Riverside – Love, Fear and the Time Machine

Edellisessä jaksossa puolalaiset tunnelmaprogeilijat vaihtoivat hevin esiheviin ja kikkailun rokkailuun. Kauneusleikkaus suoritettiin kriittisessä vaiheessa, kun vanhassa alkoi olla vara pahempi. Vivahteikkaiden bändien yksinkertaisesti täytyy uudistua pysyäkseen elossa, ja Riverside todella teki niin. Nyt se tekee saman uudelleen.

Kyse ei ole uusien alueiden valtauksesta, vaan ennestään tuttujen uudelleenjärjestelystä. Materiaali ajelehtii ikonisten kevyiden elementtien ja viimeaikaisen 70-lukulaisuuden välillä. Varsinainen ärhäkkyys on kuitenkin poistettu muutamaa riffitiuskaisua lukuun ottamatta. Näissä kohdissa vilahtaa myös suoranainen metallisuus pikanttina taaksekatsantona, ja kuritetaanpa niitä tahtilajejakin miedosti leikkisänä muisteluna. Päällepäisimmäksi teemaksi on valittu popahtavuus, akustisuus ja puoliakustisuus, jotka loivat onnellisesti trippailevia faneja jo debyytillä.

Startti on kankea. Kaksi ensimmäistä biisiä ovat kevyessä menevyydessään ja toisaalta keskinkertaisuudessaan ilmapalloja, joiden kaasu loppuu nopeasti. #Addicted saa kuitenkin vihiä juonesta hennolla, vetten päällä kulkevalla kitaranäppäilyllään ja Mariusz Dudan täydentävällä laululla. Laatu pidetään vaihtelevan tasoisesti korkealla levyn loppuun asti. Saturate Me tanssii aikansa rikkaalla kitara-kosketin-vuorovaikutuksella, kunnes vaihtuu Dudan ja synan vastustamattomaan maalauksellisuuteen. Time Travellers on silkkaa akustisuuden ja – jälleen kerran – Dudan taikaa, kerraten osaltaan yhtyeeseen rakastumisen parametreja. Laulajabasistin parhaat suoritukset ovat johdettavissa melko selkeästi tiettyihin musiikillisiin valintoihin.

Valitettavasti Love, Fear and the Time Machine jäi kitaristiperustaja Piotr Grudzińskin viimeiseksi tällä maailmantasolla. Joudumme siis aikaistamaan hänen muodostumistaan yhdeksi progressiivisen rockin legendoista. Vai oliko hän legenda jo aloittaessaan? Riverside on luonut kuusi upeaa kokonaisuutta, joista tarkastelijasta riippuen ainakin osa lukeutuu aikojen parhaisiin. Ilman Piotrin panosta ne eivät olisi syntyneet. Uutuus on laadukas ja surullisen asianmukaisesti sovitettu hyvästijättö. Tämä ei kuitenkaan ole bändin loppu, sillä lisää on tulossa. Yksi jäi joen varteen, yhä muut jatkavat.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Leprous – The Congregation

Alusta saakka nykyprogen norjalainen kiintotähti on luonut tunnelmia, joita kukaan muu ei saa aikaiseksi. Otti kuitenkin taianomaiset kolme yritystä, ennen kuin häiriintyneisyydestä ja tarttuvuudesta saatiin uutettua kovatasoinen levy, joka Coal totisesti oli. Bändin kokonaisuudet ovat fokuksensa osalta aina piirtyneet kadehdittavasti, mutta tuotannon mekaanisin sekä samanaikaisesti introvertein ja tarttuvin materiaali onnistui naksauttamaan optimiasetukset.

Laajalti tällä menestysreseptillä lähdetään myös viimeisimpään. Rytmitys on konemaista mutta vastustamatonta ja ilmaisutajuista. Vielä debyytillä tahditus oli toimivaa mutta mielikuvituksetonta, mutta sittemmin yhtye on elävöittänyt osaamisensa taikajuomalla, josta puuttuu etiketti. Niin ikään helpommin lähestyttävät kertosäkeet ja paksusti pörisevä kosketinmatto ovat tulleet jäädäkseen, ja metallin suhdelukua on jälleen kavennettu. Sen sijaan varsinaisesti synkeiksi tai ahdistuneiksi tunnelmia ei voi luonnehtia, vaan paluuksi aikaisempaan, lääkkeistä vapaaseen kvasi-iloisuuteen. Etenkin tällä konfiguraatiolla ajoittain päätään nostavat alternative/indie-vibat kuulostavat maittavilta. Jos aikaisemmin Leprous nostatti mielikuvan maanalaisesta, villisti rönsyilevästä rihmastosta, niin tätä nykyä se palvelee enemmän kosmopoliittina ja teräväpiirteisenä snobiarkkitehtina.

Kaiken huvin yhteydessä levy kuitenkin muuttuu hieman pitkästyttäväksi puoleenväliin saavuttaessa. Energia ja hauskanpito ovat tiedostettavissa, mutteivät välity omaan käyttäytymiseen hyvien sävellysideoiden jäädessä tarttumatta terävimpiin koukkuihin. Lower-lopettajassa bändi vaikuttaa itsekin pitkästyneeltä. Lisäksi The Floodin laiskahko kertosäe vaikuttaa kuuntelujen ja selkääntaputusten väkisinmakuuoperaatiolta. Muuten soidaan tasavahvasti, eikä menneisyydessä vaivanneista fillereistä tarvitse huolehtia. Parhaimmillaanhan nämä sankarit suoltavat maineensa veroisia viipaleita. Ei ole istuntoa, jonka aikana The Pricen basarirytmiä ei nakuttelisi itsekseen – tai näyttäisi idiootilta sitä tehdessään – minkä lisäksi varsinainen raitakin on tarttuvan tanakka. Third Lawin hienous perustuu Einar Solbergin siron falsetin ja mukana kohoavan riffin kauniiseen yhteistyöhön. Rewind on tuplabasarien ja neulanterävän riffittelyn kansanjuhla, jonka rieha yltyy hengästyttäväksikin. Indientuoksuinen Triumphant on jälleen rytmityksen triumfaalista ylistämistä, joka pakottaa kädet tapailemaan sointujaan – edelleen idiootilta näyttäen – kruunaten paketin Solbergin voimakkaalla heittäytymisellä.

Tasapaksuudestaan huolimatta The Congregation kuuluu nykyprogetilan raikkaimpiin ja jännittävimpiin istutuksiin. Leprousin onnistumisia tuntuisi vain palvelevan enemmän pimeys ja masennus, mikä kuulostaa kummallisen tutulta pohjoisessa musiikkikentässä. Rypekäämme siis pahassa olossa ja tehkäämme lisää hyvää musiikkia!

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Between the Buried and Me – Coma Ecliptic

Metalcoren, mathcoren ja muiden pillifarkkuilujen hyökyaaltokautena BTBAM lukeutui eksentrisimpiin yrittäjiin. Raivotautisen kaahailun ja breakdownien sekaan sijoitettiin hämmentäviä mutta ihastuttavia eksoottisia elementtejä, jotka ovat vuosien saatossa lisääntyneet niin määrässä kuin mielikuvituksessa. Samalla nuorekkaasta nykimisestä on ajauduttu jalostetumpaan ja varttuneempaan rymyilyyn. Tätä nykyä puhutaankin modernin progen jättiläisestä.

Kuten musiikkinsa, bändin levyjen tasokkuus on progressiivista. Edelliset The Great Misdirect ja The Parallax II: Future Sequence paransivat edeltäjiään ja kaivoivat omat asemansa muiden progepoliksen monumenttien joukkoon. Ei siis ihme ja kumma, että Coma Eclipticin odotti vain kävelevän paikalle valmiiksi myllerrettyyn sijaansa. Totuus on kuitenkin se, että nyt jäädään ulkopuolelle haaveilemaan. Kyseessä on toki laatutuote vähimmäisvaatimuksena, mutta tällä erää hyvät ideat eivät osoittaudu riittävän kantaviksi. Puoltavana seikkana on ilo mainita, kuinka erilaiselta levy kuulostaa edellisiin verrattuna. Yhtyeen uudistuminen on perustunut pääpiirteittäin sen eksoottisten elementtien vaihteluun, ääripuolen pysyessä hienovaraistumisestaan huolimatta melko samanlaisena sovituksiltaan ja soundeiltaan. Tietyllä tapaa ryhmä on tehnyt saman levyn kerrasta toiseen.

Tämä lienee tiedostettu, sillä Coma Eclipticin olemus piirtyy harmonisempana, maltillisempana ja yhtenäisempänä. Tunnusomainen bipolaarisuus on sulautunut yhdeksi entiteetiksi, jossa raskaus ja keveys edustavat saman asian vivahteikkuutta.  Kokonaisuus etenee tasaisesti, jopa hieman konemaisesti, kuten kannen levollisesti keijuva koomapotilas. Pariin otteeseen blast beatit kirmaavat vanhaan malliin tyköistuvana kontrastina. Myös Tommy Giles Rogersin äärivokaalit kuulostavat riisutummilta ja orgaanisemmilta, kenties pienemmän prosessoinnin johdosta. Hyvästä mutta tasapaksusta kokonaisuudesta erottuvat The Coma Machine hienon draamantajuisella piano-vokaali-teemallaan, elektroninen Dim Ignition turpeilla sekvenssoinneillaan, Famine Wolf kohtalokkaalla pääteemallaan sekä King Redeem/Queen Serene ansiokkaalla herkkyyden ja rehvakkaan tarttuvuuden yhdistelmällä.

Coma Ecliptic katkaisee Between the Buried and Me:n laadullisen nousukiidon, mutta toisaalta vie sitä edelleen eteenpäin. Se myös vahvistaa bändin asemaa vakavasti otettavana – mutta asianmukaisesti pelleilevänä – nykyprogen valiojäsenenä. Nämä pillifarkut ovat jo melkoisen suuret täytettäviksi.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Mew – + –

Mew_+_-_coverTanskalaisen Mewin kaksi ensimmäistä ison lafkan levyä olivat veitsenterävyyden ja toisaalta veitsenterällä kulkevan herkkyyden sovittavia merkkiteoksia, jotka tarvittaessa paisuivat pullataikinan lailla alleviivatakseen merkittävyytensä. Passeleita alternative-rieskoja siis. Edellinen No More Stories… ei polttanut itseään tunnekeskukseen, mutta soljui nätisti tuoden nykyaikaista synapopia ilmaisuunsa. Viimeisin tekele puolestaan on nykyaikaista synapopia.

Edellämainittujen hyveiden lisäksi yhtye on todistanut itsensä eteväksi syntikoiden ja koskettimien hyödyntäjäksi, joten ronskinpuoleisen suuntavalinnan pystyy osaltaan käsittämään. Luonnollisesti signatuurisoundista ei voi vieläkään erehtyä, ei vähiten kiitos laulajakitaristi Jonas Bjerren tähtitieteelliselle äänialalle, mutta kaikenlainen näpräily ja seikkailunhalu on jätetty jokseenkin pohjalukemiin. Homman nimi ovat siis stadionin mahduttavat elektroniset kerrostumat ja kattoon projisoitava tähtipölyverho. Välillä kitaratkin saavat hetkensä efektointinsa ja indie-narinansa alta. Sovituksellisesta kankeudesta huolimatta materiaali on suurimmaksi osaksi laadukasta, ja hittejä lohkoutuu kiitettävästi kokonaisuudesta.

Satellites tarttuu optimistisella avaruus-indiellään, jossa “normaali” ja jopa hieman kikkaileva meno kytkeytyy levyn omaan ääniteemaan. Making Friends lisää rohkeasti funkkaavaa kitaraa poppailuunsa. Parhaista kertosäkeistä vastaavat The Night Believer lutuisuudellaan ja Water Slides painottomuuteen eksyneellä melankoliallaan. Yleinen pehmeys kostautuu muutamalla vähäisemmällä raidalla, joista etenkin Clinging to a Bad Dream näyttäytyy värittömänä soittolistahöttöhattarana. Yllättäen loppupäästä löytyvä Rows kellottaa yli kymmenen minuuttia, mutta kyseessä on lähinnä pitkitetty, tasavahva veisu, jonka perään on isketty hieman tarpeettoman hajuinen kiihdytysosio.

Plussamiinus on nimensä mukaisesti ristiriitainen. Se on toimiva, mutta sen trenditietoisuus loihtii kuvaa, että parempaan olisi pystytty jos hengitystilaa olisi yksinkertaisesti löytynyt enemmän. Siksi kasin kylkiäisenä on merkeistä vähemmän toivottu.

Arvosana: 8-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Scandinavian Music Group – Baabel

Kolmen ensimmäisen, laimeahkon levyn jälkeen jokin tartutti SMG:iin musiikillisen raivotaudin, joka ei vain ota talttuakseen. Plakkarissa on jo toinen, kaikkea muuta kuin laimea trilogia, jota seurasivat kolmannen eri tavalla laimentamattomat pohjapiirrokset. Baabel on pahaenteinen nimi uudelle rakennelmalle, mutta sisällöstään päätellen tätä hanketta ei kusta muulla kuin tahallisella termiitillä tukipalkkeihin. Ei paniikkia, eihän?

Terminal 2:n tavoin kitara- ja bassoefektit sekä koskettimet tuovat mieleen kolmen vuosikymmenen takaisen valokuva-albumin, jota kenenkään ei pitäisi joutua näkemään mistään hinnasta. Paitsi jos sen kannessa lukee SMG, luonnollisesti. Tällä kertaa viitteitä vielä vanhempaan aikaan on karsittu, ja materiaali on saostunut laaja-alaisesta post-punk-trippailusta kiinteäksi, Paul Simonin ja The Policen kalibroimaksi bilemasiinaksi. Myös viimeisetkin rippeet maaseudun raukeudesta ovat suodattuneet pois. Erityistä kiitosta nostattaa rumpu-basso-ryhmän töykeä ja tanakka kipparointi, joka kannattelee räikeästi meikattua äänimaailmaa ja toisaalta läpikuultavaa akustisuutta. Tähän vielä ynnätään Kokkosen siskosten tuikkiva tarinointi, joka tekisi korvan puhkaisustakin mieluisaa kuunneltavaa.

Alku on hidas. Nimikappale tarjoaa pirteää aerobicia, joka ei kuitenkaan vielä kannusta osallistumaan, ja Frank & Clairen hartaus on tyylikästä mutta hieman tylsää. Mutta kun ilotulitus viimein alkaa, se alkaa. Jättiläisen tasapaino jämeryydessä ja rentoudessa sanelee sen, miltä kasari-Yesin olisi pitänyt kuulostaa. Tyhjälle taivaalle on sininen SMG-hetki, jossa akustista balladia aksentoidaan öljyisellä synteettisyydellä. Sido tiukempaanSuurin rakkaus ja Jos olen rehellinen ovat tappovarmoja matontamppaajia, varsinkin ensimmäinen kohtalokkailla vokaaleillaan ja kertosäkeensä hillittömillä efektirytmityksillä. Ikaroksen (jälleen vainoharhaisen ennakoiva nimi) tanssahtelu kääritään funk-vaippaan Tuomon sävykkäällä taustalaululla. 7. kerros päättää levyn nykyaikaisemmalla synapopilla väännettyine vokaalisampleineen. Oikeissa käsissä kevyillä eväillä syntyy kokonaisuus, joka on raskas kaikesta.

Tälläkin kertaa SMG jatkaa kuulijoidensa yllättämistä ja itsensä ylittämistä. Kolmannen osan tapahtumista voi muodostaa käsityksen ja samalla ei juuri mitään. Sen tiedän, että tämäkin arvio meni rakastuneen lässytykseksi, joka vertautuu sulan marsipaanin alaspakottamiseen ja ylösvapauttamiseen. Mutta minä olen rakastunut.

Arvosana: 9

Scandinavian Music Group Top 5:

1. Missä olet Laila? (2007)

Ensimmäinen täyskäännös oli täyslaaki folkia, countrya, elokuvallista orkestraatiota ja ennenkuulumatonta herkkyyttä, joka sai keräämään hampaita lattialta ja fanittamaan yhtyettä, josta oli kuvitellut tienneensä kaiken.

Arvosana: 9+

2. Manner (2011)

Tästä arvioon. Arvosana on noussut melkoisesti sitten viime näkemän, eikö?

Arvosana: 9+

3. Baabel (2015)

Juuri luit.

Arvosana: 9

4. Terminal 2 (2014)

Tästä arvioon.

Arvosana: 9-

5. Palatkaa Pariisiin! (2009)

Tarjosi lisää Lailan hurmahenkeä pienemmällä mutta edelleen vavisuttavalla teholla.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

The Dear Hunter – Act IV: Rebirth in Reprise

Casey Crescenzon alternative-vaudeville-proge-konseptilevysarja sai lennokkaan alun, kun kolme ensimmäistä osaa julkaistiin neljän vuoden sisällä. Levyt hengästyttivät harvinaislaatuisella kauneudellaan, määrätietoisuudellaan ja syvällä musiikinymmärryksellään, kunnes luojansa tunneympäristö pakotti liukumaan sivuraiteille. Kuuden vuoden sisällä julkaistiin kaksi kertomukseen liittymätöntä projektia, jotka toimivat ja toisaalta taas eivät. Nyt tarina saa lopultakin jatkua.

Heille, jotka odottavat uutta taivaallista lukua maalliseen kiroonsa, on kuitenkin syytä lausua varoituksen sana. Pitkän tauon aikana tekijä ajautuu uusille poluille, joilla uudet vaikutteet ja sattumukset muovaavat hänen sisintään, aivan kuten levyjen tarinassa. Tässä tapauksessa määrittävä tekijä on edellinen levy Migrant, joka soi poikkeuksellisen kevyesti, mutkattomasti ja seesteisesti. Sama mentaliteetti on konvektoitunut myös viralliselle Act-levylle. Upeiden sävellysten lisäksi edellisillä Act-levyillä pysäyttivät rikkaat tavat tuoda ne esille. Niihin sisältyivät arvaamaton mielikuvitus, säröistä samettiin liikkuva dynamiikka ja Crescenzon koko sielun alalta purkautuva laulusuoritus. Nelososassa nämä tähdelliset ominaisuudet sisältyvät kuitenkin marginaaliin, ja vaikutelmaksi muodostuu enemmänkin Migrant esiintymässä koreissa Act-asuissa. Odotetusti vokaalit toimitetaan edelleen kadehdittavalla latauksella, mutta niidenkin osalta on tapahtunut pientä tasaantumista vuosien aikana. Toisaalta eipä viestin tarvitse aina tulla ulos keuhkonriekaleiden kera. Sovituksellisesti levy on periaatteessa yhtä kattava kuin aiemmatkin, mutta kyse on enemmän värikkäistä tekstuureista liimattuina verrattain kesyihin ja samankaltaisiin biiseihin. Sääli, sillä erilaiset instrumentit ja ehosteet soivat kimaltelevina kerroksina, ja orkestraatiot virtaavat aiempaa suurempina.  Kappaleiden välissä kutkutellaan nostalgianystyröitä soittamalla vanhoja teemoja pienillä muutoksilla, mutta niidenkin tarkoitus tuntuu enemmän kuulijan muistuttamiselta siitä, että Act-levystä on tosiaankin kyse.

Onneksi biisit ovat hyviä, ja parhaimmillaan Act-vibat ovat toki saatavilla. Tyypillisen Rebirth-intron loppuflamenco siirtyy hauskasti The Old Hauntiin, joka ei repäise mutta asettaa silti hyvät alkuenergiat toimivalla kertosäkeellään, doo-wop-vokaaliosiollaan ja lopun orkesteripaisuttelulla. Waves on imelintä radioindietä mullikuoroineen, mutta Crescenzon käsissä siitä tulee sallittua ja voimallista tirauttelua. Kohtalokkaan surumielinen At the End of the Earth tarjoaa lopussa tyylikästä pianojammailua. Remember on upeinta barokkipopia pianon, jousien, vaskien ja puhaltimien kutoutuessa kultaiseksi saduksi. Rempseämpää tarjontaa edustavat A Night on the Town ja King of Swords (Reversed) broadway- ja kasaridisco-tekstuureillaan, joiden pinnallisuuden alta paljastuu iloisesti jollotettavia kertsejä. The Bitter Suite IV and V: The Congregation and the Sermon in the Silt etenee bändin ikonisella vaudeville-estetiikalla, josta tulee enemmän mieleen Dear Hunter plays Dear Hunter, mutta jälleen kerran hyvä kipale. The Line luottaa akustiseen voimaan ja tulvittaa kyyneluomat kuin kevät Pohjanmaan. 74 minuutin mittaan mahtuu vielä sen seitsemää muuta tyylilajia, tukku ok-osastoa ja ideaköyhä Ouroboros-lopetus. Vähemmälläkin siis olisi asia tullut selväksi, kuten Act III muinoin osoitti.

Light-versionakin The Dear Hunterin konsepti vakuuttaa ja kipunoi siellä täällä innovatiivisuuttaan. Se ei ole lämpimin jälleennäkeminen sivulevyjen synnyttämän kaipuun ja kuuden vuoden odotuksen jälkeen, mutta antaa pitkästä aikaa tasapainoisen kuuntelukokemuksen. Korkean riman saavuttaminen voi olla vaikeaa, mutta niin myös sieltä pohjalle putoaminen. Kyllä tätä paluuksi kehtaa kutsua.

Arvosana: 8+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Symphony X – Underworld

New Jerseyn progemetallipartio on yksi genren synonyymeistä, jonka tapaa käsitellä kitaraa ja koskettimia kuulee tuon tuosta nuoremman polven yrittäjissä. Russell Allenin vokaalit viimeistelevät tunnistettavuuden purkautuvuudellaan ja toisaalta pehmeydellään. Bändin vaikutusvalta liittyy kuitenkin enemmän loihtimaansa äänimaailmaan kuin levyjen mestarillisuuteen. Underworld jatkaa tätä sinänsä laadukasta perintöä.

The Odyssey-levystä lähtien bändin progressiivinen ja neoklassinen heavy metal on kulkenut power metalin lisäksi thrash metalin sahalaitoja pitkin. Samalla Allenin vokaalit ovat kokeneet kasvavaa väkivaltaistumista. Kehitys kärjistyi edellisellä Iconoclastilla, jonka raskaus ja kylmäkiskoisuus toimivat ylipituuden varjolla. Danten helvetin innoittama Underworld sulattaa ääripäät järkevästi tasaamatta piiruakaan kumpaakaan. Tuloksena on epäpuhdas mutta erittäin nautittava melodisen metallin taos, joka ei säästele hittejään. Nevermore on yhtyeen paras aloitusbiisi, jossa mättäminen ja melodia kättelevät silkkihansikkain, unohtamatta asianmukaista ja aina yhtä tyydyttävää sävellajin nousemista lopussa. Without You on puolestaan Accoladen ja Paradise Lostin mittainen voimaballadi, joka herkistää niin kitaroidensa kristallisuudella kuin Allenin uskonhypynomaisella heittäytymisellä. Perään hiihtää yhtyeen raskain biisi Kiss of Fire, jonka kuorosoundi, historian ensimmäiset blast beatit ja sahaus kuvaavat mustanmetallisesti helvetin syvyyksiä. Kappaleen nerokkuus piilee Allenin kertosäkeeseen tuottamassa yksinkertaisessa kiekaisussa. Itämaisen Charonin onnistuminen taas selittyy kertsin polveilevasti keinuvalla bassokuviolla. In My Darkest Hour on helvetin hyvä hevibiisi.

Vastavoimana sävellyskynän terää ei ole aina huomattu pitää kärjessään. Muutama poiminta saadaan kuitenkin täytteenkin keskeltä, kuten mahtipontinen ja kelvollinen slovari Swan Song, nimibiisin naamatmurjova tykitysosio sekä To Hell and Backin kuulas alkuliidi ja groovesti taittuva väliosa. Luonnollisesti Michael Romeon kitarataituruuteen ja Michael Pinnellan kosketinvelhouteen saa luottaa tässäkin istunnossa, soolojen ilmentäessä alakerran tunnelmia ikonisen syöksykierteisesti. Tämän levyn suurin voittaja on kuitenkin Sir Allen, joka on löytänyt äänestään ennenkuulumatonta kirkkautta ja melodisuutta. Edellislevyn hieman puisevan sylkemisen jälkeen pehmeä laulu, tunteikas huuto ja liekehtivä karjunta ovat priimassaan jättämättä miettimisen varaa sille, miksi kyseessä on maailman kärkitekijä. Kuule vänskä, täs on sulle hevilaulaja jok paranee vanhetessaan!

Underworld on Symphony X:n inspiroituneimpia tuotoksia, jonka hitit uskottelevat soittimen pyörittävän myös parasta. Valveutuneemmalla laadunvalvonnalla väittämä olisi pitänyt paikkansa, mutta tällaisenaankin haetaan pystit parhaasta aloitusbiisistä, parhaasta tuotannosta ja parhaasta laulajasta. Kaikella kunnioituksella rima ei sijaitse mahdottoman korkealla, joten tehkää Infernon, Odysseijan ja Kadotetun paratiisin rinnalle vaikka ysiplussan levy Nalle Puhista, kunhan teette sen!

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment