Angra – Secret Garden

Secretgardenangra

Brasilian power metal-veteraaneille levyn puskeminen ei ole simppeliä. Edellinen Aqua antoi odottaa neljä vuotta manageri- ja muiden sotkujen sekä rumpalinvaihdoksen siimeksessä, kun taas uutukaisen neljää vuotta edelsi laulajan ja jälleen rumpalin lähtö. Bändin sieluun nämä kosmetiikat eivät ole edelleenkään kajonneet, mutta jokin painaa sen lentoa.

Temple of Shadowsin ja Aurora Consurgensin hurjan latauksen jälkeen Aqua oli sävellyksellinen ja sovituksellinen pettymys. Jälkimmäisen osalta tasapaksuus on tipotiessään Secret Gardenilla, ja orkesterin yhteissoitanta on parhaimmillaan sitä, minkä paluusta on unelmoinut. Tunnelmia ja tyylittelyjä löytyy myös laidasta laitaan, mikä istuu levyn kuvaukseen puutarhasta. Karkeasti vallitsevan suunnan voisi kuitenkin osoittaa AC:n raskaaseen, kieroon kasvaneeseen ja koneilla höystettyyn antiin. Alkuperäinen rumpali Ricardo Confessori, niin peto kuin onkin, kolisutteli paluulevynsä Aquan läpi verrattain vaatimattomasti, mutta tuore Bruno Valverde korjaa oman tonttinsa. Läsnä on jälleen sitä mielikuvitusta, jolla Aquiles Priester teki itsensä tunnetuksi ennen häipymistään å-divarin bändeihin, jotka eivät turhia imartele hänen osaamistaan. Laulupuolesta ei voi vastaavaa iloa irrottaa, harmillisesti. Edu Falaschin lähtö oli karvas menetys, josta Rhapsodyn Fabio Lione muistuttaa harva se kappale. Italialainen on osoittanut tulkitsevansa vanhat suoritukset riittävän hyvin, mutta Andre Matoksen ja Falaschin räikeän suvereeniuden jälkeen hän kuvastuu rivisuorittajana. Hetkensä häneltäkin toki löytyy, kuten esim. akustinen Silent Call-lopetus, joka biisinä on kuitenkin hieman tylsä. Sen sijaan kitaristi Rafael Bittencourt, joka on sallinut itselleen merkittävän vokaalipanoksen, ihastuttaa käheällä ja tarvittaessa korkealla karismallaan. Miksi häntä on aiemmin kuultu vain AC:n Out of This World-kappaleessa – joka sekin oli bonusraita – askarruttaa varmasti monia. Herraa kuuntelisi oikeastaan italoa mieluummin tai vähintään roppakaupalla nykyistä enemmän.

Entäpä varsinainen kappalemateriaali? Keskitempoinen Newborn Me-aloitus pyrkii selkeästi esittelemään Angran pähkinänkuoressa samoin kuin sen nykyisen mahdin: herkulliset melodiat, hengästyttävä instrumentaatio. C-osa sisältääkin levyn parhaan jamittelun letkeydessään ja terävyydessään, mutta kertosäe on laiska ja kaavamainen. Black Hearted Soul jatkaa samalla teemalla kaahaten, mutta kertosäe on vielä laiskempi ja kaavamaisempi, minkä lisäksi latinaa sylkevä kuoro kuulostaa enemmän Angralta yrittämässä väkisin kuulostaa Angralta. Monipuolisuudesta puhuttaessa, The Police-coveri Synchronicity II etenee säkeistössä Angralle sovinnaisella rentoudella… mutta se kertsi. Violet Sky runnoo yllättäen djentin sävyisesti, mutta… tiedät kuvion. Crushing Room-semislovari erottuu Doro Peschin vierailulla, muttei antoisasti muulla. Keskitempoinen Final Light ja vauhdikas Perfect Symmetry onnistuvat kaikilta osin perusralleina. Levyn todelliset aarteet, jotka kantavat yhtyeen maagista statusta, ovat kuitenkin hitaita. Storm of Emotionsin kuvailuun riittää sen nimi, ja Simone Simonsin kokonaan laulama nimibiisi vangitsee täydellisesti Kamelotin fantasiakuvaston. Näiden kahden vuoksi Angraa ja sen edustamaa tyyliä tulee kuunneltua. Ongelma vain piilee siinä, ettei bändi ole säveltänyt jälkimmäistä, vaan Tarja Turusen kokoonpanosta tuttu kosketinsoittaja Maria Ilmoniemi. Torille?

Huipullaan Secret Garden täyttää keijupölyllään, mutta pohjallaan antaa vaikutelman, ettei bändi ole edes yrittänyt. Kone on viritetty ja kiillotettu ja silti vajaavainen. Vielä hupsummin ilmaistuna ottelu, jota toinen hallitsee mutta jonka toinen silti voittaa. Tässä tapauksessa Aqua osasi hyödyntää oikeat tilanteet, ja puutarha koostuikin vain häikäisevistä mutta juurettomista kukkasista. Sääli.

Arvosana: 7½

Angra top 5:

1. Holy Land (1996)

Power metal-klassikko, joka on bändin ja silloisen keulahahmon, Andre Matoksen, kykyjen personifikoituma hurmiollisilla laukoillaan, sulokkailla balladeillaan, brassiperkussioillaan ja eeppisellä progeilullaan.

Arvosana: 9½

2. Temple of Shadows (2004)

Melometallikonseptialbumin arkkityyppi, jonka sävellyksellinen ja sovituksellinen synkronia on typerryttävän euforista nautintoa sekä teknisesti ja tuotannollisesti parasta.

Arvosana: 9+

3. Aurora Consurgens (2006)

Meno ei laantunut ToS:n jälkeen, vaan Falaschin keulima kultakokoonpano puski lisää raskaammalla ja virtaviivaisemmalla vaihteella, unohtamatta aiempia menestystekijöitä.

Arvosana: 9-

4. Angels Cry (1993)

Ennen profiloitumista nimenomaan brassibändinä debyytti polki perinteisempiä reittejä, jotka sisälsivät kuitenkin kaikki muut rakastettavat elementit, kuten ylhäisen neoklassisuuden.

Arvosana: 8+

5. Rebirth (2001)

Esitteli Falaschin, Priesterin ja basisti Felipe Andreolin, jotka poistivat luulot Matoksen jättämän kuopan täyttämättömyydestä, ja yhdessä uudistunut ryhmä tasoitteli vankan pohjan tuleville sensaatioille.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Röyksopp – The Inevitable End

Norjalainen elektroninen duo kevensi 2000-luvun alkua pehmeillä ja stratosfääriin kohoavilla sävyillään, joissa värähtelivät mm. downtempo, trip hop, synapop ja house. Kolme ensimmäistä levyä kauhoivat innovatiivisesti sähköisen karkkikaupan valikoimaa läpi, missä tuoksinassa pohjalle jäi kourallinen alan ikihelmiä. Sen sijaan neljäs Senior vajosi keskinkertaiseen ja ylipitkitettyyn tummuuteen, joka kuvasti parhaiden marmeladien olleen jo poimittuja. Bändi vaikuttaa ymmärtäneensä tämän itsekin, sillä vuorossa on viimeinen kauhallinen.

Hyvänä uutisena vääjäämätön loppu ei ainakaan ikävystytä edeltäjänsä tavalla. Parhaimmillaan värinäkökenttä erottaa koreita makupaloja, jotka eivät petä karvaudellaan tai kitkeryydellään. Skulls aloittaa kelvollisen sahalaitaisella vokooderifestillä, josta Monument jatkaa samoissa merkeissä Robynin laulamana. Jälkimmäinen ei kolahda aikaisemmin julkaistun, deep houseen nojaavan version lailla, mutta tarjoaa hienon vaihtoehtoisen sävelkulun. Save Me toimittaa lisää electron hajuista pumputusta Susanne Sundførin vokaalilinjalla, joka on levyn paras.  Trip hopia mukaileva Here She Comes Again viipyilee tyylikkäästi Jamie Irrepressiblen marisevilla mutta toimivilla hipsterivokaaleilla, samoin kuin deep house-pala Compulsion, jossa yhtyeen utuilu on priimassaan.

Muu tarjonta on pääosin ravitsevaa ilman sen kummempaa makuelämystä, mutta pari raitaa palaa iloisesti ylös ikävää aavistamattomalla nautiskelijalla. I Had This Thing on enemmän Tomorrowlandin tai Weekendin tarjontaa, joka kirvoittaa tarkistamaan kyseessä edelleen olevan jäähyväislevy tai oikea levy ylipäätään. Running to the Sea onnistuu tällä saralla hieman paremmin jälleen Sundførin ansiosta, mutta kyllä tällaiset takavasemmat olisi voinut karsia. Rong on jousilla ryyditettyä Robynin kiroilua ja… siinäpä se numero kiteytyikin. Mikä lie viestinä ollut tässä taidepaukussa jää autuaaksi mysteeriksi. Niin hienona tehokeinona kuin Irrepressiblen laulu menee parissa numerossa, on se liikaa miltei puolessa materiaalista.

The Inevitable End voisi tuhkata Röyksoppin roihuavammissakin merkeissä, mutta hitti-inventaario sentään koristuu muutamalla viehkeällä joutsenlaululla. Albumimitassa duon tarina on miksausta ja masteria vaille valmis, mutta toiminta jatkunee pienjulkaisuilla. Ratkaisu toimii, sillä parhaatkaan julkaisut eivät kirineet sinne kultaisimpaan kantaan. Do It Again-ep väläytti lupaavampaa konseptia. Yhtä 2000-luvun vaikutuksellisimmista tekijöistä tässä kuitenkin nyyhkytellään, joten tehdään se allaolevalla arvokkuudella.

Arvosana: 7+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Interpol – El Pintor

New Yorkin Interpol oli yksi 2000-luvun alun post-punk revival-tekijöistä, joka ei siunannut maailmaa pelkästään The-etuliitteen puuttumisella, mutta myös kesäisen raukealla indiellään. Turn on the Bright Lights-debyytti raivasi oman leveän saransa poikkeuksellisella melankoliallaan, mutta omissa kirjoissa parhaat kappaleet sijoittuvat duurikkaammalle Antics-seuraajalle. Our Love to Admire ränttäsi vielä kelvollisesti, mutta nimikkolevyn horjuilu oli jo masentavaa mongerrusta katkeransuloisen kenkiintuijottelun sijaan.

Fanilla ei ole syytä olla luukuttamatta El Pintoria sen enempää kuin aiempiakaan tuotoksia. Kitarat itkevät kohtalokkaita liidejä ja surraavat eeppisiä tremoloja, joita kivenkova basso johdattaa hiuksista kiinni pitäen. Suuruuden vaikutelmaa kasvatetaan kosketinvalleilla, ja Paul Banksin valitusvirret tuovat lämmön ja kylmyyden kuhunkin mielentilaan. My Desiren näppäily on laadukkaan tiivistä, My Blue Supremen viehätys perustuu osaltaan mehukkaaseen bassoefektiin ja Tidal Wave kiteyttää Interpol-reseptin auringonlaskun hauraalla lohdulla. Muutoin levyä kiusaa päämäärätön tyhjäkäynti, kuten edellistäkin. Twice as Hard-lopetus on vielä periaatteessa toimiva hituri, mutta kertosäe olisi hyötynyt yksinkertaisemmasta tahtilajista. Erikoisuutta tavoittelevat sovituskokeilut on sentään jätetty pois, ja bändi keskittyy normiosaamiseensa.

El Pintor on toinen peräkkäinen levy, joka käyttää yhtyeen nimeä markkinoinnissaan, mutta harvoinpa nämä eponymiteetit ovat palauttaneet vanhaa loistoa saatikka luoneet uutta. Muutama hitti onnistuu kuitenkin aina raapaisemaan jäisen pintakerroksen läpi suoraan höyryävään sykkeyteen.

Arvosana: 7+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

CMX – Mesmeria

Torniolaisyhtye ei ole korkannut nykyistä vuosikymmentä levyllä, jonka intellektuelli humahtaisi hermopäätteiden ulottumattomiin kuin Yrjänän kotikutoinen omenasiideri. Iätin pehmeys oli muhkuraista, Seitsentahokkaan terävyys tylsistynyttä, eivätkä uuden “kertosäelevyn” julkistus sekä Rakkaudessa ja Sodassa-single valaisseet horisonttia sen ihmeemmin. Mutta armollisesti on kuuluisa kolmas kerta, jonka Mesmeria lunastaa.

Jossain Vainajalan kuntarajalla liikkuva uutuus aloittaa mainitulla sinkulla, jonka Madcookia muistuttavasta introsta siirrytään kauniin vaivattomaan säkeistöriffiin. Kertosäe ei kuitenkaan vedä niistä langoista, joista tapahtuisi jotain. Alkupärinöitä levy ei siis kykene tarjoamaan, mutta kuulija hinataan päättäväisesti takaisin sen pariin. Ennen kuin voimme siirtyä mehusteluun, on vielä mainittava rytmitykseltään, kitaroiltaan ja jousiltaan ruosteinen Ojai, jonka kertsi puolestaan alkaa voimallisella tunteella mutta laantuu turhaksi hössötykseksi. Oivaa nostalgiaa silti.

Pacmanin muotoinen osa piiraasta koostuu siis yllättävän verevästä suomirockista, joka sisältää yhdet uran letkeimmistä komppikitaroinneista. Laavaa lukeutuu pirteimpiin maullaan, joka on indiemäisyydessään ja teinipurkkaisuudessaan artotuunelamainen. Mystiikan Ontologinen Sydän maalaa jotakuinkin samanlaisen auringon, jota seuraa Tuleen Kirjoitetun melodiaa energisoiva kitaravalli. Mestarirakentaja tuo gastronomisesti kutkuttavaa vaihtelua punkilla ja isohaaraisella mättämisellä, ja Valles Marineris kruunaa nokkelan tahtilajikikkailunsa sävelkululla, joka palauttaa mieleen Taio Cruzin superhitin Dynamite. Minkäs mahtaa, hyvät melodiat ovat universaaleja muodosta riippumatta. Viimeiseksi on säästetty harmonisen vähäeleinen lopetusproge, Eksopaleoklimatologi, jota uhostetaan hyppysellä Sapattivuotta. Maittava, mutta parin vuoden takainen Kusimyrsky maittoi paremmin.

CMX teki kertosäelevyn, jonka kertosäkeet ovat hyviä. Sen suomalla valtuutuksella Mesmeria lyötäköön aikavälin 1996-2000 ruhtinaisiin ja nestekidenäyttöajan kuninkaaksi. Tälle suoritukselle voi nostaa siiderimaljan ja kolmannenkin.

Arvosana: 8+

CMX top 5:

1. Aion (2003)

Suomiprogen ja ylipäätään suomalaisen musiikin merkkipaalu, jonka pahuuden teemaa havainnollistetaan monipuolisuudella, edistyksellisyydellä ja kieroutuneisuudella, josta pirukin olisi ylpeä.

Arvosana: 9½

2. Rautakantele (1995)

Primitiivisen alkuvoimainen ja vääntelehtivä rock-levy, jonka miltei rikkomatonta hittiketjua kuvaavat parhaiten kesä, Kalevala ja helvetillinen koistinen.

Arvosana: 9+

3. Talvikuningas (2007)

Konseptilevyjen aatelinen, jonka huolellista scifi-tarinaa kuljetetaan hulppealla sanastolla, metallisella progella ja mahdikkailla ääniteemoilla.

Arvosana: 9-

4. Aura (1994)

Bändin ensimmäinen todellinen voimannäyttö, joka yhdisteli sulokkaita voimahittejä, riivattua räyhäämistä, sametinpehmeitä jousia ja innovatiivista ainesten käsittelyä.

Arvosana: 8½

5. Isohaara (2002)

Energiseen rokkaamiseen, metalliseen synkeyteen ja toisaalta höyhenenkeveyteen luottava perusteos.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Origin – Omnipresent

Kansasista vaahtoava Origin leipoo avaruus-ääri-death metalistaan tarttuvaa taidetta, kuten kaksi edellistä levyä osoittivat. Juuri oikeisiin kohtiin isketyt koukut, jotka edustavat jotain muuta kuin raivotautista blastausta, ovat aina vieneet bändiä terveen hippusen eteenpäin. Myös uutukaisella on omat tuomisensa tekijöidensä viheliäisistä mielensyövereistä.

Uusi vokalisti, Skinlessissäkin vaikuttanut Jason Keyser, on kenties paras tähän mennessä, tulittaen kitusistaan kapinahenkisempää örvellystä perinteisen laatukirkumisen lisäksi. Alkutahtien energia tiivistyykin kaiken haihduttavan kuolemansäteen lailla, mikä saa jatkoa myöhemmissä numeroissa. Redistribution of Filth on viimeisin kuriositeetti Exhumedin kaltaisella deathgrindauksellaan, jossa d-beatit kopottelevat visvaa iloisesti joka suuntaan. Toimiva ehostus, joskaan ei mieleenpainuvimmasta päästä. Paras raita Source of Icon O riffittelee yhtä rentun elkein kaivertaen kuitenkin paikkansa korvanvuodattajain sydämiin.

Toisessa päässä peräti kolme välisoittoa vastaavat tunnelman ja draamakaaren rakentamisesta. Permanencen hitaan jämäkästä rouhimisesta edetään Continuumin ja Obsolescencen avaruusteemaiseen tilutukseen ja kosketinajoon. Keskimmäinen sisältää yhtyeen historian lempeimmät sävelet, jotka mallintavat kuvaa kauppa-aluksen telakoitumisesta vehreän eksoplaneetan kiertoradalla. Kunnes Unattainable Zero räjäyttää kyseisen aseman pillunpäreiksi toisella kärkiriffillä. Kolmannen tarjoaa The Indiscriminate-päätös ja heittää vielä perään kirskuvan loppukiihdytyksen, joka saisi Kiminkin hymyilemään kuin jahtinsa minibaarissa. Tähän levy ei varsinaisesti lopu, sillä hännille huitaistu laina crossover-pumppu S.O.D.:in Kill Yourselfista on luettu kaanoniksi. Lisäyksen tarve jää hienoiseksi mysteeriksi, muttei se mitään pahennakaan. Kova ralli, johon Origin on puhaltanut oman väkivaltaisen turhautuneisuutensa. Loppu lätty on yllättävän peruskaurapitoista sisältämättä sen kummoisempia. Ulosanti noudattaa tasapainoisesti viimeisimpien levyjen massaystävällisempää linjaa, mutta kuningasideat ovat vain jääneet pienemmälle tällä erää. Aina ei voi voittaa.

Sekopäisyydestä ei ole tingitty vähääkään, ja yhtye on edelleen oma boheemin brutaali itsensä. Kaikki on tehty paremmin aikaisemmin, mutta perusvarmuus ja tyylikkäät päivitykset pitävät suojakilvet ja ionikanuunat vireinä halpoja kilpailijoita vastaan.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Opeth – Pale Communion

Opeth_Pale_Communion_album_artwork

Toiveet death metal-dualismista murskautuivat toistamiseen Opeth-uutuuden paljastuttua jatkoksi edeltäjälleen. Huoli oli kuitenkin täysin laatuun viittaava, sillä Heritage oli vain hiukkasen enemmän kuin tehodemonstraatio vanhan ja häiriintyneen musiikin tekemisestä. Väliin mahtui kuitenkin paljon pölyistä vinyylin kulutusta ja itsetutkiskelua, joten suurempaa oli lupa odottaa. Onko Pale Communion sitten parempi Opethin uusi tuleminen? Tavallaan.

Jälleen vajoamme hämäriin ja mutkitteleviin onkaloihin, joiden valonlähde jää painavaksi epäselvyydeksi. Seinät kumisevat ontosti folkin, fuusion ja psykedeelisen hard rockin vääntelevistä harhoista, jotka myötäilevät kahden edellislevyn lohdutonta alemmuustilaa. Tällä kerralla ainekset on saatu puristettua yhdeksi liukkaaksi, monipäiseksi käärmeeksi, eikä Dio-tribuutin kaltaisia epämuodostumia ole putkahtanut varresta. Tämän näytön perusteella klassisen progen esanssi on kypsynyt helakan turpoisaksi, ja rakenteiden siirtymät ovat lomittuvampia toisiinsa nähden. Bändin taipuisammasta yhteissoitosta etenkin rhodeksen käyttö nousee miellyttävänä savuna kuulijan kattorajaan. Tarvittaessa kitaraa särötetään tuomaan lastia oikeisiin kohtiin. Mukaan ynnätyt jouset eivät ole välttämättömiä, mutta nostavat spektaakkeliarvoa hyvän maun toteutuksellaan. Toinen korvia höristävä lisäys on Riverin popimpi, jossain Lynyrd Skynyrdin valtatiellä tunnelmoiva osio. Aurinko pilkahtaa armollisesti.

Mutta mutta… biisit eivät edelleenkään vain iske. Onkalot vilisevät kiiltäviä hippuja, mutteivät tasaisia lähteitä. Eternal Rains Will Come sentään aloittaa kokonaisuuden toiveikkaasti urkujen ja akustisen kitaran kauniilla vuoropuhelulla. Goblin-instrumentaali esittelee mainittua rhodesia itsetietoisen lirupään elkein, ja Voice of Treasonin kertosäe kuljetetaan heittäytyvien vokaalien ja särökitaran munakkaalla käsikynkällä. Cusp of Eternityn dyynien halki kiitävää hoilotusta haluaisi rakastaa, muttei voi. Maininnan arvoinen yritys joka tapauksessa.

Opeth on luopunut äärielementeistään, mutta muutos ei jäänyt siihen. Sen alakuloisuuden on aina voinut löytää tietosanakirjasta, mutta kahden viimeisimmän myötä tunnelmointiin on vuotanut jotain pimeämpää. Vai onko kyse vain allekirjoittaneen omasta alakulosta, joka leijuu sitkeänä usvana pitkittyneen pettymyksen tiivistämänä?

Arvosana: 8

Opeth top 5:

1. Watershed (2008)

Loputtoman viehkeä yhdistelmä menestyskaavaa ja 70-luvun värivilkettä, joka innoitti tekijöistään ulos ennenkuulumatonta luovuutta, kolkkoutta ja yksinkertaisesti pirullista päälliköintiä.

Arvosana: 10

2. Still Life (1999)

My Arms, Your Hearse lanseerasi klassisen Opeth-soundin – uhkaavan death metal-paahdon ja vuoristoveden kaltaisen akustisen puhtauden – mutta Still Life teki siitä yhden maailman jäljitellyimmistä laadun noustua jäljittelemättömälle korkeudelle.

Arvosana: 9+

3. Ghost Reveries (2005)

Watershedin esiaste pienimuotoisilla disco-ajan valjastuksillaan, mutta edelleen hyvin paljon perinteinen Opeth levytys, joka löysi oikeat ratkaisut päätyäkseen jälleen yhdeksi fanisuosikiksi.

Arvosana: 9+

4. Deliverance (2002)

Rauhaisan Damnationin vastakappale, mustanpuhuva progressiivisen death metalin arkkityyppi, joka muistaa kuitenkin höllätä nitroja mitä kauneimmilla tavoilla oikeissa kohdissa.

Arvosana: 9

5. Blackwater Park (2001)

Koristeli purtilon tuoreilla nerokkailla sävyillä ja muodostui synonyymiksi bändin ylimaallisuudesta, vaikkei yltänytkään Still Lifen kertoimiin.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Misery Index – The Killing Gods

Misery-Index-The-Killing-Gods

Jos Baltimorelaisen Misery Indexin deathgrindiä pullottaisi, syntyisi roihuava Molotovin cocktail heitettäväksi yhteiskunnan rosvokoneiston näyteikkunaan. Totisesti kolme ensimmäistä julkaisua paloivat pitkään ja kauniisti, mutta neljän vuoden takainen Heirs to Thievery hiipui vaikuttavan humahduksen jälkeen.

The Killing Gods leviää ja tuhoaa vieläkin tehottomammin. Se on raskaampi ja nopeampi kuin aiempaa ennätystä sormeillut edeltäjänsä, mutta tuntuu korreloivasti menettävän painavuuttaan ja haluttavuuttaan. Luonnollisesti riffivarannoista on kaivettu sen verran arvokasta mineraalia, että kyseessä on kelvollinen sijoitus. Varsinaisia hyviä biisejä on kuitenkin solakka yksi, Conjuring the Cull, joka muistaa pitää meuhkaamisensa tyylikkään pääharmoniansa talutusnuorassa. Usea käräjä alkaa varsin lupaavasti, kunnes saavutaan keskivaiheen kiihdytysosioon, josta ei ole enää paluuta. Muissa tapauksissa palikoiden järjestys on vain muuttunut. Onneksi hapuilu sentään kuulostaa nätiltä, sillä HtT:n kliiniset rummut ovat palanneet vihaiseen luomuun. Jason Nethertonin karjuminen on katu-uskottavampaa kuin koskaan, ja saadaanpa hänestä ulos komeaa korinaakin anekdoottien viimeistelemiseksi.

Misery Index kuuluttaa edelleen raivoisimmasta päästä, muttei kiinnostavimmasta. Vaan jos soittimen satunnaistoisto päräyttää The Killing Godsin taulukkolaskennan tai jouluostosten yhteydessä, ei nappeihin tarvitse kajota.

Arvosana: 7

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment