Jarkko Martikainen – Koirien taivas

Martikaisen kaksi ensimmäistä soololevyä esittivät musiikillisia ja lyrikaalisia teemoja, jotka kaikkosivat pääyhtyeestä herkkyyden ja intiimimmän skaalan nimissä. Etenkin jälkimmäinen levytys, Rakkaus, kipusi rakentelunsa ja säveltensä suvereeniuden avulla suomalaiseen kaanoniin. Värikkäin voittokulku jäi kuitenkin tähän.

Toivo riisui mestarituotoksen yksinkertaista magiaa entisestään, mutta odotettuja hittejä ei hatusta ilmaantunut. Usko luotti Äänioikeus-orkesterin eksentriseen ulostuloon – ja kieltämättä puitteet olivat herkulliset – jääden kuitenkin elättelyn tasolle. Suunta oli sentään parempaan, ja Koirien taivas korjaa sitä entisestään. Ilmaisun puolella palataan Mierolaisen kujille, joskin vailla enempiä boheemiuksia ja naamareita. Rehti nojaaminen suomipopiin ja vanhaan folk-perintöön tuottaa tuloksia, sillä pitkästä aikaa musiikki innostaa. Pidän tästä paikasta on lähetyssaarnaaja, joka kääntää pessimistejä trumpetillaan ja puhtaasta laulamisen ilosta. Kesäloma kellarissa loihtii kepeitä Välimeren tunnelmia jossain muualla kuin Välimerellä. Ei-toivottujen laulujen viuluilottelu pistää mutaisen saappaan tamppaamaan, ja Balladi palaneesta talosta on kuin Rääkkylän kansanlaulutapahtuman toivenumero. Lopussa Hämärän peitossa luottaa herkän polveilevaan laulusuoritukseen, minkä jälkeen nimiraita päättää huolettomaan sota-swingiin.

Voitto saavutetaan vaikeuksien kautta. Niitä edustaa muutama enemmän tai vähemmän uupunut suomipop-jollotus, joista etenkin Silvia tuntuu hämmentävältä juoksuhaudalta. Äänimateriaali ei aina miellytä, mutta sanat säiläilevät taattussa kohtalonkuvauksessaan. Etenkin välimeribiisin ja Blondin koiravertaukset oivaltavat miellyttävästi.

Käsillä on Martikaisen ehein projekti sitten Rakkauden. Miltei kymmenen vuotta on pitkä aika, mutta kaipa virheet on tehtävä itse. Niistä voi jalostua asioita kuten Koirien taivas.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Truckfighters – Universe

Probably the best band in the world.

Näin kuuluu länsinaapurin stoner-yksikön mainoslause. Leikkimielinen uho ei ole vailla perustelua, siitä kertovat harvinaisen maukkaat levytykset ja laajalti suitsutettu livekunto. Truckfightersilla on kyky piristää rock/heavy-pörinäänsä murskaavuudella, herkkyydellä, massiivisuudella, lennokkuudella ja viimeistelevällä ripauksella arvaamattomuutta. Onko kaikki tämä saatu kompressoitua Universelle sloganin oikeuttamiseksi?

Ei aivan. Neloskiekko on Mania-edeltäjälle kuin Phi mestarilliselle Gravity X-debyytille: innovaation jälkeen seuraa kierrätys. Tässä ei tietenkään ole valittamista, jos riffit ja melodiat vievät mielen toisaalle. Phi palveli tätä tarkoitusta riittävästi ollakseen nautittavaa aavikkokruisailua. Niin tekee myös Universe, mutta vähän hilkulla jo ollaan. Se tehostaa entisestään Manialla kukoistanutta suurieleisyyttä, mutta koska priimasäveliä kuullaan verrattain vähän tällä kierroksella, jää lopputulos kankeahkoksi. Yksi tuoreudenpilkahdus koetaan Kentin poppilakeuksilla käyvässä Prophetissa, joka toimivuudestaan huolimatta jää julmasti edellislevyn grunge-perversion varjoon. Ilmassa on myös suoranaista arvattavuutta, sillä Dream salen kertosäe on käytännössä The New highin yksinkertaistettu ja huonompi versio. Kelvollinen kipale sinänsä, mutta kyllä parempaan pitäisi yltää vuosien odottelun jälkeen. Oudosti alle kahteen minuuttiin terminoitu, kiva mutta tarpeeton Convention muodostaa edellämainitun kanssa valitettavan aukon. Ei-toivottua arvaamattomuutta.

Suureksi helpotukseksi kaksi levyn kolmesta järkäleraidasta edustaa kärkeä. Chairmanin pääriffi on kiitettävän tyly, ja pohjasokeriksi säästetään kokonaisuuden todellinen pelastaja, Mastodont. Jos allekirjoittanut huomaa toistamiseen hoilaavansa typerästi kertsin vokaalilinjaa, ei ole vaikea kuvitella tilannetta elävänä. Tämä teos luotiin keikkojen, kiertueiden ja maailmojen päättäjäksi. Vaikka sen akustista loppua ei ole vaikea ennakoida – päättyiväthän kahden edellisenkin levyn eeposnumerot siten – liikuttaa se silti aistikkuudellaan ja hienojakoisuudellaan. Myös pääteeman sovituksen vaihtuminen rauhallisesta loppupään riehahuudatukseen ansaitsee kiitoksen.

Periruotsalainen pullistelu on mittasuhteiltaan tasoa, jossa sen täyttämiseen vaaditaan kadehdittavia urotekoja. Rekka on toki lastattu täyteen räjähteitä, mutta osa paljastuu suutareiksi. Tämä ei tietenkään pysäytä bändiä, joka osaa loihtia kumiankastakin tappokoneen lavalla. Ja kaikki ovat muutenkin pleksit. Ongelma hoidettu.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Scandinavian music group – Terminal 2

Edellislevyllään SMG sai myytyä kantrifolkin suloistaman kesäyön unelmansa kolmatta kertaa. Oli kuitenkin selvää, ettei konsepti olisi jatkossa venynyt ilman kuuluvia tuskanvääntelyjä. Kahden yhtenäisen trilogian jälkeen on uusi alku, joka antaa lisää pelivaraa osaavassa huomassa. Tässä huomassa kelpaa olla.

Nyt ei puhuta kanteleen lisäämisestä, vaan efektoidut kitarat, analogisyntikat ja ohjelmoinnit hummaavat new waven ja krautrockin merkeissä. Sellainen vaatimaton levy kuin Wish you were here on myös pyörähtänyt pariin otteeseen. Kyse ei ole kuitenkaan itsetarkoituksellisesta profiloitumisesta, sillä äänikatalogi pikemminkin täydentyy ehommaksi. Hölmö rakkaus, jousien dramaattiset mutkat ja steel hoitavat edelleen lämmönjakelun sähköverkossa. Jos tästä kattauksesta ei armon hipsterin hehkulamppu syty, voi farkkuliivin ripustaa naulaan suosiolla.

Upeimman äärellä ollaan Balladi 1:n tarttuvassa haikeudessa, Ei paniikkia hyötyy jämäkän rytmin kantamasta keveydestä, kun taas Las Vegasin raunioilla innovoi yötunnelmissa polveilevilla sävelillä, tuunatuilla vokaaleilla ja hienostuneilla stemmoilla. Helenassa Joel Melasniemi muodostaa Terhi Kokkosen kanssa raflaavan blues-duon, ja tätä tiimipeliä kestäisi kuunnella enemmänkin. Taustan kieltenhankaus on myös hauska yksityiskohta. Pieniä teräviä timantteja alati nostaa vaikutekerrointa, kun hammond, eteerinen taustalaulu ja saksofonit tarjoavat silkkaa brittiprogenostalgiaa. Kliimaksimaisen raidan kertosäe tuntuu hieman pakotetulta hempeilyltä, mutta asia korjaantuu lopussa sävelkulun vaihdon ja paisuttelun merkeissä. Kokonaisuuden kansina toimii kaksi ambientmaista, tuoreutta hohkavaa taidepalaa. Hiukset alkaa kolkolla, pianosäestetyllä laululla räjähtäen sekvenssillä taustoitettuun jousivalliin. Nimikappale kohoaa kuin valmistautuisi sukkulan laukaisuun, jälleen viileillä voksuilla sekä kitaran koristamilla futuurisyntikoilla. Ähky tässä tulee. Terhin ja Pauliinan työskentelyä ei lähdetä sen kummemmin erittelemään.

SMG saapui jälleen katveeseen, jossa se joutui miettimään tulevaisuuden ääntään. Terminal 2:n myötä ongelma on ratkaistu, sillä ryhmä osaa käyttää uutuuttaan kiiltäviä työkalujaan. Paikka kunniagalleriassa saavutettiin hyvän aikaa sitten, mutta ronskia halua sen uusimiseen tuntuu löytyvän. Kompleksi, joka palvelee ainakin kuulijaa.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Hjaltalín – Enter 4

Islannin menestysyhtyeen Sleepdrunk seasons-debyytti oli vireä yhdistelmä barokkipopia, jazzia, soulia, discoa ja klassista musiikkia. Edistyneen näkemyksen lisäksi erottuvuutta toivat Högni Egilssonin ja Sigríður Thorlaciuksen hieno vokaaliyhteistyö. Terminal kallistui klassisen soulin ja elokuvamusiikin puolelle, saaden tukevoitusta erillisestä jousi-puhallinosastosta. Enter 4 uudistaa jälleen bändin imagoa mitä upeimmalla onnistumisella.

Aloituskappale Lucifer/He felt like a woman antaa viritysäänen, jota loppulevy seuraa. Se tiivistää yhtyeen nykytilan seesteisellä vähäeleisyydellään ja eletronisuudellaan, minkä lisäksi se on yksi niistä raidoista, joista selkeät klassiset sovitukset puuttuvat. Ryhmän soundille ikoniset puhaltimet taas puuttuvat kokonaan. Sävykkyyden vähentyminen ei kuitenkaan laske piiruakaan rimasta, sillä bändin ydin säilyy selkeänä ja parempana kuin koskaan. Laatumelodioiden ja -harmonioiden määrä on hulppea, ja riisuttu yleisvaikutelma lisää niiden painoa. Jousia hyödyntävät biisit saavat asianmukaisen lisän majesteettisuuteensa. Egilssonin ja Thorlaciuksen muodostama mies-nainen-pari laulaa aistikkaammin kuin koskaan, etenkin ensiksi mainittu Ethereal-finaalissa, jonka massiivinen taustoitus rakentuu verkkaisesta pianosta. Aloittajan ja päättäjän oheen eniten pysäyttävät Crack in a stone, joka on duurimpi ja perinteisempi hitti, ja katarttinen eepos We, joka kohoaa ja paisuu kuin hengenvaarallinen leivos. Ainoa levyn koheesiota lievästi katkova raita on Forever someone else, joka alkaa turhan tavanomaisena lounge-fiilistelynä, mutta paranee vaihtuneen sävelkulun ja jousien myötä.

Hjaltalín luopui värikylläisyydestään, joka oli tuonut sen aikaisemman menestyksen. Nyt se tutkii vain paria tummaa kontrastia, mutta lopputulos on entistä parempi. Ei ole siis virhe eikä mikään, että Enter 4 on yhtyeen ensimmäinen maailmanlaajuinen julkaisu. Vanha sanontakin kuuluu: jos se ei ole rikki, voit korjata sen.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Midlake – Antiphon

Texasilainen Midlake on kuin rakastettava, esiintymisasuaan tiuhaan vaihtava diiva: teema vaihtuu mutta viihde säilyy, eikä rahoja tarvitse pyytää takaisin. Debyytin elektronissävytteinen pilipali-indie vaihtui klassiseen rockiin ja folkiin, jotka puolestaan seesteytyivät kolmannen kuosin hippiringissä. Tämän muutosketjureaktion tahtipuikkoa piti tiukassa otteessaan laulajakitaristi Tim Smith, kunnes näkemyserot pakottivat hänet lähtemään. Show ei keskeytynyt, mutta mitä tulee ulos pukukopista?

Merkittävä osa Smithin näkemyksestä oli jo nauhoitettu, mutta loppubändi päätti aloittaa alusta kahden lisäjäsenen kanssa, siirtäen kitaristi Eric Pulidon vokaalivastuuseen. Ja mitä sallimus paratkoon tapahtuikaan: Antiphon ei ainoastaan määritä bändiä uudelleen, se on myös jotakuinkin yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, tähän saakka paras The Courage of others. Halaukset ja seppeleet saa osoittaa Pulidolle, jonka laulu helkää vähintään yhtä vaivattomasti ja väkevästi. Muut eivät suinkaan turhaa tykkää, sillä kaikissa lepää tämänkertainen uudistus, joka viittaa perusteelliseen retrospektiivisuuteen ja sen merkkipaalujen täydelliseen jalostamiseen. The Trials of Van Occupantherin reippaus asettaa yleisen mielialan, joka huurretaan säkenöivän paluun tekevillä analogisyntikoilla ja modernimmilla ääntelyillä. Päättymättömästi kuulija viihtyy edellisestä poikkeavan tehosteen parissa, yhdessä kitaroiden akustisen kudonnan ja särinän kanssa. Rumpali McKenzie Smithin tomityöskentely on kuin vapaa sielu itsessään, näkemyksellistä ja tanssittavaa. Puhaltimet ja jouset tuovat satunnaista esteettistä lisäarvoa. Kiteytetysti Antiphonin soundi tulee ulos rypsiöljyllä tankatusta digimaasturista: ajanmukaisesta mutta maanlämpöisestä.

Hienostuneen itsetutkiskelun lisäksi tarjotaan aikuisten uuttakin. Vale-instrumentaali tuo poikkeuksellisella bassodraivillaan progesävyjä, samoin kuin levyn päättävät Corruption ja Provider (Reprise), jotka maustavat Couragelta napattua viipyilevyyttä arvaamattomalla rakenteella ja ylimaallisilla äänillä. Kaksikossa piilee myös kokonaisuuden pikkuruinen riippakivi, sillä niiden ulottuvuusmatkailu kylmenee taukoamattoman hittirupeaman varjossa. Rohkea ja kelvollinen aluevaltaus, joka vaatii lisätyöstämistä. Mitä tulee hitteihin, vokaalit ja soitto lyövät kättä erityisen hivelevästi nimibiisissä, Providerissa ja Agesissa, joista ensimmäinen sisältää levyn päihdyttävimmät lauluharmoniat.

Perehtymättömämpi voisi todeta, että Timppa teki sen taas avatessaan jälleen uudenuljaan luvun yhtyeen historiassa. Mutta Antiphon onkin yhteistyön ja itsensä löytämisen riemuvoitto, joka tuo vähäisempien piilevät kyvyt esiin tavalla, josta musiikkituotanto hyötyisi laajemminkin.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Queens of the stone age – …Like clockwork

clock

Josh Hommen outoiluinstituutio nousi tunkkaisista pörinäjuuristaan yhdeksi maailman tunnetuimmista alternative-akteista. Toistaiseksi taiteellinen huippu saavutettiin kolmen ensimmäisen pitkäsoiton myötä, sillä Lullabies to paralyze tuntui kevytkokisversiolta niistä, ja Era vulgaris paljastui kaikessa kiehtovassa epäkaupallisuudessaankin hieman tylsäksi. …Like clockwork ei aivan haasta vanhaa trilogiaa, mutta vie pisimmän korren nykyisessä.

Era vulgariksen korroosionmakuinen kulmikkuus on edelleen läsnä, mutta suurimmaksi osaksi palataan tarttuvuuteen ja rokkaavuuteen, erotuksena että raskas groove on vaihtunut kevyeeseen, jopa herkkään. Vaihtoehtona kitaroille ovat syntikoilla sun muilla toteutetut tekstuurit ja taustat, jotka täyttävät levyn huokoset. Sekakäytön vaikutelmaa ei ole unohdettu, kuten selviää vaikkapa Smooth sailingin looppisoundista. Kalopsian säkeistö on puolestaan ennenkuulumattoman levollinen uniosio. Myös vieraslista koreilee, jos ei tuo häikäisevää lisäsäväystä niin ainakin näkyvyyttä, kun apua tarjoutuu Elton Johnista, Dave Grohlista, Nick Oliverista, Mark Laneganista, Trent Reznorista, Jake Shearsista, Alex Turnerista ja Jon Theodoresta. Grohlin rumpuosuuksien haitsutyöskentely miellyttää Songs for the deafin tavoin, ja Johnin pimputtelu Fairweather friendsissä luo toimivan kitaraleadin kanssa hienoa klassista rockia. Toisaalla My god is the sun on tanakka välipala ja I appear missing paras raita soljuvalla kitaroinnillaan ja Hommen falsetilla. Lopussa nimikkobiisi luo upean jäähyväiskliimaksin pianolla, jälleen Hommen laululla ja etenkin sykkivillä orkestraatioilla. Kokonaisuuden latteimmatkin hetket, kuten tyypillinen alternative-jankutus The Vampyre of time and memory, löytävät sijansa kartuttamalla vaiheiden rikkautta.

QOTSA palaa venyneeltä tauoltaan universaaleimmalla levyllään, joka luomisvaikeuksista ja räikeästä vaihtelusta huolimatta ei hajoa pirstaleiksi. Sillä soittaa kultavuosiin nähden kovin erilainen yhtye, joka toisaalta osaa kertoa, miksi Queens of the stone agea on syytä kuunnella edelleen.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Darkane – The Sinister supremacy

Helsingborgista heiluttava Darkane tajusi varhain teekupposensa maistuvan äkkiväärälle thrash-melodeath-koktailille. Toinen mehevä tavaramerkki ovat käheää huutoa, kuoloa ja omalaatuisia melodioita sisällyttävät vokaalit, joiden ohjesääntöä tähänastiset kolme laulajaa ovat noudattaneet vakuuttavasti. Yksi heistä on debyytillä tuhoa luonut Lawrence Mackrory, joka on palannut viimeisimmälle hyvin tuloksin.

Kaikki elementit ovat tutuilla paikoillaan, eikä syytä asioiden muuttamiselle ole nähty. Runttua, vahvoja melodioita ja draamaa löytyy koko sijoituksen edestä, mutta probleema on sama kuin edellisellä Demonic artilla: tuotantoketjun jalostusvaihe on unohtunut. Sisäiset innovaatiot ja sovitusten suuri vaihtelevuus, jotka tekivät Expanding senses- ja Layers of lies-merkkipaaluista niin tuoreita, olisivat voineet virkistää tämänkin levyn sävellyksiä kuuluvasti. Nyt tehdään enemmänkin laadukasta pohjatyötä, jota täplittävät muutama hitti ja saman verran huteja. Ajoittaiset sinfoniset osat, jotka nekin ovat repertuaarin vanhoja tuttuja, kajahtavat jälleen pariin otteeseen, mutta niiden vaiva on sama kuin ennen: kappaleisiin fuusioituina nättejä tehosteita, erillisinä raitoina irrallisia ja väkinäisiä.

The Decline summaa nätisti bändin elinkaaren tarjoamalla jousia, raastoa, kiemuraa ja kertosäkeen huumaa. Balalaikakin siellä taitaa somistaa, asiantuntevampi voi vahvistaa tai kieltää. Kun puhutaan sovituksista, merkittävä osa paatoksesta koskee luonnollisesti rumpujumala Peter Wildoeria, jonka raajoista odottaa aina syntyvän kultaa ja hopiaa pinnoille osuessaan. Toivottua saadaan harvoin mutta maittavasti, kuten parhaan raidan In the absence of painin virveli-basari-vuoropuhelu ilmoittaa. Myös muuten keskikastiset Humanity defined ja Collapse of illusions nauttivat tavallista viriilimmästä bänditoiminnasta. Loppupäässä By darkness designed kaahaa hyvällä perusvireellä ja Existence is just a state of mindin leadit kutoutuvat poikkeuksellisesti. Sitten debyytin Mackrorysta on kehkeytynyt moniosaava mikin pahoinpitelijä, ja etenkin puhtaiden osien karhea kimeys luo tervetullutta erottuvuutta.

Hetket, jolloin nykyinen Darkane yllättää, ovat laskettavissa muutamalla sormella, mutta oikeaan suuntaan ollaan matkalla. Materiaali on parempaa kuin edeltäjällä ja lievästi kummastuttanut tuotanto on fiksattu entiseen muhevuuteensa. Nyt vain jätetään ne lääkkeet vetämättä, niin saadaan entisenlaista yhdeltä Ruotsin metallimonarkeista.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment