Periphery – Periphery II

Djentin mestareiden debyytti oli raikas ja laadukas tekele progressiivista metallia, joskin varaa kehittämiseen jäi runsaasti. Leffamaailman säännöt eivät onneksi päde, sillä jatko-osa petraa kokonaisvaltaisesti.

Näkyvin ja tärkein muutos on tyylissä; siinä missä ykköstä voitiin luonnehtia raskaaksi, kolkoksi ja melankoliseksi, on kakkosen pöytäkattaus vaihtunut raskaaksi, pirteäksi ja melankoliseksi. Näistä kolminaisuuksista jälkimmäinen tuntuu kannattavammalta. Positiivissävytteiset melodiat tuovat sointiin boostauksen, jollaista ei aivan joka päivä kohtaa. Ja kun synkemmät kohdat löytää edelleen harkituista saumoista, on käsillä herkullinen dynamiikka. Oivallisena esimerkkinä toimii päätösraita Masamune, jonka pehmeät sävelet keinuvat murjovan palm mute-riffailun varassa, kunnes siirrytään kaiken tuhoavaan loppuhuipennukseen. Sivuhuomautuksena kyseinen outro mukailee näppärästi Muramasa-aloituksen rytmiä, tehden paketista tiiviisti suljetun.

Edeltäjän tavoin kakkososa on huikaisevan pitkä vajaan 70 minuutin kestollaan. P1 sisälsi pituutensa vuoksi jonkin verran tyhjäkäyntiä, eikä P2:kaan ole välttynyt ongelmalta kokonaan. Se kuitenkin täyttää valtaisaa tilaa huomattavasti tehokkaammin, mistä voi kiittää erottuvampia melodioita ja vaihtelevampia sovituksia. Laatusävelien suurempi määrä on uuden tyylin heiniä, kun taas sovituksia rikastuttavat nätit soolot (osa vierailijoiden käsialaa) ja laajentunut repertuaari rummuttelussa. Sitten on vielä Spencer Sotelo, jonka aiemmin geneeriset äärivokaalit ovat kirineet lähemmäksi tyrmistyttäviä puhtaita osuuksia, jotka ovat puolestaan päivittyneet erittäin tyrmistyttäviksi. Viimeistään nyt on soveliasta nostaa hänet nykypäivän kultakantaan. Jälleen kerran on myös mainittava Matt Halpernin virvelitaiat yleisen virtuositeetin ohessa. Koskettimet ja ohjelmoinnit ovat isossa osassa tälläkin kierroksella, ja vaikka lukuisat väliosat eivät tarjoa mitään mullistuksia nytkään, toimivat ne sopivina tunnelmapaloina ja siltoina. Yhdessä maanisten kappaleiden kanssa ne antavat virtaavan äänen vaikutelman, joka oli läsnä debyytillä. Kauniina pintakaiverruksina ovat jouset Have a blastin alussa sekä Froggin bullfishin akustinen loppu. Ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta korva lepää alusta loppuun, sillä heikommatkin biisit sisältävät tarpeeksi kiiltäviä koukkuja. Kirkkaimmiksi hiteiksi nousevat Have a blast lyömättömällä energiallaan ja The Gods must be crazy! hedelmäpommikertsillään.

Periphery II parantaa miltei kaikilla osa-alueillaan, ja jos käyrä jatkaa kohoamistaan, kannattaa trilogian päätökseen mennessä olla selvillä sokeriarvoistaan. Tämä on todellinen lahjakori melodisen metallin ystäville.

Arvosana: 8+

About these ads
This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s