Kvelertak – Meir

Norjan supertähdeksi noussut Kvelertak kumosi maailman hyökyaallolla, jonka yhtyeen debyytti aiheutti. Sen verran pirteä ja tuore rockin ja metallin risteymä oli, ettei kestänyt kauan aloittaa uumoilu siitä, ollaanko kasvavan myllytyksen ja paineen alla edelleen kovia poikia. Kyllä ollaan.

Vaikeusaste on kunnioitettava tämän joukkion kohdalla, sillä sen valama pohja ei ole kestävimpiä kulutuksessa. Tämä kuuluu jo toisella pitkäsoitolla, mutta syvän ammattitaidon kautta löytyvät materiaalit, jotka pitävät läpi uuden raskaan kierroksen. Ensiaskeliin nähden nimikkokiekko oli valmista tavaraa sekoittaessaan alkukantaisuuteensa tyylikkäitä somisteita. Lisät ovat ymmärrettävästi avainasemassa Meirillä, sillä runnomispuolen raaka energia imettiin käytännössä kuiviin edellisellä kerralla. Toisin sanoen riffit ovat nyt tunnistettavampia ja hekumallisempia, kaivaen entistä syvemmältä boogien ja hard rockin syntisiä varantoja. Levy värittää kiitettävästi kuvaa erämaan takaa-ajosta, joka ei tule päättymään kuivasti. Månelyst töräyttää pienen speed metal-suikaleenkin.

Silti kokonaisuus tuntuu lievän vaillinaiselta juuri tylpähköksi hioutuneen paiskomisen vuoksi. Blast beatien määrää on lisätty, mutta ne eivät pure muualla kuin Trepanin räkästartissa. Käsi hakeutuu edelleen kaljaan, mutta ei sillä pullolla enää ketään lyödä. Erlend Hjelvikin rääkynät ja kollektiiviset puhtaat pysyvät merkittävinä voimavaroina. Tasapaksuus ei kuitenkaan ole määriteltävissä virheeksi, sitä edustaa Undertron outo ratkaisu käyttää puolet biisistä keskitason huoltoasemariffin junnaamiseen. Kvelertak-lopetus tulee kieltämättä vispauttamaan nyrkkiä kiertueilla, mutta tyhjänoloinen rallatus tuntuu enemmän ylimääräiseltä ulokkeelta kuin kiinteältä osalta. Vastakkaisessa laatupäässä häikäisevät kolmen kitaran voimin tuotetut harmoniat, jotka nostavat Åpenbaringin, Spring fra livetin ja etenkin todellisen päättäjän, Tordenbrakin, suosikeiksi. Kun viimeksi mainitussa raita toisensa perään lomittuu yhdeksi vyöryksi, ei voi kuin ihastella. Bruane brenn, singleksi painettuna rutiinisuorituksena, maittaa hämmästyttävän hyvin, ja lopun Slash-episodi vain nostaa voittokerrointa.

Kvelertak selviytyy kunnialla itse asettamastaan turpasaunasta, mutta kolmas hyppy vaatii jo tuntuvaa ponnistusta ylitsepääsyyn. Mennään ja tiedetään, mutta välissä nautitaan eturivin rokkailusta.

Arvosana: 8

The Dear hunter – Migrant

Casey Crescenzon vetämä, alun perin konseptilevysarjaksi kaavailtu bändi karkasi sivuteille, kun 2011 julkaistu materiaali olikin nippu omaa elämäänsä viettäviä ep-julkaisuja. Color spectrum-levyt väriteemoineen mahdollistivat estottoman äänikokeilun, joka ylitti Act-levyjen rajat. Omakohtaisuus jatkuu Migrant-kokopitkällä.

Uutuutta voi pitää Crescenzon ensimmäisenä varsinaisena soololevynä, sillä hän luotaa sisintään syvemmin kuin koskaan, musiikillisen linjan piirtyessä selkeänä ja eheänä. Kuten Act-levyt, Migrant on tietyn makuinen sallien toisaalta laajan kirjon siivilleen. Tässä tapauksessa toimitaan kuitenkin perinteikkäämmän ja pehmeämmän alternative-rockin merkeissä. Oli muoto mikä tahansa, Crescenzo kykenee loihtimaan sillä sykähdyttäviä säveliä, mutta ulosannin kallistuessa huomattavasti enemmän massoihin ei löystymiseltäkään ole vältytty. Suuressa tunteenpalossa ei välttämättä tule aina tarkistaneeksi, vetoaako kädenjälki muihinkin kuin itseensä. Levy jakautuu kevätaurinkoisiin poljentoihin ja seesteisempiin ilakointeihin, joista osasta fokus löytyy muiden kadottaessa sen. Etenkin kaksi viimeistä raitaa saavat vilkuilemaan olematonta rannekelloa. Näinä keleinä on kuitenkin hyvä tuoda paras esille kaikesta, joten mainittakoon Bring you down vaskipuhaltimillaan, Shame jousityylittelyllään, kärjekkäämpi Girl täyteläisillä naisvokaaleillaan, jotka tarjoaa Crescenzon Azia-sisko, sekä voittajaraita Let go lukuisilla tarttumapinnoillaan. Päälle vielä lukuisia muita kunnianarvoisia hetkiä ja ns. hyvä levy on taattu.

Migrant kertoo jälleen, miksi The Dear hunter on yksi itsestäänselvistä näytteistä mies ja piano-mentaliteetin hurmaavuudesta. Yhdessä Color spectrumin ailahtelevuuden kanssa se kuitenkin myös selventää, kuinka vankka Act-levyjen muodostama särmikäs ja progressiivinen pohja on. Olisikohan aika jatkaa tarinaa?

Arvosana: 7½

Ian Anderson – Thick as a brick 2

Kovin moni tuskin kiljahteli riemusta Jethro Tullin nokkamiehen julkaistua jatkoa Thick as a brickin, maailman väärinymmärretyimmän konseptilevyn, tarinalle. Yritys oli tuhoontuomittu, mutta jos ylimääräiset painot poistaa sen harteilta, paljastuu alta mukiinmenevää musisointia.

Nykyisiä Jethro tull-jäseniä ja ulkopuolisia hyödyntävä kokonaisuus ei ole kahden, vaan 17 osan mittainen. Se kattaa viisi vaihtoehtoista näkemystä, kuinka päähenkilön elämä jatkui lapsuuden jälkeen. Tarinapuoli on siis hoidettu asianmukaisella huolellisuudella, sisältäen hauskoja yksityiskohtia ja ilmaisuja, mutta varsinainen sisältö laahaa usein perässä. Kunnianhimoisen jännittävyyden sijaan on taivuttu keskitien folk rock-sovituksiin, joista merkittävä osa toimittaa enemmän äänikirjan virkaa. Välillä rakenteita kipristetään painottaen, että kyseessä on myös progelevy, ja paria teemaa toistetaan konseptin sääntöjen mukaisesti. Ykkösosan säveliä odotetusti vilautellaan, mutta onneksi muistutukset pysyvät hyvän maun rajoissa. From a pebble thrown-aloituksen nostalgia on kohtalaisen näppärääkin. Vaikka levyn sisältö on yllätyksettömän neutraalia, saa se parhaimmillaan jalan tamppaamaan miellyttävästi. Banker Bets, Banker Wins ja Wootton Bassett Town ajavat samaa toimivaa teemaa hienosti varioiden, etenkin jälkimmäinen koskettimillaan. Adrift and Dumbfounded ja Shunt and Shuffle taas piehtaroivat Tullin blues rock-puolella ollen henkilökohtaisia suosikkeja; Locomotive breathia siellä taidetaan tapailla. Power and Spirit urkuilee nätisti ja A Change of horses liittää kepeän harmonikan yleiseen huilutukseen. Niin ja eihän tämä kaikki olisi paljon mitään ilman Andersonin puhaltelua. Levyn tylsähkö loppupuoli päätetään kuuluisiin sanoihin, joiden perään mainitaan vielä leikkisästi takaliite. Paketti pysyi kasassa, ja olisi pahemminkin voinut käydä.

Kakkonen loihtii mielikuvan jukeboxista väljähtäneen kaljan tahraamassa kuppilassa, jolle sillekin löytyy asiakaskuntansa. Jossain levy on siis onnistunut, ja kaiken lisäksi kuuluisa sanomalehti on päivittynyt aidoksi uutissivustoksi, josta voi lukea mm. Steven Wilsonin luotsaaman Hedgehog forestin nälkätaipaleesta kohti levytyssopimusta.

Arvosana: 7

CMX – Seitsentahokas

Suomen kiinnostavin rock-yhtye pistää aina uumoilemaan, mitä seuraavaksi putkahtaisi ilmoille. Kusimyrsky-single viittasi, että vuorossa olisi syklin mukaisesti taas progea, mutta kyse onkin vain osatotuudesta. Tällä kertaa kuljetaan kivistä keskitietä.

Uutuudella eri tahkot yhdistyvät tiiviimmin ja saumattomammin kuin koskaan. Yhtyeellä on ollut selkeä käsitys, että nyt tehdään hieman outoa rockia, jonka annetaan toisinaan karata käsistä. Valoruumiin raskas poukkoilu, Rush-kitarointi ja harmoniset “Orion”-huudot tuovat Talvikuninkaan visiitille. Mielikuva hälvenee muistutettaessa, mikä on pyhä sana täällä maan päällä. Väkevästä aloituksesta on turvallista siirtyä laimeampaan pitoisuuteen, joka sisältää tasokkaan rock-faasin toisensa jälkeen. En tahdo nähdä enää yhtään alastonta loistaa Yrjänän oivaltavasti sovitetuilla vokaaleilla, joita tukevat voimakkaat kitarat ja näppärästi varioiva rumpukuvio. Perinteikkäämmästä asusta huolimatta kappaleista aistii yhdistävän raskauden, mistä käy kiittäminen korvaavaa kannuttajaa Olli-Matti Wahlströmiä. Hänen painava ja kompromissiton käsittelynsä on kuuluva osa luodessa mullan makua levylle, ja rytmilliset ratkaisut ovat yleisestikin mukavan poikkeavia. Kusimyrsky nyrjäyttää suoraksi käyvän niskan priima-aikaan, kun tahtilajit ja biisirakenteet unohdetaan kahdeksan minuutin ajaksi. Pikkuruinen riffikoukku ja lopun tehopaaluttelu mahdollistavat levyn kruunuksi nousemisen. Tämänkin voisi kuvitella vuosien takaiselle scifi-epookille. Rikkisuudeltu vielä lisää itsensä toimivien kuturallien katalogiin, mutta tähän valitettavasti päättyy Seitsentahokkaan voittokulku. Loput raidat eivät sisällä enää sitä kuuluisaa twistiä, vaikka yritystä löytyykin Jyrsijän ja nimibiisin kiemuroinneista. Täytekappaleiden röykkiö loppupäässä painaa ikävästi paatissa, joka muuten rakentuu virheettömästi.

Kömmähdyksestä huolimatta CMX loihti jälleen tukun uusia kalleuksia, joilla se voi kustantaa henkilökohtaisen egohuoltonsa. Mutta mitä enemmän progea, sitä herkullisempi bravado ja jännittävämpi elämä. Harvat hoitavat sen yhtä hyvin ja paremmat ovat jo vaienneet. Älkööt siis hiljentykö itse.

Arvosana: 8-

Soilwork – The Living infinite

Helsingborgin melodeath-veteraanien sihti on laskenut tasaisesti Figure number five-merkkipaalun jäljiltä. Suoranaiseen keskinkertaisuuteen vajottiin vasta The Panic broadcastilla, mutta hidasta huonontumista ei voi pitää kaksisena lohtuna. Uutinen tuplan julkaisemisesta sai hartiat lysähtämään alistuneina, vaan nyt idea tuntuukin ymmärrettävältä.

Yhteistyössä jälleen uuden kitaristin, David Anderssonin, kanssa on syntynyt elinkelpoisinta materiaalia vuosiin. Hudeilta kahdenkymmenen raidan kattaus ei pysty välttymään, mutta se nojaa virkistävästi voiton puolelle. Ensimmäisen kiekon alku on enemmän kuin vakuuttava, kun Spectrum of eternityn sello ja piano räjähtävät melodioiden väkivaltaiseksi karnevaaliksi. Memories confined tuoksuu vastaleivotulta 70-luvun vastustamattomalla groovellaan, jossa Sven Karlssonin hammond on kuuluva osatekijä. Loppulevy on pääosin menestyksekkäiden kertosäkeiden sikermä – etunenässä This momentary bliss ja nimibiisin ensimmäinen osa – jonka pohjaa rei’ittää harmillisesti muutama heikompi.

Toinen albumi käynnistetään niin ikään korkeissa lukemissa, tällä kertaa munakkaan heavy-riffin kuljettamalla Entering aeons-introlla, josta siirrytään sujuvasti Long live the misanthropen ylitsepursuavaan voimaan. Drowning with silencen dramaattisuus tuo yllättäen mieleen Natural born chaosin, mikä vastaa isoa sulkaa. Konkkaronkan parhaasta riffistä vastaa Leech-vauhtipalan säkeistö, jonka kaltaista rehvakkuutta bändiltä ei ole kuullut liikaa viime vuosina. Parasite bluesin kertsi on runsaudessaan vielä mainitsemisen arvoinen kakkoskyhäelmästä. Väleissä ohilaukaukset nostavat jälleen päitään kuin huvipuistokojussa, mitä ei olisi toivonut etenkään nimibiisin jälkiosan ja  Owls Predict, Oracles Stand Guard-päätöksen kohdalla. Finaalin lupaava riffittely kun jää keskeneräiseksi aihioksi, joka feidautuu päättäen korean rakennelman tylpästi.

Figure number fiven jälkeen Soilworkin musiikki on kulkenut pääsääntöisesti samoissa raameissa, joita on tehostettu Dirk Verbeurenin tarkalla rumpukaaoksella. Edelleenkään hän ei tunnu kuitenkaan olevan se optimaalisin valinta, sillä ajoittain sovitukset ovat toimineet sujuvaa etenemistä vastaan, kuulostaen turhalta pullistelulta. Hyvin yksinkertaisesti sanottuna mies on siis “hitusen liian rankka” käytössä olevalle tyylille. Pari oudosti sijoitettua blast beatia löytyy myös The Living infiniteltä, mutta suurimmaksi osaksi kaahataan sävellysten ehdoilla. Oudosti samalla aikavälillä Björn Stridin äärivokaalit tuntuvat menettäneen osan vivahteikkuudestaan, mikä ei ole kuitenkaan yltiövakavaa, sillä hänen äänensä jakaa edelleen vaatimuksien mukaista oikeutta. Puhtaissa sen sijaan ylletään kenties uran parhaisiin suorituksiin, jotka voimassaan ja ketteryydessään tuovat kertosäkeiden melodiat esiin kaikessa potentiaalissaan.

Suureksi onneksi molemmat levyt ovat koostumukseltaan miltei identtisiä, sisältäen samankaltaisessa suhteessa erittäin hyvää, hyvää ja vähemmän hyvää. Näin ne muodostavat kaksi kuuntelukelpoista yksikköä, joista ensimmäinen on hilkulla tasapainoisempi. Täytteen karsiutuessa olisi muodostunut yksi mahtava The Living infinite, joka olisi haastanut peräti klassikkolevytykset, mutta toisaalta tuolle mysteerikokoelmalle olisi myös voinut päätyä kaikki ei-toivottu. Oikea ratkaisu oli siis heittää verkot ja napata vähän kaikkea. Kyllä tällä Stabbing the dramaa ahdistellaan.

Soilwork onnistui suuruudenhulluudessaan ja teki “ensimmäisen tuplalevyn melodeathissa”, joka osoittautuu hyväksi. Mutta näinkin osaavalle yhtyeelle olisi suotavaa, että se julkaisisi laadukkaan normiplatan ilman kummempia kalastusaluksia ja nopanheittoja.

Arvosana: 8

Omnium gatherum – Beyond

Karhulan melometalliposse on vuosien saatossa hionut itsestään tunnistettavan timantin, joka valloittaa aloja tasavarmasti. New world shadows-kiekko siloitti poukkoilevan maaston harmoniseksi, omista tekemisistä täysin tietoiseksi tantereeksi. Beyond rakentaa tälle vahvalle perustalle varovaisuudella mutta huolellisuudella.

Uutuudella ei liikoja lähdetä seilailemaan, vaan hyväksi havaittu kurssi pidetään entistä vakaampana. Sovitukset ovat jälleen hippusen suorempia, ja AOR-henkisyys kuuluu riffeissä ja melodioissa laajemmin kuin koskaan. Vaivaannuttavasti ilmaistuna Beyond on kuin sulava ja liukas delfiini, joka kiitää säihkyvänä kansikuvan aaltojen halki. Rennompi ote mahdollistaa myös suuremman paisuttelun, mikä tekee tavaramerkkivalleista pöyheämmän tuntuisia. Toisin sanoen bändi on ottanut kaiken irti vahvimmasta puolestaan, mikä vain passaa jo kuudennen albumin ollessa todellisuutta. Pelkästään Luoto-intro tuhoaa kaiken tieltään soundtrack-kitaroinnillaan, ollen yksi historian parhaista levynaloituksista. Missään vaiheessa ei kuitenkaan äidytä löllöiksi, mistä pitävät huolen perinteinen sahaaminen ja takominen sekä Jukka Pelkosen mörinä, joka lukeutuu metallin omalaatuisimpiin.

Pientä uutuudenviehätystä viritellään New dynamic-aloitusnumerossa, kun kitara ja koskettimet käyvät iloiseen power metal-duettoon. Muuten kappaleessa edetään tyypillisen toimivasti paukutellen ja luritellen. Nightwalkers ei varsinaisesti uudista, mutta sen kitaratremolo-kosketin-melodia kuulostaa silti innovatiiviselta, kaivaen esiin pohjoismaalaisen sydämen purppurapaletin. Ja siinä yrjötään kotikieltä! Vanhan vokalistin hyväksikäyttämä ilmaisutapa tekee paluun, toivottavasti jatkossakin ja suuremmassa roolissa. Muuten kiipeillään tutummilla surumielisyyden kallioilla. In the rim erottuu tavaomaisuudestaan huolimatta poikkeuksellisen tarttuvalla ääniseinämällään. The Unknowing hämmentää aluksi tremololla, joka muistuttaa edellislevyn Soul journeysin omaa, mutta pääsee vikkelään omille jaloilleen kohoten parhaimmistoon. Päätösraita White palace on odotetusti pitkä ja kuohuttaa kauniisti mainitulla vallilla, yhdistyen vielä kätevästi Luodon uudelleenlämmittelyyn, joka haihtuu syntikalla jonnekin horisonttiin. Jäljellä olevat biisit sisältävät nekin vaikuttavia koukuttimia, eritoten Formidable, mutta kertosäkeiden kuljetukset eivät ole saaneet sitä viimeistelevää potkua. Varsinkin Who Could say-puoliballadi jumiutuu mukavuusalueelle, vaikka Pelkonen siihen hienosti tunnettaan lataakin.

Beyond ei ole Omnium gatherumin paras levytys, mutta se on tismalleen yhtä vahva näyttö kuin edeltänyt sisarensa. Parhaimmillaan se maalaa henkeäsalpaavammin ja elokuvallisemmin kuin milloinkaan muulloin, joten rahkeet itsensä täydelliseen ylittämiseen ovat alati läsnä. Suositeltavaa olisi myös liittää Dan Swanö yhtyeen jäsenistöön, mieshän käytännössä jakaa pedin heidän kanssaan!

Arvosana: 9-

Cult of Luna – Vertikal

Ruotsalainen metalli on brändäyksen kultajuhlaa. Tämä näkyi etenkin Meshuggahin vuosia odotetulla uutuudella, joka ylläpiti enigmaattista auraa kylmällä koruttomuudellaan ja uudistumiskyvyllään. Sama kuvio toistuu Cult of Lunan Vertikalilla, jota kaivattiin miltei viisi vuotta.

Jokaisella levyllä yhtyeen post-metalli on läpikäynyt jännittäviä metamorfooseja, jotka ovat muovanneet tuotannosta yksilökeskeisen. Tällaisille tapauksille on usein luonteenomaista, että jossain vaiheessa ilmestyy se suuri yhdistäjä, joka kerää kaikki kokeilut saman katon alle. Vertikal osuu kuvailuun ja muistaa samalla jatkaa ylväästi eteenpäin. Se hyödyntää teemassaan 1920-luvun Metropolis-elokuvaa, mikä kuuluu syntetisaattorileadien laajempana käyttönä. Mielleyhtymät vaihtelevat krautrockin ja kasarileffoista tuttujen äänialojen välillä, ja kolkko dystopiointi vertautuu kahden ensimmäisen levyn vastaaviin aiheisiin. Lohdullisena kontrastina pehmentävät Salvationin ja Somewhere along the highwayn post-rock-helmeilyt ja puhtaat vokaalit. Eternal kingdomilta on tarttunut mukaan ajoittaista jouhevuutta ja leikkimielisyyttä.

Vertikalilla tarttuvuus ja haastavuus kättelevät tiukemmin kuin koskaan. Vajaa 19-minuuttinen Vicarious redemption käy läpi futuristisen dronetuksen, shoegaze-kitaroinnin, metallijuntan, discon ja hurmoksellisen loppuvyörytyksen. The Sweep jatkaa dronebileitä osoittaen, että pelkällä huudolla ja syntikalla homman saa toimimaan, kunnes Synchronicityn kuiva riffi pohjustaa iskevää teollisuus-doomia pitchatuilla koskettimilla. Levyn kliimaksina koetaan In awe of, jonka Mogwaimainen kitara-syna-valli nostaa korkealle aerosolien mustaamalle taivaalle. Tehoa lisäävät entisestään raivokkaat vokaalit ja murjova riffi, jotka palauttavat mieleen debyyttilevyn alkukantaisuuden. Aikomuksena oli kehua Klas Rydbergin huutoa, joka kuulostaa paremmalta kuin koskaan, kunnes ilmeni ettei mies vaikuta enää koko bändissä. Kiitos siis laulaville kitaristeille. Passing through päättää rauhallisesti, toistaen puhtaalla laululla hienon pääteeman, jota kuullaan läpi kokonaisuuden. Ainoa lievä lasku on Mute departure, jonka koukut eivät aiheuta samanlaista impaktia kuin muut.

Tasapainoinen rikkaus on Vertikalin pääteesi. Siinä yhdistyvät harmonisesti raskassoutuinen sludge, post-punk-verkoston estetiikka ja syvä koneellisuus. Pitkä tauko levyttämisestä ja kiertämisestä maksaa itsensä takaisin, sillä uutuus kilpailee debyytin riffijuhlan kanssa parhaan albumin tittelistä. Vertikaalinen nousu, kieltämättä.

Arvosana: 9½