Bloodbath – Grand Morbid Funeral

Oli hyvä asia, että nämä ruotsalaisen death metalin supersankarit yhdistyivät. Katatonian, Opethin, Hypocrisyn ja Edge of Sanityn nimikkeillä on muotoutunut kaksi dm-klassikkoa, jotka lävistivät ruotsalaisia perinteitä ennenkuulumattoman ulkomaisilla koukuilla. Nimenomaan viihteellisen ja havainnollistavan esillepanon ansiosta Bloodbath soveltuu heille, jotka haluaa vihkiytyvän kuolonmetallin anteeksiantamattomaan mutta palkitsevaan äänenkuvaan.

Kaksi ensimmäistä levyä eivät profiloituneet pelkästään vokalistiensa mutta myös tyylivalintojensa mukaan. Mikael Åkerfeldtin Resurrection Through Carnage juhli ikonisella HM-2-kitarasoundilla, kun taas Peter Tägtgrenin Nightmares Made Flesh hurmeisti itsensä modernilla rouheella. The Fathomless Mastery yhdisti Åkerfeldtin ja uudemman soundin suhteellisen onnistunein rankaisuin, joskin oivaltavin terä ohitettiin. Grand Morbid Funeral jatkaa siitä mihin jäätiin, mutta blast beatit on jätetty minimiin ja Paradise Lostin Nick Holmes on vastaanottanut keulahahmon vaativan soihdun.

Herran suorituksesta noussut mielipidekimara on symmetrisen tasajakoinen, ja täällä päässä todetaan liekin sammuneen jo alkutekijöissään. Joissain muissa yhteyksissä – kuten pääbändissä – rutikuivat ja ponnettomat vokaalit ovat soveliaampia, muttei tässä. Åkerfeldtin ja Tägtgrenin ulostukset olivat sävellyksiä muokkaavia ja tehostavia instrumentteja, joten uutuuden meriitit lasketaan täysin muiden jäsenten varaan. Holmesin osa taantuu yllä keijuvaksi pihinäksi, jonka olemassaoloon toisinaan havahtuu. Puolustukseksi on todettu, että vanhan koulukunnan täytyykin kuulostaa karkealta ja kehittymättömältä, mutta kuuluisi siitä myös jonkinlaista energiaa välittyä. Chuck Schuldiner sai huudollaan kuolleetkin hereille, mutta Holmes vaivuttaa ne vain syvemmälle multaan.

Muuten BB on BB, ja tunnusomaista viihdyttävyyttä on eksynyt tällekin turvepaakulle, vaikkakin yhä vähenevässä määrin. Mustiin helmiin lukeutuvat Anne hervottoman tarttuvalla sahamelodiallaan ja Unite in Pain eeppisillä kitaraharmonioillaan. Lisäksi Total Death Exhumedin poikkeava rytmitys ja leikittelevä kitara tuottavat epäpyhää groovea, Famine of God’s Word sisältää tukkaa hulmuttavan tuplabasariosion ja nimibiisi hidastaa kouristelevalla riffillä, jonka tahtiin kelpaa huutaa noita kolmea sanaa.

Bloodbath kylpee edelleen kalmiston kunniakorokkeella, vaikka veri ei loisku yli laitojen. Vokalistista riippumatta julkkispoppoo osoittaa edelleen olevansa bändi hyvänsäänkerhon sijaan, ja sen äänen tunnistaa saman tien vaikkapa ostarin vaimeista paskakajareista lasten kirkuessa ja spurgujen sönköttäessä elämäntarinaansa.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Mors Principium Est – Dawn of the 5th Era

Porilainen MPE aloitti rehellisen skandinaavisena melodeath-tekijänä, mutta jo toisella The Unborn-levyllä akanat varistettiin rohkeasti hevonhornaan. Koneellisesti rytmitetty death metal-paahto yhdistettiin ohjelmointeihin ja sinfonisuuteen, joita vielä siveltiin ajoittaisilla puhtailla naisvokaaleilla. Värikäs ja samalla kolkko paketti inspiroi kappalemateriaalin, jonka tasolle ei ole sittemmin ylletty.

Jatkossa kaikenlaiset koristelut ovat siirtyneet tasaisesti yhä taaemmas, mutta robottinivelistä ja korostetusta dramatiikasta ei ole tingitty vähääkään. Bändin edelleen tunnistaa loputtomasta pellosta oudon värisenä mutta niin kutsuvana tähkänä. Ja painopisteen siirtäminen riffeihin on pikemminkin vain kannustettavaa toimintaa. Silti täysosumien puute kahdella edeltäjällä pakottaa miettimään, ovatko tilpehöörit vain se juttu tämän porukan kohdalla. Pääsäveltäjien vaihdos voitaneen jättää pois yhtälöstä, sillä vaikka edellinen lätkä oli senastisista heikoin, sisälsi se pari A-luokan pesuohjelmaa. Dawn of the 5th Eran vaikutus on siinä mielessä positiivinen, että se asettaa käyrän takaisin varovaiseen nousuun.

Uutukainen on jälleen hippusen hillitympi eksoottisilta elementeiltään, ja bändille tyypilliset äärimetalliset tulvahuiput ovat tasaantuneet. Samalla kuitenkin materiaali on laadullisesti koherentimpaa. Jonkinasteista uudistumistakin löytyy, kun We Are the Sleep siirtyy pianolla säestetystä mätöstä fallosta ehostavaan heavy-liidiin. Samaa perseilyä tarjoaa I Am War, joskaan ei yhtä hedelmällisesti. Mielikuvat palautuvat debyytin siloposkisiin karkeloihin. Toisaalla Monster in Me sisältää kertosäkeessään tyylikkään koneloopin, jonka kulkua ei kuitenkaan ole aivan tappiin saakka mietitty. Wrath of Indran kertsiharmonia taiteilee yhtyeen simppeliydellä olemalla perkeleen hyvä. Mutta vaikka täytematskua on vähemmän, ei sen puutteesta saa edelleenkään reklamaatiota muodostettua. Etenkin The Forsaken-lopettaja on puoliballadimaisuudessaan puisevahko. Silti hienovarainen optimismi valaisee kuuntelukokemusta, ja levy kallistuu markkinoiden osaavampaan päähän.

Kuten alussa, MPE tarjoaa palvelunsa rehellisenä, mutta tällä kertaa kokonaan omilla asetuksillaan. Sen kellokoneistomaisissa säkeistöriffeissä ja dramaattisuudessa on jotain vastustamatonta, mikä loihtii kuvan antiikin Kreikan arkaaisen kauden patsaista: yksinkertainen, sopusuhtainen, hievahtamaton, peruuttamaton. Potentiaali on ilmeinen mutta lunastamaton.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

At the Gates – At War with Reality

Slaughter of the Soul, Slaughter of the Soul, Slaughter of the Soul. Nyt kun se saatiin pois alta, voidaan todeta kyseessä olevan erittäin hyvä melodödöpioneeriklassikko, muttei sentään mestariteos. Kitarajumalten pantheoniin sisältyviä riffejä painoivat niiden ajoittain kummallinen miksaus sekä muutama heikompi biisi. Rima oli silti huomattavan korkealla ruotsalaisten väsätessä 19 vuoden jälkeistä paluulevyä. Annetun näytön perusteella ainakin “paluu”-sanan käyttö tuntuu oikeutetulta.

Tunnelma värittyy kuin levytysaktiviteetti ei olisi koskaan tauonnut, muttei se myöskään haiskahda 90-luvun vaivaannuttavan pitkältä halaamiselta. Kyseessä on kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti sama legendaarinen kokoonpano, joka ei ole tyytynyt menestystuotteen uusimiseen, vaan tuulettanut sitä hienoisilla raikkauden vireillä. Ansiokkaita riffejä ammutaan harva se biisi, ja parhaimpia ei olisi häpeä sijoittaa edeltäjälle. Kitaroiden yhteispeli hengittää ennenkuulumattoman avarasti, minkä lisäksi muutama harmoninen maalailu tuottaa ilon kouristuksia. Merkittävä avittaja on tuotanto, joka sointuu kuin mehukas ja kristallinkirkas kerroshyytelö kitkattomalla liikehdinnällään, unohtamatta sen kitkerää ja raskasta myrkyllisyyttä. Tomas Lindbergin vokaaleista on siloittunut se santaisin raspi, mutta niiden uho ja päällekäyvyys kuuluvat edelleen maailman parhaisiin. Kaiken kyseenalaistamattoman vaikutusvallan lomassa onkin harmillista, että osassa materiaalia vankka puristus pääsee hieman lipsumaan otelaudasta. Mistään kuuntelukelvottomasta ei tietenkään ole kyse. Kappaleissa The Book of Sand (The Abomination), Eater of Gods ja The Night Eternal puolestaan tyylikkyys ja turpasauna kohtaavat himokkaan onnellisesti kuin hieho ja mullikka kevätlaitumella.

Pienen ikuisuuden jälkeen At the Gates jatkaa siitä, mihin jäätiin. At War with Reality ei ole puiseva reboottaus vanhoille ja uusille kuulijoille, vaan täysiverinen jatko-osa Terminal Spirit Diseaselle ja [aseta orgastisesti karjuttu nimi kenttään]. Nyt vain uutta maalitaulua telineeseen ja tähtäin vanhaan asetukseen. Näkö on edelleen kunnossa.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Angra – Secret Garden

Secretgardenangra

Brasilian power metal-veteraaneille levyn puskeminen ei ole simppeliä. Edellinen Aqua antoi odottaa neljä vuotta manageri- ja muiden sotkujen sekä rumpalinvaihdoksen siimeksessä, kun taas uutukaisen neljää vuotta edelsi laulajan ja jälleen rumpalin lähtö. Bändin sieluun nämä kosmetiikat eivät ole edelleenkään kajonneet, mutta jokin painaa sen lentoa.

Temple of Shadowsin ja Aurora Consurgensin hurjan latauksen jälkeen Aqua oli sävellyksellinen ja sovituksellinen pettymys. Jälkimmäisen osalta tasapaksuus on tipotiessään Secret Gardenilla, ja orkesterin yhteissoitanta on parhaimmillaan sitä, minkä paluusta on unelmoinut. Tunnelmia ja tyylittelyjä löytyy myös laidasta laitaan, mikä istuu levyn kuvaukseen puutarhasta. Karkeasti vallitsevan suunnan voisi kuitenkin osoittaa AC:n raskaaseen, kieroon kasvaneeseen ja koneilla höystettyyn antiin. Alkuperäinen rumpali Ricardo Confessori, niin peto kuin onkin, kolisutteli paluulevynsä Aquan läpi verrattain vaatimattomasti, mutta tuore Bruno Valverde korjaa oman tonttinsa. Läsnä on jälleen sitä mielikuvitusta, jolla Aquiles Priester teki itsensä tunnetuksi ennen häipymistään å-divarin bändeihin, jotka eivät turhia imartele hänen osaamistaan. Laulupuolesta ei voi vastaavaa iloa irrottaa, harmillisesti. Edu Falaschin lähtö oli karvas menetys, josta Rhapsodyn Fabio Lione muistuttaa harva se kappale. Italialainen on osoittanut tulkitsevansa vanhat suoritukset riittävän hyvin, mutta Andre Matoksen ja Falaschin räikeän suvereeniuden jälkeen hän kuvastuu rivisuorittajana. Hetkensä häneltäkin toki löytyy, kuten esim. akustinen Silent Call-lopetus, joka biisinä on kuitenkin hieman tylsä. Sen sijaan kitaristi Rafael Bittencourt, joka on sallinut itselleen merkittävän vokaalipanoksen, ihastuttaa käheällä ja tarvittaessa korkealla karismallaan. Miksi häntä on aiemmin kuultu vain AC:n Out of This World-kappaleessa – joka sekin oli bonusraita – askarruttaa varmasti monia. Herraa kuuntelisi oikeastaan italoa mieluummin tai vähintään roppakaupalla nykyistä enemmän.

Entäpä varsinainen kappalemateriaali? Keskitempoinen Newborn Me-aloitus pyrkii selkeästi esittelemään Angran pähkinänkuoressa samoin kuin sen nykyisen mahdin: herkulliset melodiat, hengästyttävä instrumentaatio. C-osa sisältääkin levyn parhaan jamittelun letkeydessään ja terävyydessään, mutta kertosäe on laiska ja kaavamainen. Black Hearted Soul jatkaa samalla teemalla kaahaten, mutta kertosäe on vielä laiskempi ja kaavamaisempi, minkä lisäksi latinaa sylkevä kuoro kuulostaa enemmän Angralta yrittämässä väkisin kuulostaa Angralta. Monipuolisuudesta puhuttaessa, The Police-coveri Synchronicity II etenee säkeistössä Angralle sovinnaisella rentoudella… mutta se kertsi. Violet Sky runnoo yllättäen djentin sävyisesti, mutta… tiedät kuvion. Crushing Room-semislovari erottuu Doro Peschin vierailulla, muttei antoisasti muulla. Keskitempoinen Final Light ja vauhdikas Perfect Symmetry onnistuvat kaikilta osin perusralleina. Levyn todelliset aarteet, jotka kantavat yhtyeen maagista statusta, ovat kuitenkin hitaita. Storm of Emotionsin kuvailuun riittää sen nimi, ja Simone Simonsin kokonaan laulama nimibiisi vangitsee täydellisesti Kamelotin fantasiakuvaston. Näiden kahden vuoksi Angraa ja sen edustamaa tyyliä tulee kuunneltua. Ongelma vain piilee siinä, ettei bändi ole säveltänyt jälkimmäistä, vaan kitaristi Kiko Loureiron tyttöystävä ja Tarja Turusen kokoonpanosta tuttu kosketinsoittaja Maria Ilmoniemi. Torille?

Huipullaan Secret Garden täyttää keijupölyllään, mutta pohjallaan antaa vaikutelman, ettei bändi ole edes yrittänyt. Kone on viritetty ja kiillotettu ja silti vajaavainen. Vielä hupsummin ilmaistuna ottelu, jota toinen hallitsee mutta jonka toinen silti voittaa. Tässä tapauksessa Aqua osasi hyödyntää oikeat tilanteet, ja puutarha koostuikin vain häikäisevistä mutta juurettomista kukkasista. Sääli.

Arvosana: 7½

Angra top 5:

1. Holy Land (1996)

Power metal-klassikko, joka on bändin ja silloisen keulahahmon, Andre Matoksen, kykyjen personifikoituma hurmiollisilla laukoillaan, sulokkailla balladeillaan, brassiperkussioillaan ja eeppisellä progeilullaan.

Arvosana: 9½

2. Temple of Shadows (2004)

Melometallikonseptialbumin arkkityyppi, jonka sävellyksellinen ja sovituksellinen synkronia on typerryttävän euforista nautintoa sekä teknisesti ja tuotannollisesti parasta.

Arvosana: 9+

3. Aurora Consurgens (2006)

Meno ei laantunut ToS:n jälkeen, vaan Falaschin keulima kultakokoonpano puski lisää raskaammalla ja virtaviivaisemmalla vaihteella, unohtamatta aiempia menestystekijöitä.

Arvosana: 9-

4. Angels Cry (1993)

Ennen profiloitumista nimenomaan brassibändinä debyytti polki perinteisempiä reittejä, jotka sisälsivät kuitenkin kaikki muut rakastettavat elementit, kuten ylhäisen neoklassisuuden.

Arvosana: 8+

5. Rebirth (2001)

Esitteli Falaschin, Priesterin ja basisti Felipe Andreolin, jotka poistivat luulot Matoksen jättämän kuopan täyttämättömyydestä, ja yhdessä uudistunut ryhmä tasoitteli vankan pohjan tuleville sensaatioille.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Röyksopp – The Inevitable End

Norjalainen elektroninen duo kevensi 2000-luvun alkua pehmeillä ja stratosfääriin kohoavilla sävyillään, joissa värähtelivät mm. downtempo, trip hop, synapop ja house. Kolme ensimmäistä levyä kauhoivat innovatiivisesti sähköisen karkkikaupan valikoimaa läpi, missä tuoksinassa pohjalle jäi kourallinen alan ikihelmiä. Sen sijaan neljäs Senior vajosi keskinkertaiseen ja ylipitkitettyyn tummuuteen, joka kuvasti parhaiden marmeladien olleen jo poimittuja. Bändi vaikuttaa ymmärtäneensä tämän itsekin, sillä vuorossa on viimeinen kauhallinen.

Hyvänä uutisena vääjäämätön loppu ei ainakaan ikävystytä edeltäjänsä tavalla. Parhaimmillaan värinäkökenttä erottaa koreita makupaloja, jotka eivät petä karvaudellaan tai kitkeryydellään. Skulls aloittaa kelvollisen sahalaitaisella vokooderifestillä, josta Monument jatkaa samoissa merkeissä Robynin laulamana. Jälkimmäinen ei kolahda aikaisemmin julkaistun, deep houseen nojaavan version lailla, mutta tarjoaa hienon vaihtoehtoisen sävelkulun. Save Me toimittaa lisää electron hajuista pumputusta Susanne Sundførin vokaalilinjalla, joka on levyn paras.  Trip hopia mukaileva Here She Comes Again viipyilee tyylikkäästi Jamie Irrepressiblen marisevilla mutta toimivilla hipsterivokaaleilla, samoin kuin deep house-pala Compulsion, jossa yhtyeen utuilu on priimassaan.

Muu tarjonta on pääosin ravitsevaa ilman sen kummempaa makuelämystä, mutta pari raitaa palaa iloisesti ylös ikävää aavistamattomalla nautiskelijalla. I Had This Thing on enemmän Tomorrowlandin tai Weekendin tarjontaa, joka kirvoittaa tarkistamaan kyseessä edelleen olevan jäähyväislevy tai oikea levy ylipäätään. Running to the Sea onnistuu tällä saralla hieman paremmin jälleen Sundførin ansiosta, mutta kyllä tällaiset takavasemmat olisi voinut karsia. Rong on jousilla ryyditettyä Robynin kiroilua ja… siinäpä se numero kiteytyikin. Mikä lie viestinä ollut tässä taidepaukussa jää autuaaksi mysteeriksi. Niin hienona tehokeinona kuin Irrepressiblen laulu menee parissa numerossa, on se liikaa miltei puolessa materiaalista.

The Inevitable End voisi tuhkata Röyksoppin roihuavammissakin merkeissä, mutta hitti-inventaario sentään koristuu muutamalla viehkeällä joutsenlaululla. Albumimitassa duon tarina on miksausta ja masteria vaille valmis, mutta toiminta jatkunee pienjulkaisuilla. Ratkaisu toimii, sillä parhaatkaan julkaisut eivät kirineet sinne kultaisimpaan kantaan. Do It Again-ep väläytti lupaavampaa konseptia. Yhtä 2000-luvun vaikutuksellisimmista tekijöistä tässä kuitenkin nyyhkytellään, joten tehdään se allaolevalla arvokkuudella.

Arvosana: 7+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Interpol – El Pintor

New Yorkin Interpol oli yksi 2000-luvun alun post-punk revival-tekijöistä, joka ei siunannut maailmaa pelkästään The-etuliitteen puuttumisella, mutta myös kesäisen raukealla indiellään. Turn on the Bright Lights-debyytti raivasi oman leveän saransa poikkeuksellisella melankoliallaan, mutta omissa kirjoissa parhaat kappaleet sijoittuvat duurikkaammalle Antics-seuraajalle. Our Love to Admire ränttäsi vielä kelvollisesti, mutta nimikkolevyn horjuilu oli jo masentavaa mongerrusta katkeransuloisen kenkiintuijottelun sijaan.

Fanilla ei ole syytä olla luukuttamatta El Pintoria sen enempää kuin aiempiakaan tuotoksia. Kitarat itkevät kohtalokkaita liidejä ja surraavat eeppisiä tremoloja, joita kivenkova basso johdattaa hiuksista kiinni pitäen. Suuruuden vaikutelmaa kasvatetaan kosketinvalleilla, ja Paul Banksin valitusvirret tuovat lämmön ja kylmyyden kuhunkin mielentilaan. My Desiren näppäily on laadukkaan tiivistä, My Blue Supremen viehätys perustuu osaltaan mehukkaaseen bassoefektiin ja Tidal Wave kiteyttää Interpol-reseptin auringonlaskun hauraalla lohdulla. Muutoin levyä kiusaa päämäärätön tyhjäkäynti, kuten edellistäkin. Twice as Hard-lopetus on vielä periaatteessa toimiva hituri, mutta kertosäe olisi hyötynyt yksinkertaisemmasta tahtilajista. Erikoisuutta tavoittelevat sovituskokeilut on sentään jätetty pois, ja bändi keskittyy normiosaamiseensa.

El Pintor on toinen peräkkäinen levy, joka käyttää yhtyeen nimeä markkinoinnissaan, mutta harvoinpa nämä eponymiteetit ovat palauttaneet vanhaa loistoa saatikka luoneet uutta. Muutama hitti onnistuu kuitenkin aina raapaisemaan jäisen pintakerroksen läpi suoraan höyryävään sykkeyteen.

Arvosana: 7+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

CMX – Mesmeria

Torniolaisyhtye ei ole korkannut nykyistä vuosikymmentä levyllä, jonka intellektuelli humahtaisi hermopäätteiden ulottumattomiin kuin Yrjänän kotikutoinen omenasiideri. Iätin pehmeys oli muhkuraista, Seitsentahokkaan terävyys tylsistynyttä, eivätkä uuden “kertosäelevyn” julkistus sekä Rakkaudessa ja Sodassa-single valaisseet horisonttia sen ihmeemmin. Mutta armollisesti on kuuluisa kolmas kerta, jonka Mesmeria lunastaa.

Jossain Vainajalan kuntarajalla liikkuva uutuus aloittaa mainitulla sinkulla, jonka Madcookia muistuttavasta introsta siirrytään kauniin vaivattomaan säkeistöriffiin. Kertosäe ei kuitenkaan vedä niistä langoista, joista tapahtuisi jotain. Alkupärinöitä levy ei siis kykene tarjoamaan, mutta kuulija hinataan päättäväisesti takaisin sen pariin. Ennen kuin voimme siirtyä mehusteluun, on vielä mainittava rytmitykseltään, kitaroiltaan ja jousiltaan ruosteinen Ojai, jonka kertsi puolestaan alkaa voimallisella tunteella mutta laantuu turhaksi hössötykseksi. Oivaa nostalgiaa silti.

Pacmanin muotoinen osa piiraasta koostuu siis yllättävän verevästä suomirockista, joka sisältää yhdet uran letkeimmistä komppikitaroinneista. Laavaa lukeutuu pirteimpiin maullaan, joka on indiemäisyydessään ja teinipurkkaisuudessaan artotuunelamainen. Mystiikan Ontologinen Sydän maalaa jotakuinkin samanlaisen auringon, jota seuraa Tuleen Kirjoitetun melodiaa energisoiva kitaravalli. Mestarirakentaja tuo gastronomisesti kutkuttavaa vaihtelua punkilla ja isohaaraisella mättämisellä, ja Valles Marineris kruunaa nokkelan tahtilajikikkailunsa sävelkululla, joka palauttaa mieleen Taio Cruzin superhitin Dynamite. Minkäs mahtaa, hyvät melodiat ovat universaaleja muodosta riippumatta. Viimeiseksi on säästetty harmonisen vähäeleinen lopetusproge, Eksopaleoklimatologi, jota uhostetaan hyppysellä Sapattivuotta. Maittava, mutta parin vuoden takainen Kusimyrsky maittoi paremmin.

CMX teki kertosäelevyn, jonka kertosäkeet ovat hyviä. Sen suomalla valtuutuksella Mesmeria lyötäköön aikavälin 1996-2000 ruhtinaisiin ja nestekidenäyttöajan kuninkaaksi. Tälle suoritukselle voi nostaa siiderimaljan ja kolmannenkin.

Arvosana: 8+

CMX top 5:

1. Aion (2003)

Suomiprogen ja ylipäätään suomalaisen musiikin merkkipaalu, jonka pahuuden teemaa havainnollistetaan monipuolisuudella, edistyksellisyydellä ja kieroutuneisuudella, josta pirukin olisi ylpeä.

Arvosana: 9½

2. Rautakantele (1995)

Primitiivisen alkuvoimainen ja vääntelehtivä rock-levy, jonka miltei rikkomatonta hittiketjua kuvaavat parhaiten kesä, Kalevala ja helvetillinen koistinen.

Arvosana: 9+

3. Talvikuningas (2007)

Konseptilevyjen aatelinen, jonka huolellista scifi-tarinaa kuljetetaan hulppealla sanastolla, metallisella progella ja mahdikkailla ääniteemoilla.

Arvosana: 9-

4. Aura (1994)

Bändin ensimmäinen todellinen voimannäyttö, joka yhdisteli sulokkaita voimahittejä, riivattua räyhäämistä, sametinpehmeitä jousia ja innovatiivista ainesten käsittelyä.

Arvosana: 8½

5. Isohaara (2002)

Energiseen rokkaamiseen, metalliseen synkeyteen ja toisaalta höyhenenkeveyteen luottava perusteos.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Leave a comment