Myrath – Legacy

Tunisialaisessa kulttuurissa yhdistyvät lukuisat ulkopuoliset vaikutteet, mutta silti metallibändi, joka syövyttää viihdyttävästi nyky-Symphony X:n thrashaavaa progetiluttelua Dream Theaterin koukeroihin ei nouse aivan kielen päälle. Tätä Myrath tarjosi Hope-debyytillään kotimaansa sävyjen ohella, samoin kuin maltillisemmalla ja visuaalisemmalla Desert Callilla. Maailmanvalloitus aloitettiin kuitenkin Tales of the Sandsin myötä, kun kappalerakenteita yksinkertaistettiin ja proge vaihtui power metalin melodiseen seikkailumielisyyteen. Visuaalisuus nostettiin Kamelotin ylitsepulppuavalle tasolle, ja yhdessä laatubiisien kanssa se synnytti uuden, vertailukelpoisen vaihtoehdon. Neloselle tultaessa bändillä on jo nimeä ja kokoa, mikä kuuluu hyvässä ja vähemmän hyvässä.

Aiempien levyjen etuna toimi jatkuvan liikkuvuuden vaikutelma. Varsinkin TotS:in tasapainoilu melodisuuden, eksotiikan ja raskauden välillä loihti vakuuttavaa vaaran tunnetta. Myös Legacy pyrkii liikkumaan, mutta pakkaan ynnätyt kuorot ja orkestraatiot painavat sitä pahoin. Monenlaista sovitusta ja tekstuuria jälleen esitellään, mutta ne tuntuvat lepäävän värikkäinä koristeina dyynejä laiskasti taittavan kamelin selässä. Runsas puolikas kokonaisuudesta on säveltaidon juhlaa, kun taas etenkin muu aineisto osoittaa sen, kuinka samankaltaisia useat kappaleet ovat pohjimmiltaan. Asiasta ei tarvitsisi mainita taikka marista, jos edeltäjät eivät olisi soljuneet niin pirun lailla. Tuloksena on aavistuksen jäykkä ja ähkyä rakentava kokoelma metallisia, mahtipontisia ja elämää juhlistavia satupopralleja. Islamilaisesta maailmasta tutut jouset, puhaltimet ja perkussiot ovat taattuja tunnelmanluojia, joskin ensiksi mainitut runsaassa käytössään alkavat hiljalleen valua pienimuotoisen itseparodian puolelle. Tällä kerralla ne vielä kertovat tarinoita kaukaisista ajoista ja paikoista, mutta tulevaisuudessa jonkinlainen jalostuneempi muoto olisi paikallaan.

Suurimpien tunteiden välittäjä on luonnollisesti laulaja Zaher Zorgati, joka perinteisen hevikiekumisen ja herkistelyn ohella taitaa maqam-asteikkojen mukaisen laulannan, mikä tunisialaisen dialektin lausunnan ohella tekee hänestä yhden kiinnostavimmista vokalisteista. Harmi, ettei kyseiseen tekniikkaan perustuva Nobody’s Lives ole muuten sen kummempi kipale. Pienenä kysymysmerkkinä herra on tälle platalle kehittänyt kummallisen maneerin, jossa hän päästää ylimääräisen äännähdyksen miltei jokaisen ylärekisterin jälkeen, aivan kuin kompensoidakseen hermostuneesti epätyydyttävää suoritusta. Tästä ei tietenkään liene kyse, eikä kuuntelukokemus mene millään asteella pilalle, mutta tulipahan mainittua. Vielä kun saisi alkuaikojen Russell Allen-tyyliset huutovokaalit takaisin, niin vaaraa olisi riittämiin.

Kaiken huomauttelunkin alla sävelkynä on siis pidetty terävänä usean raidan kestolla, ja parhaimmillaan niiden dyynien yllä ihan liidelläänkin. Kuten odottaa sopii, Jasmin-intron ja Believer-aloittajan muodostama kokonaisuus on täydellinen lähtölaukaisu vivahteikkaalle ja elokuvalliselle melometallijulkaisulle: kirkkaankuulaita melodioita, mahtipontisuutta, herkullista kitarasooloilua ja seikkailun nousuhumalaa. Suuren alkunäytöksen jälkeen Get Your Freedom Back ylläpitää energiaa keveämmällä ja vauhdikkaammalla otteella, jota maustetaan yllättäen hilpeällä basso-rumpu-välisoololla. Myös The Needle vapautuu räväkkään riffittelyyn mahtailevasta alkuosastaan. Through Your Eyes vie suuren mittakaavansa surumielisempään ja liikuttavampaan suuntaan, ja I Want to Die ja Endure the Silence liikkuvat toimivasti mainittujen ääripäiden välimaastossa. Viimeksi mainitun mykkäfilmimäinen piano on hauska muttei kovin kriittinen lisäys. Kunniamaininnat vielä Duatin tyylikkäästi syöksähteleville välijousille ja sille, että Daenerys Targaryenin ylistämiselle omistetaan kokonainen biisi.

Legacy on tyypillinen esimerkki siitä, kun orkestraatioiden ja kuorojen tarjoamat mahdollisuudet alkavat vetää juoksuhiekan tavoin. Tarve luoda unohtumattomia ja elämää ylittäviä kokemuksia on toki ymmärrettävää, mutta siitä tulee havahtua riittävästi. Tästä huolimatta Myrath tuli jälleen luoneeksi selkeästi erilaisen albumin, jota hyvät kappaleet pitävät pinnalla. Nyt kun kerran homma on vedetty valkokankaan puolelle, olisiko seuraavaksi kenties vuorossa avant gardistinen Aladdin-tulkinta?

Arvosana: 8-

Advertisements
Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Insomnium – Winter’s Gate

Joensuulaisen Insomniumin tie suomalaisen metallin ja melankolian suurviejiin alkoi seuraamalla rakkaan länsinaapurin hahmottamia kipupisteitä. Göteborgin melodinen energia ja Opethin tunnelmoinnit saivat seurakseen omanlaista vivahdetta kolmoslevyllä, Above the Weeping World, mutta Across the Dark-seuraaja laati ohjesäännöt, joita bändi noudattaa tälläkin hetkellä. Maalaileviksi tasoitetut rytmit ja riffit johtavat usein paisuvaan finaaliin, ja melodiat henkivät jotain, mikä lienee määriteltävissä “suomalaiseksi”. Säännöt on havaittu hyviksi ja niiden pienimuotoisella taivuttamisella kuljettu eteenpäin, mutta Winter’s Gaten myötä jotain suurempaa on kenties tapahduttava.

Yhtyeen visio ja potentiaali kristallisoituivat viidennellä yrittämällä, loistavalla One for Sorrowilla, mutta merkkipaalun ulkopuolella mitään hurmoksellista ei ole saavutettu levykokonaisuuksien mittapuulla. Edellinen Shadows of the Dying Sun odotetusti sisälsi hittejä ja riittävää uutuudenkiiltoa, mutta se sortui myös tylsemmänpuoleisiin tai jopa kierrätetynoloisiin sävelkulkuihin. Sama ongelma vaivaa viimeisintä julkaisua entistäkin laajempana. Winter’s Gatea mainostettiin yhden kappaleen konseptilevynä, mikä nostatti alustavia toiveita. Selkeä teema ja tarinan tuoma yhtenäisyys ovat parhaimmillaan poikkeuksellisesti inspiroivia tekijöitä, jotka irrottavat tekijöistä parasta materiaaliaan. Tällainen pilkahdus koetaankin yhdessä vaiheessa, mutta suurimmaksi osaksi levy edustaa turhankin tuttua ja käytössä kulunutta nyky-Insomniumia. Hypejunan kaikottua raiteilta paljastuukin yhdeksi nidottu kokoelma hyviä perusralleja sekä pari keskinkertaista.

Ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen WG on, sillä yhdenkään muun bändin energia ei välity vastaavanlaisella terävyydellä. Erityiskiitos tästä menee vokalistibasisti Niilo Seväselle, jonka death metal-vokaalit kuuluvat maailman kärkeen ja purevat kuin väkivaltainen pakkasviima. Mäiskeen ja eeppisten kitaraliidien vastassa ovat akustiset ja puhtaasti lauletut suvannot, jotka syventävät tarinan immersiota. Sopiviin kohtiin on lisätty myös kuoroa arktisen ylimaallisuuden lisäämiseksi. Konseptialkeiden mukaisesti tiettyjä musiikillisia teemoja toistetaan, kuten kappaleen alku- ja päätösosassa, jotka varioivat samaa riffiä blast beatin tukemina ja toimivat siististi kokonaisuuden kansina. Mainittu pilkahdus tapahtuu, kun toinen osa jatkaa ensimmäistä kauniin eleettömästi ja samalla tunnistettavasti, loihtien bändille epätyypillisen eteeristä efektikudelmaa kuoron sivelemänä. Kun osion sovitus vaihtuu raskaaksi riffittelyksi, alkaa kerta kaikkiaan harmittaa muun kappaleen puolesta. Myös kolmas osa pyrkii virittelemään jonkinasteista progejamittelua, mutta mahdollisuudet sulavat tusinatamppaukseen.

Erikoisuuksien korostaminen ei tarkoita sitä, että olisi pitänyt lähteä kehittelemään viidennettä elementtiä tai kuudennetta aistia. Olisi vain pitänyt tehdä parempia sävelmiä. Mutta mitä tarvitaan parempiin sävelmiin tässä vaiheessa? Ei välttämättä mitään, mikäli kysyy leijonanosalta faneista ja kriitikoista, sillä mikään ei ole vialla. Päällinen tunne on vain se, että Insomniumin lahjoilla odotti syntyvän jotain huomattavasti kiinnostavampaa aineksista, joihin kuuluvat talvi, joukko viikinkejä ja yksi biisi. Lohdukkeeksi voi pistää soimaan vastaavanlaisen eräältä helsinkiläiseltä poppoolta, paitsi että talven sijaan myrskyää tuli.

Arvosana: 7½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Biffy Clyro – Ellipsis

Skottilaisen rock-trion kolme ensimmäistä levyä olivat toimivaa, post-hardcorella ja matikkarytmeillä aksentoitua alternativea ja grungea. Seuraavat kolme siloittuivat väkeväksi radiorockiksi, jossa turvallisuuden tunnetta hämmennettiin värikkäillä kokeiluilla. Suunnanmuutokseen on mahtunut nousu- ja laskusuhdanteita, joista ensimmäiseen sijoittuvat mainiot Only Revolutions ja Opposites-tuplan ensimmäinen kiekko. Valitettavasti Ellipsis ei lisää itseään tähän joukkoon painottaessaan mainittua turvallisuutta.

Wolves of Winter-aloitus lupaa maat ja mannut kuin unelmien poikamies ennen kuvausten päättymistä. Only Revolutionsilla viehättänyt metallinen terävyys, eksentrinen rytmitys, spektaakkelimaiset melodiat ja tyylikkään huuruinen soolo muodostavat ääritiukan neliminuuttisen. Muu levy etenee tutummalla, viime vuosien julkaisujen lanseeraamalla polulla, joka vaihtelee puhkitallotun ja neuvokkaasti uusitun välillä. Perusrockin ja hempeilyhetkien lisäksi tarjotaan muodikkaan painavasti perkussoitua synapopia, lievästi vinksahtanutta kantripoljentoa ja jopa lyhyttä blast beat-pyrähtelyä. Tylsäksi aika ei käy, mutta hyvät sävellykset ja tuoreet sovitukset ovat liian harvassa. Re-Arrange-herkistely erottuu hölmöllä mutta tarttuvalla vokaalikoukullaan, People-loppuherkistely puolestaan kosmisella taustasynallaan. Tällaisilla kappaleilla nostetaan naiskuulijoiden ja arvostelijaparan ruumiinlämpö tukalille asteille. On a Bang vielä hyödyntää kelvollisesti metallisempaa asua ja kertosäkeen taustaohjelmointia.

Ellipsis perustelee olemassaolonsa muutamalla tarkkuuosumalla, mutta tätä nykyä Biffy Clyro tuntuu istuvan enemmän Super Bowlin välinäytökseen kuin räkäkännisille eurofestareille. Idean tasolla taiteellisesti terästetyssä valtavirtamusiikissa ei ole valittamista, haasteena on vain sen kuuluisan aidan pitäminen riittävän korkeana. Susibiisi kerää miljoonia kuunteluja siinä missä tusinatussautuskin, joten olisiko kaunis aika kaupalliselle itsemurhalle susilevyn muodossa?

Arvosana: 7

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

J. Karjalainen – Sinulle, Sofia

Jukka Karjalaisen musiikki ei yhdistä pelkästään lukuisia tyylilajeja, se kerää kaikki Suomen kansanosat sekä valtavirran ja uumenenalat samoihin laulutalkoisiin. Jos Suomi ajatellaan laulajana, soittajana ja lauluntekijänä, se näyttää ja kuulostaa Karjalaiselta. Siksi ei ole niinkään tärkeää, kuinka laadukas hänen viimeisin julkaisunsa on, sillä tiedämme saavamme rakastamaamme ja iloitsemme.

Maanmakuisen folk-trilogiansa jälkeen Karjalainen teki kelvollisen paluun suomirock-identiteettiinsä Et ole yksin-levyllään. Viimeisin tarjoaa lisää elämänmakuista pop-rock-osastoa vanhan koulukunnan tyylikkäällä soitannalla. Samalla se kuitenkin sijoittuu tuotannon perääpitäviin tylsähköllä säveltaiteellaan. Toisaalta, kahdenkymmenenyhden vahvuisessa kokoelmassa painotus onkin enemmän hiteissä kuin väkivahvoissa kokonaisuuksissa. Viehätys piilee siinä, että loistavia kappaleita on tolkuton määrä, ja pitkällisen ammattitaidon myötä tämäkin levy sisältää väkisin muutaman.

Nimibiisin sulokkaan aamukasteinen melodia avaa ja lopettaa levyn; ensin akustisesti, sitten instrumentaalisesti pianolla. Hänen vasen kätensä nostattaa klassisella rokkivaihteellaan, ja Mustikanlehti on kauniisti rhodes pianolla ja kitaralla maalattu tuutuvalssi. Muu tarjonta on tarpeet tyydyttävää, poikkeuksena Se mies oli Tommy Ramone, jonka sinällään viihdyttävä harmonikka-boogie kaatuu mitäänsanomattomuuteensa. Jos syy tarttua levyyn ei ole kappalemateriaali, olkoon se sitten vangitsevat tekstit, joita isketään edelleen vaivattomuudella ehtymättömältä elämänpolulta. Erityisesti Stindebinde resonoi soljuvilla yksityiskohdillaan. Tai sitten huomio voi kiinnittyä loisteliaaseen yhtyeeseen, jonka perinnetietoinen habitus etsii vertaistaan. Kuunnelkaapa vaikka Kitara ja viinii-kappaleen välisoittoa, jossa analoginen syntikka ja raikas kitara suorastaan suutelevat kesäiltaisella rannalla.

Sinulle, Sofia on intohimoinen ja toisinaan laskelmoivan tuntuinen osoitus siitä, kuinka olennaisesti J. Karjalainen kuuluu suomalaiseen musiikkikenttään neljännelläkin vuosikymmenellä. Tämä musiikinluokan elävä oppikirja on Bowiemaisesti opettanut meille kirjoa bluesista aina elektronisiin sfääreihin, ja tätä nykyä hän nauttii palvotun veteraanin ansaitsemaa luottamusta. Sen suomalla valtuutuksella uutukainenkin saattaa pyörähtää vaikka bussimatkalla sinne kuuluisaan Turkkuseen.

Arvosana: 7

J. Karjalainen Top 5:

1. J. Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen silmät (1998)

Katalogin paras ja myydyin levy sisältää ikonisen suomirock-iskelmän ohella mm. bluegrassia, polkkaa, trip hoppailua, funkia ja mandingonkielistä laulantaa.

Arvosana: 9

2. J. Karjalainen ja Mustat lasit – Yö kun saapuu Helsinkiin (1982)

Kovatasoinen blues-levy, joka rikasti debyyttilevyn äänimaailmaa funkkaavilla saksofoneilla ja aistikkaalla jazzilla.

Arvosana: 9-

3. J. Karjalainen yhtyeineen – Tähtilampun alla (1992)

Miellyttävä ja sävykäs kattaus iskelmää, rockia, bluesia ja saaristovalssia.

Arvosana: 9-

4. J. Karjalainen – Lännen-Jukka (2006)

Rakkaus amerikkalaiseen juurimusiikkiin karkasi käsistä, kun folk, kantri ja blues lähtivät resuisella artikulaatiolla pelkän kitaran ja banjon säestäminä.

Arvosana: 9-

5. J. Karjalainen – Et ole yksin (2013)

Juhlava paluu koko kansan äänitaajuuksille, joka harmillisen täytemateriaalin vastapainona tarjoaa uran kirkkaimpia hetkiä.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Wintersun – The Forest Seasons

Metalliguru Jari Mäenpään joukkorahoitusprojekti opetti meille paitsi Mäenpäästä myös ihmisistä niin paljon, että sen viestihistoria ja statistiikka sopisivat antropologian ja sosiaalipsykologian alkeisluentomateriaaliksi. Liiaksi noita aikakirjoja ei referoida tällä luennolla, mutta sanottakoon sen verran, ettei kukaan kuollut ja loppupäässä ilmestyi Wintersunin kolmas pitkäsoitto The Forest Seasons. Musiikilla on viimeinen sana, ja heikkouksienkin kanssa se pauhaa aiheuttamansa mylläkän arvoisesti.

Edellisen levyn arviossa – 5 vuotta sitten – tuli kaivattua debyytin notkeaa ja vaihtelevampaa tiluilottelua sekoitettavaksi nykyisiin mammuttirakenteisiin. Juurikin tähän kutsuun vastataan uutuudella, sillä täyteen tursutetun jähmeyden vastapainoksi löytyy vapaammin hengittävää metsäkirmausta ja suoranaista sankaruutta. Rytmitykset ja niiden vaihdokset ovat yhä tasaisia ja maltillisia, mutta ilmapiiriä palautetaan 2000-luvun alkupuolen Spinefarm-karkeloihin. Levyn alun kevättä ja kesää kuvastavat biisit edustavat tätä hilpeää nostalgiaa. Valitettavasti myös keskinkertainen anti osuu Awaken from the Dark Slumber (Spring)-aloittajan kohdalle, sillä sen kärsivällinen keskitempoinen kehittely huipentuu antiklimaattiseen laukkakomppihoilotukseen. Alkupään peikkometsäsyntikat ja -ohjelmoinnit kyllä lupaavat jotain hehkeänpuoleista. The Forest That Weeps (Summer) korjaa pettymyksen moninkertaisesti, kuten kesän parhaana vuodenaikana kuuluukin. Kehittelyn sijaan meitä palvellaan unelmakertosäkeellä ja perkeleen repäisevällä bridge-riffillä, joka alkaa Moonsorrowin Jumalten kaupunkina mutta suksii nopeasti sivupoluille. Korkealla rekisterillään Mäenpää nostaa kertsimelodian oikeutettuun asemaansa, mutta ultrakerrostetun kuoron toistamana vaikutelma on jossain muurinmurtajan ja muinaisen leviatanin sukuelimen tuottaman pahoinpitelyn välillä. Mukana on myös leikittelevästi varioiva kitaraosio ja vaskipauhausta kuoron kyytipojaksi.

Syksyä ja talvea ruumiillistavat numerot ovat puolestaan ehtaa nyky-Wintersunia: raskaalla ja synkeällä arvokkuudella itseään kantavia. Eternal Darkness (Autumn) yhdistelee Burzumin jämähtäneen hypnoottista blast beat-kuljetusta, Strapping Young Ladin tuhannen ja yhden raidan kakofoniaa sekä Dimmu Borgirin yleistä viihteellisyyttä. Sinfoniset elementit, aaveäänet ja muut tilpehöörit vertautuvat tiheydessään Time I:n paisutteluun, tällä kertaa maestron toivomilla ääniteknisillä tuloksilla. Herää kysymyksiä oman studion ehdottomasta tarpeesta, jos sama vaikutelma on luotavissa tyydyttävästi lainatiloissa ja, tarkoista luvuista riippuen, pienemmällä tai yhtäläisellä kapasiteetilla. Studiokohun taustoja on kuitenkin ruodittu miljoonakertaisesti foorumeilla ja videoilla, ja lisäselvityksiä saataneen projektin jatkuessa. Vielä kaukaisempiin tähtiin kurkottelu onkin sitten eri tarina. Mihin jäimmekään? Kappaleen suola on sanaton, surumielinen ja verkkaisesti valssaava laulumelodia, jota kaikki muu seuraa massiivisen hautakulkueen tavoin. Ihastuttavan salmiakkinen vastakohta kesäbiisin hedelmälle. Loneliness (Winter) on sulokkaan rauhaisa laskeutuminen hankeen kuolettavan kaahauksen jäljiltä. Pääasiassa puhtaasti laulettu hituri on puoliturvallisesti sävelletty, mutta tarjoaa yhtä kaikki sopivaa taustakomppausta yksinäiseen pohdintaan. Erityistä herkkua ovat pizzicatomainen kitaraosio ja Towns… Mäenpään heleä stemmavokaalihölötys. Yleisestikin laulupuoli on totuttua kärkilaatua ja rääkymiset uran eläimellisimmät. Unohtaa ei sovi basisti Jukka Koskisen takuumureita örinästemmoja, jotka huutavat (tai örisevät) vakinaisen duon muodostamista.

Harmillisen aloituksen jälkeen The Forest Seasons näyttää Mäenpään kynnet, jotka kykenevät edelleen pysäyttämään kyynisen kuulijan. Debyytti pysyy magnum opuksena, mutta haastajat ovat vereviä uudistajia, joita toivottavasti saamme rutkasti lisää ennen kitaran ripustamista naulaan. Jokin kuitenkin kertoo, että odotellessa kuluu enemmänkin kuin yksi lager-olut.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Opeth – Sorceress

Ruotsalaispoppoon retrospektiivinen retki psykedeelisiin fuusiomaailmoihin on ollut vaikeaa aikaa death metal-puritaaneille. Vaan minkäs teet, kun keulahahmo Mikael Åkerfeldt suolsi kauniin örinänsä kadoksiin ja rakastui rakkaudenosoituksiin vanhaa progea kohtaan. Ei voinut kuin toivoa, että bändi kehittelisi uuden mestarillisen dynamiikan, puhumattakaan hyvistä melodioista. Kahden ok-levyn jälkeen tuo toivo alkoi kuitenkin haalistua. Mutta kolmannessa kerrassa on sitä kuuluisaa taikaa, kuten Sorceress osoittaa.

Tyylillisesti edetään jotakuinkin samoissa merkeissä, esi-heavyn ja fuusio-jazzin nyrjähtäneessä mikstuurassa, jota kevennetään balladimaisella akustisuudella. Poikkeuksellisesti suoranaista metallisuuttakin on kuultavissa, mistä kirkkaimpana näytteenä toimii levyn aloittava nimikappale. Vastustamaton jämäkkyys pääriffissä ja vokaaliartikulaatiossa tuo Dio-vaikutteen takaisin, joskin tyhjäkäyntisempää heavy-proge-jammailuakin löytyy. Tyhjäkäynti onkin yksi nyky-Opethin synneistä, jota on saatu kiitettävästi karsittua tällä nauhoitteella. Toiseksi piirteeksi voisi luonnehtia Watershedillä alkanutta toismaailmallisen alakulon vaikutelmaa, joka on hallinnut kevyitä osia. Synnistä ei ole kyse, mutta usein on huomannut kaipaavansa death metal-aikojen sokerisia laulusuvantoja. Viehkeämpiä kohtia toki löytyi kahdelta aikaisemmalta, mutta niiden lohtu jäi paljolti puolitiehen. Tätä koskee toinen uudistus/taannutus, sillä melodiat saattavat jopa lämmittää entisessä hengessä! Will o the Wisp on vanhan liiton balladethia à la Harvest ja Damnation, ja vaikkei sijoitukaan levyn parempaan päähän, rinnastuu se näkyyn rakkaan kotitalon tupruttavasta savupiipusta. Sentään jotain annettavaa niille puritaaneillekin. Kitarapuolella kuullaan myös nättiä periruotsalaista trubadurointia, kuten Persephone-intro.

Vaikka Pale Communion menetti kierroksia sävellysten ja tyhjäkäynnin osalta, oli sen sovituksellinen monipuolisuus näyttävää ja huolellista. Sorceress tuo aimo annoksen sisältöä omaan moninaisuuteensa, jolloin esimerkiksi The Seventh Sojournin “The Beatles Goalla”-instrumentaatio ei tunnu väliajan näkymättömältä viihteeltä. Päinvastoin jouset ja akustinen kitara ylläpitävät suurenmoista jännitettä. A Fleeting Glancen cembalo-pimputtelu ja hauras vokalisointi tuovat painottomuudessaan raikkaan tuulahduksen italoprogea, ja loppupään katarttinen laulaminen on kiitettävä kontrasti umpinaisemmalle soinnille. Paras säästetään viimeiseksi, kun Era kiitää ja kulminoituu jälleen hurmiolliseen lauluun sekä tuplabasariryöppyihin. Levyn ainoa varsinainen heikkous on tuotantopuoli, joka vaikuttaa hypänneen loudness war-kelkkaan, sillä pahimmillaan soittimet vyöryvät päälle märän hiekkalinnan tavoin.

Kolmoserä kirjataan lopultakin Opethin nimiin, sillä sen klassista rokkailua ja trippailua tukee tasalaadukas materiaali. Raskas, hämyinen ja melodinen vuorottelevat eheästi, ja turhemmat treenikämppäilyt kitkeytyvät kuin putket perennapenkistä. Bändi  on tarttunut juonesta ja alkanut tehdä siitä omaansa. Kuulostaa hieman samalta tarinalta, joka alkoi miltei 20 vuotta sitten.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Hexvessel – When We Are Death

Suomalaistunut britti Mat McNerney kiilasi paikallisten huurupiirien kärkeen Hexvesselin debyytillä, joka keltaisen lehdistön termistöllä ilmaisten yllätti suomalaiset. Synkeä, katkera ja ritualistinen folk ei kuitenkaan kannustanut sulkemaan verhoja, vaan ajelehtimaan lähimpään metsään hengittämään vihreää kultaa. Hyppysellinen tarttuvaa bluesia nosti jopa pientä juhlahumua. No Holier Temple jatkoi samoilla linjoilla täydentäen psykedeelisellä rockilla ja heavy-riffeillä, mutta kappalemateriaali ei huumannut yhtä lailla. Kolmas levy täydentää entisestään, muttei sekään potki aivan halutusti.

Tällä erää tarjotaan myös pirtsakampaa psykerockia, jossa urut vilkkuvat tuhannen väriä The Doorsin ja vaikkapa Baby Woodrosen tapaan. Lähtökohtiin nähden räikeä irtiotto toimii latautuneessa Transparent Eyeballissa, mutta kahdella muulla raidalla mennään halvemman retroilun puolelle. Mushroom Spirit Doors on erikoinen synteesi äsken mainittua, kierteistä post-punkkailua, normaalimpaa ja tasapaksua psykerockia ja riffittelyä, joka muistuttaa Deep Purplen Pictures of Home-hitistä. Muuten päristään tutummissa tunnelmissa, joskaan siinä hämärimmässä, riitasointuisessa ja sitrasoittimilla koristellussa ulottuvuudessa ei enää käväistä. Tämä osuus sisältää paremman pään materiaalin, josta erottuvat Cosmic Truth-balladi, Teeth of the Mountainin blues rock ja tribaalirytmillä kiitävä Hunter’s Prayer, jonka aistikasta kitaranäppäilyä ja -harmoniaa säestetään surumielisellä viululla. Myös viimeksi mainitun tapainen, mutta hillitympi ja trumpetilla ehostettu Mirror Boy osuu lähelle. Genrellisen tarkistuksen lisäksi McNerney on lisännyt lauluunsa Danzigin tyylistä väännettyä ulinaa, joka ei tunnu tarpeelliselta muttei haitalliseltakaan. Jokaisella on oikeus päästellä haluamiaan ääniä.

Hexvessel on edelleen yksi Suomen musakentän kiinnostavimmista tekijöistä, mitä syventää entisestään levy levyltä laajentuva paletti. Parhaiten se kuitenkin taitaa lähestymistavan, josta lähdettiin liikkeelle. Uudistua toki saa ja pitää, kunhan huhmareessa murskataan niitä lääkärin suosittamiakin aineksia.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment