Prefab Sprout – Crimson/Red

CrimsonRed

80- ja 90-lukujen brittipopin raskassarjalainen julkaisi sarjan ylistettyjä levyjä, jotka muotoutuivat nokkamiehensä Paddy McAloonin hienovaraisesta äänitajusta. Kaikkein suurinta timanttia saatiin kuitenkin odottaa 2010-luvun kynnykselle saakka, kun McAloonin 90-luvun alkupään raakileista rakennettu Let’s Change the World with Music julkaistiin. Kulta-ajat olivat toden totta kultaisia, mutta kuinka arvottuu ensimmäinen uutuus 12 vuoteen?

Prefab sprout-nimikkeen puitteissa on luotu niin kunnianhimoisen polveilevaa kuin virtaviivaista melodiavirtaa. Siirtymä edellisestä jälkimmäiseen lienee osittain selitettävissä sillä, että muu bändi katosi hiljalleen ympäriltä omiin pyrkimyksiinsä, mutta myös McAloonin halusta tuoda jälkensä tehokkaammin julki. LCTWWM oli pelkistetyssä sävelten ja elämän ilosanomassaan yksi parhaista koskaan tehdyistä pop-albumeista, mikä selittänee myös varsin kattavasti Crimson/Redin mutkittelemattoman kilttiä mentaliteettia. Vielä löytyy sellainen pikkuseikka, että McAloon on pakotettu käyttämään vanhaa analogivälineistöään vuosikausia sitten orastaneen näkö- ja kuulovammansa tähden.

Toisen onnettomuus on toisen onni, sillä C/R:n synteettinen ja antiikkinen syna-kitara-pop sointuu yhtä mehevästi kuin parhaimmillaan – vaikkeivät kappaleet ylevöitäkään kuin hetkittäin samalla pieteetillä. Nuo hetket tiivistyvät Devil Came a Callingin vastustamattomassa Dire Straits-rullauksessa ja The Dreamerin unenomaisen kauniissa pilviajelussa. Muukin aineisto viihdyttää raikkaasti ja vaihtelevasti, joskin Adolescence ja Grief Built the Taj Mahal ajautuvat lieväksi tyhjäkäynniksi kiinnostavista ääniratkaisuista huolimatta. Pikkuviat jäävät mitättömiksi siihen nähden, ettei tunnu kuluneen vuottakaan parista edellisestä levystä; kuuttakymmentä lähestyvä McAloon laulaa ja visioi kuin ylväydestään kynsin hampain kiinni pitävä enkeli. The Gunman and Other Stories vuodelta 2001 ei antanut samaa vaikutelmaa.

Crimson/Redin aurinkoisuus ei häikäise, muttei missään nimessä tuota pistostakaan. Se on jälleen yksi Prefab sprout-levy huonojen päivien ja silkan elämänkestityksen varalle. Ennen kaikkea se on virallinen ja varteenotettava paluu brittisuuruudelta, joka on astunut uuteen ajattomaan kukoistuskauteen.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Émilie Simon – Mue

Ranskalainen tee-se-itse-laulajatar siirtyi pari levyä sitten viihteellisempään äänikuvastoon, mystikkomaisen sample-taituruuden ja toismaailmallisuuden otettua takapakkia. Edellinen Franky knight toi sekaan myös instrumentaalista orgaanisuutta, ollen vähän kaikkea kaikille. Mue on yhtenäisempää jatkoa tälle, mutta se osuus, joka oli vielä vanhasta Simonista jäljellä, on hyvästelty.

Uutukainen luottaa elokuvalliseen soundiin, joka pitää sisällään vaihtelevia sävyjä valkokankaan hohteessa. Nuoren ja viriilin elämän ylistyksessä etenkin Pariisi nousee esille tapahtumapaikkana. Perinteinen, mutta ammattitaitoinen pop-soundi yhdistyy orkesterisovituksiin, jotka vaihtelevat hienovaraisesta kokonaiseen valliin. Parhaimmisto syötetään jo kahden ensimmäisen kappaleen muodossa. Paris j’ai pris perpète on tyypillinen nykyajan pop-ralli, jonka keväiseen nostattavuuteen ja elegantteihin ääniratkaisuihin ei voi olla viehtymättä. Menteur etenee keveästi kuin virtaviivainen kromipeto rantabulevardilla, nostoa unohtamatta.

Loppulevy etenee tasaisesti tuoden näytille jännittäviä tehosteita kuin sirkuseläimiä, mitä vähempää Simonilta ei odottaisikaan, mutta täysosumat jäävät uupumaan. Balladit Les Étoiles de Paris ja Les Amoureux de minuit luottavat artistin läsnäolon voimaan, joka jää kuitenkin vaimeahkoksi. Tunnelmista mainittakoon vielä Des Larmesin ylevä jousikuljetus, Diamantin jazzahtava ja tapahtumarikas poukkoilu sekä Perdue dans tes bras tyylikkäällä länkkärilaukallaan.

Mue tarkoittaa muodonmuutosta ympäristöön sopeutumiseksi. Musiikin ja kansikuvan helpommasta lähestyttävyydestä huolimatta tarkoitusperä lienee enemmän taiteellinen kuin taloudellinen. Suurimmaksi osaksi Émilie Simon hallitsee kaiken mihin ryhtyy, mutta jotkut leikit ovat vain toisia kiehtovampia.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Jarkko Martikainen – Koirien taivas

Martikaisen kaksi ensimmäistä soololevyä esittivät musiikillisia ja lyrikaalisia teemoja, jotka kaikkosivat pääyhtyeestä herkkyyden ja intiimimmän skaalan nimissä. Etenkin jälkimmäinen levytys, Rakkaus, kipusi rakentelunsa ja säveltensä suvereeniuden avulla suomalaiseen kaanoniin. Värikkäin voittokulku jäi kuitenkin tähän.

Toivo riisui mestarituotoksen yksinkertaista magiaa entisestään, mutta odotettuja hittejä ei hatusta ilmaantunut. Usko luotti Äänioikeus-orkesterin eksentriseen ulostuloon – ja kieltämättä puitteet olivat herkulliset – jääden kuitenkin elättelyn tasolle. Suunta oli sentään parempaan, ja Koirien taivas korjaa sitä entisestään. Ilmaisun puolella palataan Mierolaisen kujille, joskin vailla enempiä boheemiuksia ja naamareita. Rehti nojaaminen suomipopiin ja vanhaan folk-perintöön tuottaa tuloksia, sillä pitkästä aikaa musiikki innostaa. Pidän tästä paikasta on lähetyssaarnaaja, joka kääntää pessimistejä trumpetillaan ja puhtaasta laulamisen ilosta. Kesäloma kellarissa loihtii kepeitä Välimeren tunnelmia jossain muualla kuin Välimerellä. Ei-toivottujen laulujen viuluilottelu pistää mutaisen saappaan tamppaamaan, ja Balladi palaneesta talosta on kuin Rääkkylän kansanlaulutapahtuman toivenumero. Lopussa Hämärän peitossa luottaa herkän polveilevaan laulusuoritukseen, minkä jälkeen nimiraita päättää huolettomaan sota-swingiin.

Voitto saavutetaan vaikeuksien kautta. Niitä edustaa muutama enemmän tai vähemmän uupunut suomipop-jollotus, joista etenkin Silvia tuntuu hämmentävältä juoksuhaudalta. Äänimateriaali ei aina miellytä, mutta sanat säiläilevät taattussa kohtalonkuvauksessaan. Etenkin välimeribiisin ja Blondin koiravertaukset oivaltavat miellyttävästi.

Käsillä on Martikaisen ehein projekti sitten Rakkauden. Miltei kymmenen vuotta on pitkä aika, mutta kaipa virheet on tehtävä itse. Niistä voi jalostua asioita kuten Koirien taivas.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Truckfighters – Universe

Probably the best band in the world.

Näin kuuluu länsinaapurin stoner-yksikön mainoslause. Leikkimielinen uho ei ole vailla perustelua, siitä kertovat harvinaisen maukkaat levytykset ja laajalti suitsutettu livekunto. Truckfightersilla on kyky piristää rock/heavy-pörinäänsä murskaavuudella, herkkyydellä, massiivisuudella, lennokkuudella ja viimeistelevällä ripauksella arvaamattomuutta. Onko kaikki tämä saatu kompressoitua Universelle sloganin oikeuttamiseksi?

Ei aivan. Neloskiekko on Mania-edeltäjälle kuin Phi mestarilliselle Gravity X-debyytille: innovaation jälkeen seuraa kierrätys. Tässä ei tietenkään ole valittamista, jos riffit ja melodiat vievät mielen toisaalle. Phi palveli tätä tarkoitusta riittävästi ollakseen nautittavaa aavikkokruisailua. Niin tekee myös Universe, mutta vähän hilkulla jo ollaan. Se tehostaa entisestään Manialla kukoistanutta suurieleisyyttä, mutta koska priimasäveliä kuullaan verrattain vähän tällä kierroksella, jää lopputulos kankeahkoksi. Yksi tuoreudenpilkahdus koetaan Kentin poppilakeuksilla käyvässä Prophetissa, joka toimivuudestaan huolimatta jää julmasti edellislevyn grunge-perversion varjoon. Ilmassa on myös suoranaista arvattavuutta, sillä Dream salen kertosäe on käytännössä The New highin yksinkertaistettu ja huonompi versio. Kelvollinen kipale sinänsä, mutta kyllä parempaan pitäisi yltää vuosien odottelun jälkeen. Oudosti alle kahteen minuuttiin terminoitu, kiva mutta tarpeeton Convention muodostaa edellämainitun kanssa valitettavan aukon. Ei-toivottua arvaamattomuutta.

Suureksi helpotukseksi kaksi levyn kolmesta järkäleraidasta edustaa kärkeä. Chairmanin pääriffi on kiitettävän tyly, ja pohjasokeriksi säästetään kokonaisuuden todellinen pelastaja, Mastodont. Jos allekirjoittanut huomaa toistamiseen hoilaavansa typerästi kertsin vokaalilinjaa, ei ole vaikea kuvitella tilannetta elävänä. Tämä teos luotiin keikkojen, kiertueiden ja maailmojen päättäjäksi. Vaikka sen akustista loppua ei ole vaikea ennakoida – päättyiväthän kahden edellisenkin levyn eeposnumerot siten – liikuttaa se silti aistikkuudellaan ja hienojakoisuudellaan. Myös pääteeman sovituksen vaihtuminen rauhallisesta loppupään riehahuudatukseen ansaitsee kiitoksen.

Periruotsalainen pullistelu on mittasuhteiltaan tasoa, jossa sen täyttämiseen vaaditaan kadehdittavia urotekoja. Rekka on toki lastattu täyteen räjähteitä, mutta osa paljastuu suutareiksi. Tämä ei tietenkään pysäytä bändiä, joka osaa loihtia kumiankastakin tappokoneen lavalla. Ja kaikki ovat muutenkin pleksit. Ongelma hoidettu.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Scandinavian music group – Terminal 2

Edellislevyllään SMG sai myytyä kantrifolkin suloistaman kesäyön unelmansa kolmatta kertaa. Oli kuitenkin selvää, ettei konsepti olisi jatkossa venynyt ilman kuuluvia tuskanvääntelyjä. Kahden yhtenäisen trilogian jälkeen on uusi alku, joka antaa lisää pelivaraa osaavassa huomassa. Tässä huomassa kelpaa olla.

Nyt ei puhuta kanteleen lisäämisestä, vaan efektoidut kitarat, analogisyntikat ja ohjelmoinnit hummaavat new waven ja krautrockin merkeissä. Sellainen vaatimaton levy kuin Wish you were here on myös pyörähtänyt pariin otteeseen. Kyse ei ole kuitenkaan itsetarkoituksellisesta profiloitumisesta, sillä äänikatalogi pikemminkin täydentyy ehommaksi. Hölmö rakkaus, jousien dramaattiset mutkat ja steel hoitavat edelleen lämmönjakelun sähköverkossa. Jos tästä kattauksesta ei armon hipsterin hehkulamppu syty, voi farkkuliivin ripustaa naulaan suosiolla.

Upeimman äärellä ollaan Balladi 1:n tarttuvassa haikeudessa, Ei paniikkia hyötyy jämäkän rytmin kantamasta keveydestä, kun taas Las Vegasin raunioilla innovoi yötunnelmissa polveilevilla sävelillä, tuunatuilla vokaaleilla ja hienostuneilla stemmoilla. Helenassa Joel Melasniemi muodostaa Terhi Kokkosen kanssa raflaavan blues-duon, ja tätä tiimipeliä kestäisi kuunnella enemmänkin. Taustan kieltenhankaus on myös hauska yksityiskohta. Pieniä teräviä timantteja alati nostaa vaikutekerrointa, kun hammond, eteerinen taustalaulu ja saksofonit tarjoavat silkkaa brittiprogenostalgiaa. Kliimaksimaisen raidan kertosäe tuntuu hieman pakotetulta hempeilyltä, mutta asia korjaantuu lopussa sävelkulun vaihdon ja paisuttelun merkeissä. Kokonaisuuden kansina toimii kaksi ambientmaista, tuoreutta hohkavaa taidepalaa. Hiukset alkaa kolkolla, pianosäestetyllä laululla räjähtäen sekvenssillä taustoitettuun jousivalliin. Nimikappale kohoaa kuin valmistautuisi sukkulan laukaisuun, jälleen viileillä voksuilla sekä kitaran koristamilla futuurisyntikoilla. Ähky tässä tulee. Terhin ja Pauliinan työskentelyä ei lähdetä sen kummemmin erittelemään.

SMG saapui jälleen katveeseen, jossa se joutui miettimään tulevaisuuden ääntään. Terminal 2:n myötä ongelma on ratkaistu, sillä ryhmä osaa käyttää uutuuttaan kiiltäviä työkalujaan. Paikka kunniagalleriassa saavutettiin hyvän aikaa sitten, mutta ronskia halua sen uusimiseen tuntuu löytyvän. Kompleksi, joka palvelee ainakin kuulijaa.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Hjaltalín – Enter 4

Islannin menestysyhtyeen Sleepdrunk seasons-debyytti oli vireä yhdistelmä barokkipopia, jazzia, soulia, discoa ja klassista musiikkia. Edistyneen näkemyksen lisäksi erottuvuutta toivat Högni Egilssonin ja Sigríður Thorlaciuksen hieno vokaaliyhteistyö. Terminal kallistui klassisen soulin ja elokuvamusiikin puolelle, saaden tukevoitusta erillisestä jousi-puhallinosastosta. Enter 4 uudistaa jälleen bändin imagoa mitä upeimmalla onnistumisella.

Aloituskappale Lucifer/He felt like a woman antaa viritysäänen, jota loppulevy seuraa. Se tiivistää yhtyeen nykytilan seesteisellä vähäeleisyydellään ja eletronisuudellaan, minkä lisäksi se on yksi niistä raidoista, joista selkeät klassiset sovitukset puuttuvat. Ryhmän soundille ikoniset puhaltimet taas puuttuvat kokonaan. Sävykkyyden vähentyminen ei kuitenkaan laske piiruakaan rimasta, sillä bändin ydin säilyy selkeänä ja parempana kuin koskaan. Laatumelodioiden ja -harmonioiden määrä on hulppea, ja riisuttu yleisvaikutelma lisää niiden painoa. Jousia hyödyntävät biisit saavat asianmukaisen lisän majesteettisuuteensa. Egilssonin ja Thorlaciuksen muodostama mies-nainen-pari laulaa aistikkaammin kuin koskaan, etenkin ensiksi mainittu Ethereal-finaalissa, jonka massiivinen taustoitus rakentuu verkkaisesta pianosta. Aloittajan ja päättäjän oheen eniten pysäyttävät Crack in a stone, joka on duurimpi ja perinteisempi hitti, ja katarttinen eepos We, joka kohoaa ja paisuu kuin hengenvaarallinen leivos. Ainoa levyn koheesiota lievästi katkova raita on Forever someone else, joka alkaa turhan tavanomaisena lounge-fiilistelynä, mutta paranee vaihtuneen sävelkulun ja jousien myötä.

Hjaltalín luopui värikylläisyydestään, joka oli tuonut sen aikaisemman menestyksen. Nyt se tutkii vain paria tummaa kontrastia, mutta lopputulos on entistä parempi. Ei ole siis virhe eikä mikään, että Enter 4 on yhtyeen ensimmäinen maailmanlaajuinen julkaisu. Vanha sanontakin kuuluu: jos se ei ole rikki, voit korjata sen.

Arvosana: 9

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Midlake – Antiphon

Texasilainen Midlake on kuin rakastettava, esiintymisasuaan tiuhaan vaihtava diiva: teema vaihtuu mutta viihde säilyy, eikä rahoja tarvitse pyytää takaisin. Debyytin elektronissävytteinen pilipali-indie vaihtui klassiseen rockiin ja folkiin, jotka puolestaan seesteytyivät kolmannen kuosin hippiringissä. Tämän muutosketjureaktion tahtipuikkoa piti tiukassa otteessaan laulajakitaristi Tim Smith, kunnes näkemyserot pakottivat hänet lähtemään. Show ei keskeytynyt, mutta mitä tulee ulos pukukopista?

Merkittävä osa Smithin näkemyksestä oli jo nauhoitettu, mutta loppubändi päätti aloittaa alusta kahden lisäjäsenen kanssa, siirtäen kitaristi Eric Pulidon vokaalivastuuseen. Ja mitä sallimus paratkoon tapahtuikaan: Antiphon ei ainoastaan määritä bändiä uudelleen, se on myös jotakuinkin yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, tähän saakka paras The Courage of others. Halaukset ja seppeleet saa osoittaa Pulidolle, jonka laulu helkää vähintään yhtä vaivattomasti ja väkevästi. Muut eivät suinkaan turhaa tykkää, sillä kaikissa lepää tämänkertainen uudistus, joka viittaa perusteelliseen retrospektiivisuuteen ja sen merkkipaalujen täydelliseen jalostamiseen. The Trials of Van Occupantherin reippaus asettaa yleisen mielialan, joka huurretaan säkenöivän paluun tekevillä analogisyntikoilla ja modernimmilla ääntelyillä. Päättymättömästi kuulija viihtyy edellisestä poikkeavan tehosteen parissa, yhdessä kitaroiden akustisen kudonnan ja särinän kanssa. Rumpali McKenzie Smithin tomityöskentely on kuin vapaa sielu itsessään, näkemyksellistä ja tanssittavaa. Puhaltimet ja jouset tuovat satunnaista esteettistä lisäarvoa. Kiteytetysti Antiphonin soundi tulee ulos rypsiöljyllä tankatusta digimaasturista: ajanmukaisesta mutta maanlämpöisestä.

Hienostuneen itsetutkiskelun lisäksi tarjotaan aikuisten uuttakin. Vale-instrumentaali tuo poikkeuksellisella bassodraivillaan progesävyjä, samoin kuin levyn päättävät Corruption ja Provider (Reprise), jotka maustavat Couragelta napattua viipyilevyyttä arvaamattomalla rakenteella ja ylimaallisilla äänillä. Kaksikossa piilee myös kokonaisuuden pikkuruinen riippakivi, sillä niiden ulottuvuusmatkailu kylmenee taukoamattoman hittirupeaman varjossa. Rohkea ja kelvollinen aluevaltaus, joka vaatii lisätyöstämistä. Mitä tulee hitteihin, vokaalit ja soitto lyövät kättä erityisen hivelevästi nimibiisissä, Providerissa ja Agesissa, joista ensimmäinen sisältää levyn päihdyttävimmät lauluharmoniat.

Perehtymättömämpi voisi todeta, että Timppa teki sen taas avatessaan jälleen uudenuljaan luvun yhtyeen historiassa. Mutta Antiphon onkin yhteistyön ja itsensä löytämisen riemuvoitto, joka tuo vähäisempien piilevät kyvyt esiin tavalla, josta musiikkituotanto hyötyisi laajemminkin.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment