaisen Misery Indexin deathgrindiä pullottaisi, syntyisi roihuava Molotovin cocktail heitettäväksi yhteiskunnan rosvokoneiston näyteikkunaan. Totisesti kolme ensimmäistä julkaisua paloivat pitkään ja kauniisti, mutta neljän vuoden takainen Heirs to Thievery hiipui vaikuttavan humahduksen jälkeen.

The Killing Gods leviää ja tuhoaa vieläkin tehottomammin. Se on raskaampi ja nopeampi kuin aiempaa ennätystä sormeillut edeltäjänsä, mutta tuntuu korreloivasti menettävän painavuuttaan ja haluttavuuttaan. Luonnollisesti riffivarannoista on kaivettu sen verran arvokasta mineraalia, että kyseessä on kelvollinen sijoitus. Varsinaisia hyviä biisejä on kuitenkin solakka yksi, Conjuring the Cull, joka muistaa pitää meuhkaamisensa tyylikkään pääharmoniansa talutusnuorassa. Usea käräjä alkaa varsin lupaavasti, kunnes saavutaan keskivaiheen kiihdytysosioon, josta ei ole enää paluuta. Muissa tapauksissa palikoiden järjestys on vain muuttunut. Onneksi hapuilu sentään kuulostaa nätiltä, sillä HtT:n kliiniset rummut ovat palanneet vihaiseen luomuun. Jason Nethertonin karjuminen on katu-uskottavampaa kuin koskaan, ja saadaanpa hänestä ulos komeaa korinaakin anekdoottien viimeistelemiseksi.

Misery Index kuuluttaa edelleen raivoisimmasta päästä, muttei kiinnostavimmasta. Vaan jos soittimen satunnaistoisto päräyttää The Killing Godsin taulukkolaskennan tai jouluostosten yhteydessä, ei nappeihin tarvitse kajota.

Arvosana: 7

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Yes – Heaven & Earth

399637

Progelegendan edellinen julkaisu, Fly from Here, oli kohtalaisen väkevä keitos 70- ja 80-lukujen sävyjä. Vaikutelmaa paransivat myös pyöreään nollaan neutraloidut odotukset, jotka pätevät myös Heaven & Earthin kohdalla. Niistä huolimatta ei yllättyneeltä kummastukselta voi välttyä.

Tällä kertaa maisemaa ei hallitse The Buggles-duo Geoff Downesin ja Trevor Hornin retusoitu jämämateriaali, vaan itse bändi on jälleen puhallellut ahjon varressa. Toki Downes kosketinsoittajana osallistui edelleen kirjoittamiseen, mutta enimmät uudet aallot ovat laantuneet perinteisemmän soundin tieltä. Sitä vastoin aiemmin päitään kohotelleet pop-rakenteet muodostavat nyt albumin vallitsevan persoonan. Minimaalista progeilua on kuultavissa pariin otteeseen, eritoten muita enemmän osia sisältävässä Subway Wallsissa, mutta pääasiassa kyse on normaalimittaisista ja venytetyistä radioralleista.

Kummastus on kaksipuolinen. Raitojen kesken jakautuu poikkeuksellisen suuri määrä poikkeuksellisen tarttuvia kertosäkeitä, joista voi osaltaan kiittää uuden vokalistin, Jon Davisonin, panostusta. Luonnollisesti kaipaamme sitä kuuluisampaa Jonia, mutta korvaaja tulkitsee kirkasmieliset sävelet vähintään yhtä pätevästi kuin edeltäjän Benoît David. Negatiivisuus taas koskee sitä, kuinka harvinaisen selkeä osoitus levy on sovitusten tärkeydestä. Paperilla hienot kappaleet ovat kontaminoituneet laiskalla ja vaihteluköyhällä soittamisella. Yhdessä himmeän tuotannon kanssa syntyy elävä kuva isoisän vaatekomeroon kapsahtamisesta. Myös pari lähtökohtaisesti tylppää numeroa on eksynyt pölyn sekaan. Jos odotat Steve Howen tai Alan Whiten tekevän kitaroillaan ja rummuillaan jotain siistiä, jatka matkaa. Chris Squire mörisee bassonsa välityksellä ja stemmailee minkä pystyy, mutta roimasti lisää tarvittaisiin. Kokonaisuuden tematiikassa mennään Fly from Heren edelle, mutta lohtu on laiha jos levyä ei jaksa kuunnella. Mikäli asia korpeaa jotakuta niinkin pahasti, että covereita suunnitellaan, on ehdottoman suositeltavaa pureutua kappaleisiin Believe AgainThe GameLight of the Ages ja Subway Walls. Vapauttakaa nämä pop-helmet tunkkaisista simpukoistaan!

Seniori-Yes onnistui kunnioitettavasti loihtimaan nipun nostattavia ja aurinkoisia sävellyksiä, muttei biisejä. Kontrasti aiheuttaa herkeämätöntä pääalueen raaputusta, sillä samainen kokoonpano esittää ikivihreitä tutulla intensiteetillä paraikaakin. Tälläkin näytöllä on kuitenkin asiallista todeta, että jalka on edelleen liian suuri kuoppaan mahdutettavaksi.

Arvosana: 7½

Yes Top 5:

1. Relayer (1974)

Allekirjoittaneelle kaikkien aikojen paras levy, jonka pysäyttävät melodiat ja mielipuolinen instrumentaatio synnyttivät eskapismiarvoltaan vertaamattoman fantasiamaailman.

Arvosana: 10

2. Close to the Edge (1972)

Rakenteellisesti Relayerin isoveli, jonka yhtäläinen nerous perustuu juurevampaan ja groovempaan maisemointiin, joten tämän kaksintaistelun voittaja julistuu lähinnä maun mukaan.

Arvosana: 10

3. The Yes Album (1971)

Kaksi ensimmäistä levyä sisälsivät kelvollista, covereilla höystettyä psykedeelistä hard rockia ja folk rockia, sitten kosahti kunnolla ainesten jalostuttua massiivisen ja tarttuvan progeilun tyhjentäväksi voimanäytökseksi.

Arvosana: 9½

4. Fragile (1972)

The Yes Albumin ulosanti suodattui entistä hienojakoisemmaksi, ja julmia koukkuja tylsyttivät ainoastaan ylimääräisen tuntuiset välisoitot.

Arvosana: 9

5. Going for the One (1977)

Kolmen mammuttiopuksen jälkeen palattiin perinteisempään levyrakenteeseen, jonka tutun rakastettavat Yes-elementit päättivät yhtyeen kultakauden.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Scar Symmetry – The Singularity (Phase 1 – Neo Humanity)

Ruotsin Avestasta tervehtivä Scar Symmetry on edelleen voimatekijä melodeath-ympäristössä, mutta sen kyky luoda innostavia ja voimistavia kokonaisuuksia ei ole enää pätenyt kolmen ensimmäisen jälkeen. Alkuperäiskitaristi Jonas Kjellgren ei tarjoa sävellysavujaan uutuudella, joka on konseptitrilogian ensimmäinen osa, joten lähtökohtaisesti on kiinnostavaa kuulla, mitä poskelle läsähtää.

The Shape of Things to Come-intro lanseeraa levylle jonkin sortin pääteeman, jonka korni semiakustinen sävelkulku ei käynnistä tarinaa parhaalla mahdollisella tavalla. Neohumanin myyntipuhe on huomattavasti vetävämpi tarjoten yli kahdeksan minuuttia laadukasta melodeathia, heavya ja progressiivisuutta. Parhaimmistoon se ei lukeudu, sillä sen kertosäe tuntuu pikemminkin todella hyvältä sillalta kertosäkeeseen, minkä lisäksi tasatahdin käyttö rytmillisenä tehokeinona alkaa jo hieman turhauttaa. Albumin onneksi tuota matontamppausta kuullaan vain kahdella raidalla. Kosketinsovitusten etevä hyödyntäminen ja kauniisti alleviivaavat stemmalaulut tuovat kunniamaininnan.

Aloituksen ja päätöseepoksen väliin sijoittuvat kappaleet sisältävät mieltäylentäviä koukkuja, mutta kriittisiin kohtiin niitä ei ole riittänyt. Siten levyn varsinainen runko jää kelvolliseksi onttoudeksi, ikään kuin katsoisi elokuvan alku- ja loppukohtauksen ensimmäisestä kerrasta viisastuneena. Arviota varten vähäisempiä osia joutui toki kuluttamaan enemmän. Viihtyisämmäksi urakan tekivät esimerkiksi Cryonic Harvestin kohtalokas harmoniointi ja Neuromancersin lennokas pianosilta, unohtamatta ensiksi mainitun lopettavaa, aksentuaalisesti kauniin ruotsalaista ja “juonta eteenpäin vievää” narratiivia.

Vokalistireformin lisäksi huomionarvoista kahdessa edellislevyssä oli polveilevan ja mahtipontisen biisin puuttuminen. Nyt asia on korjattu kaksinkertaisesti, kun aloittajan lisäksi toistimesta räjähtää 10 minuutin paremmalle puolelle venyvä Technocalyptic Cybergeddon. Tai räjähtää sitten, kun olemme hämmentyneet Digster-soittolistalta eksyneestä 4/4-biitistä. Mors Principium Estin pojat tekivät saman härskimmin aikoinaan, mutta on tämäkin varsin hupaisaa harhaanjohdatusta. Teos läiskäisee pöydälle kekseliään ja hyräiltävän kortin toisensa jälkeen, raottaen Devin Townsendin ja Dimmu Borgirin oppaita ääripäiden dramaattisesta ja poukkoilevasta yhdistelystä. Ja loppusuoralla mainittu pääteema osoittautuukin mehukkaaksi pienen sointunikkaroinnin ansiosta! Aivan Holographic Universen fokusoituneeseen hunajaan ei ylletä, mutta kyllä tästä melodia-riffi-kimppakivasta saa olla ylpeä. Tähän loppuun on vielä mukava mainita, että vokalistit Roberth Karlsson ja Lars Palmqvist tilittävät tähän saakka parhaat suorituksensa, ja Christian Älvestamia on jälleen hieman vähemmän ikävä.

Toiveiden vastaisesti Scar Symmetryn takka ei syttynyt ilmiliekkeihin konseptin tuoman tuohen myötä. Yhdellä hyvällä ja toisella erittäin hyvällä klapilla saa kuitenkin aikaiseksi paljon lämpöä. Mutta tämä mökki ei tarvitse enempää häkää vaan hiiltyneet jäännökset. Toisikohan Imperiumin Vastaisku?

Arvosana: 7½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Jakszyk, Fripp and Collins – A Scarcity Of Miracles

Tarunhohtoisen 70-luvun jälkeen King Crimsonin tyylilliset leikkaukset ovat pitkälti kulkeneet kahden arkkitehtuurin suuntaamina: Disciplinen (1981) efektoidun kielikudonnan ja THRAKin (1995) sahalaitaisen vyöryn. Aikojen varjossa mukaan on lisäilty uusia jippoja, mutta vasta The Power To Believe (2003) rakentui tasokkaaksi niin sisällöltään kuin julkisivultaan.

Viimeisimmällä A Scarcity Of Miraclesilla (2011) Robert Frippin alati morfautuvaan seurueeseen valikoituivat sekatyöläinen Jakko Jakszyk vokaaleissa ja kitarassa, kulta-aikojen Mel Collins puhaltimissa, niin ikään tuttu Tony Levin bassossa ja Porcupine Treen Gavin Harrison rummuissa. Kyseessä ei ole varsinainen KC-julkaisu vaan ns. ProjeKct eli koejärjestely tuoreiden äänien löytämiseksi. Aikaisempien “kokeilujen” oltua lähinnä jähmeitä kierrätyksiä on ilo todeta tämän itse asiassa kuulostavan joltain tuoreelta.

Harrisonin kärkevästi synkopoitu rummutus ja Levinin täyteläinen bassottelu muodostavat kestävän pohjan, jolle Collinsin saksofoni ja Jakszykin laulu toimivat miellyttävänä solistina. Frippin kitarointi ja Soundscapes-efektointimenetelmä viimeistelevät annin koskettimien kanssa, luoden viipyileviä ja ambientmaisia virtoja. Pikanttina lisänä nautitaan myös kiinalaisen gu zhengin heleästä näppäilystä. Parhaimmillaan tämä musisointi synnyttää tarttuvia melodioita ja tyylikkäitä, painostavasta keveään vaihtelevia tunnelmointeja. Huomattava osa siitä vain jää tyhjänpäiväisen jamittelun tasolle. Tätä selittänee osaltaan se, että levyn pohjana on jamittelu. Nimibiisi ja This House nousevat suhteellisen raikkaina osoituksina Karmiinin Kuninkaan voinnista 2010-luvulla.

A Scarcity Of Miracles löytää uuden äänen aikoinaan yhdelle rock-musiikin uusista äänistä. Se ei kajahda ennenkuulumattomasti rockille, mutta bändille kylläkin. Kenties se toimii laukaisutelineenä laadukkaammalle henkilökohtaiselle nousulle.

Arvosana: 7+

King Crimson Top 5:

1. In the Court of the Crimson King (1969)

Bändin lisäksi koko progressiivisen rockin kärkiviisikkoon sijoittuva kolossi, joka yhdistää sinfonisen progen, neuroottisen fuusioinnin ja lyömättömän hittipotentiaalin yhdeksi vaivattoman edistyksellisyyden perikuvista.

Arvosana: 9½

2. Larks’ Tongues in Aspic (1973)

Esitteli perinteisen, tarttuvan nokkeluuden rinnalle särähtävämpää proto heavy-ilmaisua, joka olisi jäävä tuleviin taiteenilmauksiin.

Arvosana: 9½

3. Lizard (1970)

Debyyttiä seurannut In the Wake of Poseidon pudotti kuninkaan kauas taivaallisen hovin riennoista, mutta kolmonen nosti hänet takaisin samalla taialla, jolla linnake oli alun perin pystytetty, kuin myös Jon Andersonin myyttisellä myötävaikutuksella.

Arvosana: 9+

4. Red (1974)

Tiivisti Larks’ Tongues in Aspicilla startanneen suuntauksen kovaksi ja kauniiksi täsmäannokseksi, joka päätti yhtyeen kultakauden ynnä faunien ja fanfaarien.

Arvosana: 9

5. Islands (1971)

Tarun seesteisin mutta tarvittaessa swengaava vaihe, joka parhaimmillaan toimii yhtenä historian mykistävimmistä tuutulauluista musiikin ystäville.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Arch Enemy – War Eternal

Tätä nykyä amerikkalais-kanadalais-ruotsalainen Arch Enemy kuuluu niihin bändeihin, jotka kiitävät enemmän biisien kuin levyjen energialla. Yksikään aiemmasta yhdeksästä julkaisusta ei ole kovettanut itseään melodeathin ikijäähän, mikä on todella kivullinen seikka kuunnellessa parhaita paloja. Priimassaan Amottin kitaraveljesten juustoheavy-death-thrash on ryysinyt luihusti muun genretarjonnan ohitse tarkastelemaan jäätiköitä.

War Eternal kasvattaa hittiparaatia jälleen muutamalla tulokkaalla, mutta kuvio on valitettavan sama. Lisäksi Christopher otti velikerhosta lähtiessään jotain mukaansa, sillä edellisen Khaos Legionsin tavoin uutuuden sovitukset ovat puisevanpuoleista perusdödöä, laskematta ihania poikkeuksia. Tämänkertaisen voittoarvonnan numerot ovat War EternalYou Will Know My NameTime Is Black samettisten jousien ja raakuuden yhdistelyllään ja On and On yllättävän hienosävyisellä kertosäkeellään.

Näkyvin osio lankeaa luonnollisesti uudelle naisärisijälle, The Agonistista ja Kamelot-yhteistyöstä tutulle Alissa White-Gluzille. Siinä missä Angela Gossow vetäytyi parhaista suorituksistaan melko lattealle standardille, kuulostaa White-Gluz vieläkin ponnettomammalta. Saksatar sentään tuntui vielä yrittävän saavuttaa entistä vihaansa, mutta kanadalaisen tasainen värittömyys ei ilmaise senkään vertaa, puhumattakaan Wages of Sinin ja Anthems of Rebellionin aikaisesta upeasta porkkanaraastimesta. Puhtaat vokaalit ovat huomattavan enemmän White-Gluzin teekuppi, mutta niitä kuullaan vain tukahdutetussa taustamuodossa Avalanchessa, joka sekin muuten sisältää hienoa jousisovittamista. Vaan riffejähän me olemme tulleet ihastelemaan, emme goottierotiikkaa uhkuvaa, kukille tuoksuvaa, leiskuvahiuksista, notkeasti liikehtivää, mehukashuulista, säihkysilmäistä ja kuohuttavasti hymyilevää keulakuvaa.

Mainittua hittirivistöä olisi voinut jatkaa vielä Not Long for This World-outrolla, ellei se tuottaisi tiettyä nostalgista epävarmuutta, josta moni on jo ehtinyt puuskuttaa mutta joka täytyy mainita täälläkin. Kitaraleadi kuulostaa miltei tarkalta kopiolta NSYNCin hitistä It’s Gonna Be Me. Melodia on tietenkin Michael Amottin oma aivoitus, sillä eihän ex-Carcass-kitaristi matkisi tahallaan ruotsalaista pop-huipputuottajaa… eihän? Jää nähtäväksi, kuinka raskaasti Puujärven Jussi ja kumppanit ottavat tämän yhteneväisyyden. Ja kyllä, se on hyvä melodia.

Arch Enemy on kymmenennelläkin pitkäsoitollaan laatutavaraa, vaikkei edelleenkään voi välttyä kuvalta formulakuskista, joka on voittanut kisoja mutta hävinnyt mestaruudet. Mutta kuten on todettu, pienetkin menestykset voivat johtaa vastaavaan lopputulokseen.

Arvosana: 7½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment