Jakszyk, Fripp and Collins – A Scarcity Of Miracles

Tarunhohtoisen 70-luvun jälkeen King Crimsonin tyylilliset leikkaukset ovat pitkälti kulkeneet kahden arkkitehtuurin suuntaamina: Disciplinen (1981) efektoidun kielikudonnan ja THRAKin (1995) sahalaitaisen vyöryn. Aikojen varjossa mukaan on lisäilty uusia jippoja, mutta vasta The Power To Believe (2003) rakentui tasokkaaksi niin sisällöltään kuin julkisivultaan.

Viimeisimmällä A Scarcity Of Miraclesilla (2011) Robert Frippin alati morfautuvaan seurueeseen valikoituivat sekatyöläinen Jakko Jakszyk vokaaleissa ja kitarassa, kulta-aikojen Mel Collins puhaltimissa, niin ikään tuttu Tony Levin bassossa ja Porcupine Treen Gavin Harrison rummuissa. Kyseessä ei ole varsinainen KC-julkaisu vaan ns. ProjeKct eli koejärjestely tuoreiden äänien löytämiseksi. Aikaisempien “kokeilujen” oltua lähinnä jähmeitä kierrätyksiä on ilo todeta tämän itse asiassa kuulostavan joltain tuoreelta.

Harrisonin kärkevästi synkopoitu rummutus ja Levinin täyteläinen bassottelu muodostavat kestävän pohjan, jolle Collinsin saksofoni ja Jakszykin laulu toimivat miellyttävänä solistina. Frippin kitarointi ja Soundscapes-efektointimenetelmä viimeistelevät annin koskettimien kanssa, luoden viipyileviä ja ambientmaisia virtoja. Pikanttina lisänä nautitaan myös kiinalaisen gu zhengin heleästä näppäilystä. Parhaimmillaan tämä musisointi synnyttää tarttuvia melodioita ja tyylikkäitä, painostavasta keveään vaihtelevia tunnelmointeja. Huomattava osa siitä vain jää tyhjänpäiväisen jamittelun tasolle. Tätä selittänee osaltaan se, että levyn pohjana on jamittelu. Nimibiisi ja This House nousevat suhteellisen raikkaina osoituksina Karmiinin Kuninkaan voinnista 2010-luvulla.

A Scarcity Of Miracles löytää uuden äänen aikoinaan yhdelle rock-musiikin uusista äänistä. Se ei kajahda ennenkuulumattomasti rockille, mutta bändille kylläkin. Kenties se toimii laukaisutelineenä laadukkaammalle henkilökohtaiselle nousulle.

Arvosana: 7+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Arch Enemy – War Eternal

Tätä nykyä amerikkalais-kanadalais-ruotsalainen Arch Enemy kuuluu niihin bändeihin, jotka kiitävät enemmän biisien kuin levyjen energialla. Yksikään aiemmasta yhdeksästä julkaisusta ei ole kovettanut itseään melodeathin ikijäähän, mikä on todella kivullinen seikka kuunnellessa parhaita paloja. Priimassaan Amottin kitaraveljesten juustoheavy-death-thrash on ryysinyt luihusti muun genretarjonnan ohitse tarkastelemaan jäätiköitä.

War Eternal kasvattaa hittiparaatia jälleen muutamalla tulokkaalla, mutta kuvio on valitettavan sama. Lisäksi Christopher otti velikerhosta lähtiessään jotain mukaansa, sillä edellisen Khaos Legionsin tavoin uutuuden sovitukset ovat puisevanpuoleista perusdödöä, laskematta ihania poikkeuksia. Tämänkertaisen voittoarvonnan numerot ovat War EternalYou Will Know My NameTime Is Black samettisten jousien ja raakuuden yhdistelyllään ja On and On yllättävän hienosävyisellä kertosäkeellään.

Näkyvin osio lankeaa luonnollisesti uudelle naisärisijälle, The Agonistista ja Kamelot-yhteistyöstä tutulle Alissa White-Gluzille. Siinä missä Angela Gossow vetäytyi parhaista suorituksistaan melko lattealle standardille, kuulostaa White-Gluz vieläkin ponnettomammalta. Saksatar sentään tuntui vielä yrittävän saavuttaa entistä vihaansa, mutta kanadalaisen tasainen värittömyys ei ilmaise senkään vertaa, puhumattakaan Wages of Sinin ja Anthems of Rebellionin aikaisesta upeasta porkkanaraastimesta. Puhtaat vokaalit ovat huomattavan enemmän White-Gluzin teekuppi, mutta niitä kuullaan vain tukahdutetussa taustamuodossa Avalanchessa, joka sekin muuten sisältää hienoa jousisovittamista. Vaan riffejähän me olemme tulleet ihastelemaan, emme goottierotiikkaa uhkuvaa, kukille tuoksuvaa, leiskuvahiuksista, notkeasti liikehtivää, mehukashuulista, säihkysilmäistä ja kuohuttavasti hymyilevää keulakuvaa.

Mainittua hittirivistöä olisi voinut jatkaa vielä Not Long for This World-outrolla, ellei se tuottaisi tiettyä nostalgista epävarmuutta, josta moni on jo ehtinyt puuskuttaa mutta joka täytyy mainita täälläkin. Kitaraleadi kuulostaa miltei tarkalta kopiolta NSYNCin hitistä It’s Gonna Be Me. Melodia on tietenkin Michael Amottin oma aivoitus, sillä eihän ex-Carcass-kitaristi matkisi tahallaan ruotsalaista pop-huipputuottajaa… eihän? Jää nähtäväksi, kuinka raskaasti Puujärven Jussi ja kumppanit ottavat tämän yhteneväisyyden. Ja kyllä, se on hyvä melodia.

Arch Enemy on kymmenennelläkin pitkäsoitollaan laatutavaraa, vaikkei edelleenkään voi välttyä kuvalta formulakuskista, joka on voittanut kisoja mutta hävinnyt mestaruudet. Mutta kuten on todettu, pienetkin menestykset voivat johtaa vastaavaan lopputulokseen.

Arvosana: 7½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Casualties of Cool – Casualties of Cool

Ikituottelias kanukki Devin Townsend perusti erillisen kokoonpanon tämän sooloviritelmän julkaisemiseksi. Casualties of Cool koostuu maestron lisäksi kanadalaislaulaja Ché Aimee Dorvalista. Vaikka HevyDevyn liukuhihna saattaa sen seitsemää julkaisua päivänvaloon, ei edelleenkään tarvitse pelätä vanhan toistoa.

Townsendin kotimaan cajun-perintöä esiteltiin pieninä määrinä jo Synchestra-, Ki- ja Ghost-levyillä, mutta nyt tätä omalaatuista karkkia on luvassa reilun 70 minuutin verran. Sammakot aloittavat kutusinfoniansa Louisianan rämeillä, keinutuoli laulaa kuistilla ja bändi laukaisee kantrin, folkin ja bluesin sekaisen ulosantinsa. Paketti on luonnollisesti sidottu Townsendin kosketin- ja ambient-tavaramerkeillä. Ki-levyllä samoissa merkeissä laulanut Dorval hoitaa suurimman osan vokaaleista, ja kokonaiskuva soi samaan aikaan swengaavana ja raukean harmonisena. Kaipasta tutun Morgan Ågrenin vispilöinti vaihtelee junakompista hitaampaan tahditukseen. The Bridge-lopetus vaihtaa tunnelman heimomaiseen kuoropaatokseen, joka hiljenee Puren puhallintranssiin.

Townsend osoittaa jälleen suvereenin taituruutensa ainesten yhdistelyssä, ja levy on pullollaan kuuloa imartelevia säveliä. Ne eivät kuitenkaan riitä muodostamaan kappaleista niitä henkeäsalpaavia kokonaisuuksia, jotka poikkeuksellinen estetiikka olisi ansainnut. Deathscopen kohdalla myös mainittu junatahti alkaa sutia paikallaan, mitä puolenvälin hilpeä blues-soolo ei pelasta. Raidan jälkimmäinen puolisko onkin sitten kummia ääniä, joille toki löytyy kohderyhmänsä Townsendin ambient-haaran ystävistä. Daddy ja Flight nousevat helminä, joiden laatu jakautuu päästä toiseen.

Miellyttävän juurevana ja taatun innovatiivisena CoC rikastuttaa Townsendin palettia jälleen uudella värillä. Välityömäisyys estää sitä kuitenkaan olemasta uusi värikäs sulka. Ympäröivässä värittömyydessä tämä ei tosin merkitse mitään.

Arvosana: 8

Devin Townsend Top 5:

1. Devin Townsend – Terria

Herran pääteos sävellyksellisessä tyrmistyttävyydessään ja sovituksillaan, jotka leijuvat kuin vesi raikkaassa ilmakehässä ja toisaalta laskevat raskaina saderyöppyinä maahan.

Arvosana: 9½

2. Devin Townsend Project – Deconstruction

Filharmonisen orkesterin ja kuoron vahvistama raivotautinen konsepti, jossa äärimetallinen majesteettisuus, lohdullinen kauneus ja eksistentiaalisen perinpohjainen naurettavuus sullotaan samaan häkkiin.

Arvosana: 9+

3. Strapping Young Lad – Alien

Maaninen ja harvinaisen tarttuva avaruusooppera – jolla ei ole mitään tekemistä avaruuden kanssa – jonka voittamaton groove ja innovatiivisuus mm. naiskuoron ja kellopelin käytössä nostivat yhtyeen täysin tuntemattomalle tasolle.

Arvosana: 9

4. Devin Townsend Project – Addicted

Pohjimmiltaan perinteinen Devin-levytys, jonka painotus häpeilemättömään hittikaavaan ja Anneke van Giersbergenin vokaaleihin tekee siitä yhden katalogin hauskimmista.

Arvosana: 9

5. The Devin Townsend Band – Synchestra

Tunnelmakirjoltaan rikas maailmanlevy, jonka parhaat numerot lukeutuvat suureellisimpiin tyyppinäytteisiin Townsendin hyvällä tavalla tukkoisista äänivalleista.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Mastodon – Once More ’round the Sun

Atlantan supertähtien kiukaassa löyly sen kuin lisääntyy, mitä enemmän levyjä ja keikkoja tuotetaan. Mutta löytyykö yhä varoja kestää lämpötilan vääjäämätöntä noususuhdannetta? Kahteen hulppeaan edellislevyyn nähden nahkaa alkaa jo hieman aristaa, mutta edelleenkään ei poistuta.

Once More ’round the Sun kimpoilee mainittujen levyjen välitilassa, tarjoten Crack in the Skyen metallista tunnelmaprogea ja The Hunterin rock-ilotulitusta. Jälkimmäisen radioystävällisyys viedään entistäkin pidemmälle, kuten High roadin Aerosmith-paatos ja vaikkapa levyn parhaan raidan, The Motherloadin, upea nostatus havainnollistavat. Aunt Lisan lopettava garage-huutelu saapuu myös kiitettävän takavasemmalta. Kaiken aikaa tomera ja mehukas riffittely muistuttaa, mikä yhtye lauteilla pauhaa. Kielisoittimista puhuttaessa Diamond in the Witch House-lopetus yllättäen palauttaa kuulijan Leviathanin aaltoihin, sen verran intensiivisenä ja raadollisena tuo karnevaali näyttäytyy. Edistystä tähän tuo myös Neurosis-kähisijä Scott Kelly. Laulusuoritukset ovat tutun ikonisia, ja rumpali Brann Dailorin entisestään lisääntyneet osuudet pukevat levyn rennon läpikuultavaan auraan.

Uutuus ei kuitenkaan tunnu niin uudelta kuin Mastodon-albumi yleensä. Se on ensimmäinen laatuaan, joka ei uppoa syvemmälle, vaan jää nykyiselle asemalleen jammailemaan. Bändin maineikkaan kokeiluhulluuden valossa ratkaisu ei ole täysin toivottu. Myöskään sävellykset – poikkeuksina The Motherload ja Ember City – eivät parhaimmillaankaan aiheuta sitä kirkkainta supernovaa. Silti Tread LightlyHigh Road, nimibiisi ja Diamond in the Witch House viittaavat vahvasti siihen, ettei ryhmän säveltaju ole hylännyt isäntäänsä.

Vuosimalli 2014 tarjoaa maittavan auringonympärysmatkan, vaikkei täyttä kierrosta aivan päästäkään. Muutama pienvivahde ja ne RIFFIT pitävät silti kiinnostuksen korkealla. Ehkä olisi parempi sukeltaa pahaisen pallon sisälle.

Arvosana: 8+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Prefab Sprout – Crimson/Red

CrimsonRed

80- ja 90-lukujen brittipopin raskassarjalainen julkaisi sarjan ylistettyjä levyjä, jotka muotoutuivat nokkamiehensä Paddy McAloonin hienovaraisesta äänitajusta. Kaikkein suurinta timanttia saatiin kuitenkin odottaa 2010-luvun kynnykselle saakka, kun McAloonin 90-luvun alkupään raakileista rakennettu Let’s Change the World with Music julkaistiin. Kulta-ajat olivat toden totta kultaisia, mutta kuinka arvottuu ensimmäinen uutuus 12 vuoteen?

Prefab sprout-nimikkeen puitteissa on luotu niin kunnianhimoisen polveilevaa kuin virtaviivaista melodiavirtaa. Siirtymä edellisestä jälkimmäiseen lienee osittain selitettävissä sillä, että muu bändi katosi hiljalleen ympäriltä omiin pyrkimyksiinsä, mutta myös McAloonin halusta tuoda jälkensä tehokkaammin julki. LCTWWM oli pelkistetyssä sävelten ja elämän ilosanomassaan yksi parhaista koskaan tehdyistä pop-albumeista, mikä selittänee myös varsin kattavasti Crimson/Redin mutkittelemattoman kilttiä mentaliteettia. Vielä löytyy sellainen pikkuseikka, että McAloon on pakotettu käyttämään vanhaa analogivälineistöään vuosikausia sitten orastaneen näkö- ja kuulovammansa tähden.

Toisen onnettomuus on toisen onni, sillä C/R:n synteettinen ja antiikkinen syna-kitara-pop sointuu yhtä mehevästi kuin parhaimmillaan – vaikkeivät kappaleet ylevöitäkään kuin hetkittäin samalla pieteetillä. Nuo hetket tiivistyvät Devil Came a Callingin vastustamattomassa Dire Straits-rullauksessa ja The Dreamerin unenomaisen kauniissa pilviajelussa. Muukin aineisto viihdyttää raikkaasti ja vaihtelevasti, joskin Adolescence ja Grief Built the Taj Mahal ajautuvat lieväksi tyhjäkäynniksi kiinnostavista ääniratkaisuista huolimatta. Pikkuviat jäävät mitättömiksi siihen nähden, ettei tunnu kuluneen vuottakaan parista edellisestä levystä; kuuttakymmentä lähestyvä McAloon laulaa ja visioi kuin ylväydestään kynsin hampain kiinni pitävä enkeli. The Gunman and Other Stories vuodelta 2001 ei antanut samaa vaikutelmaa.

Crimson/Redin aurinkoisuus ei häikäise, muttei missään nimessä tuota pistostakaan. Se on jälleen yksi Prefab sprout-levy huonojen päivien ja silkan elämänkestityksen varalle. Ennen kaikkea se on virallinen ja varteenotettava paluu brittisuuruudelta, joka on astunut uuteen ajattomaan kukoistuskauteen.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Émilie Simon – Mue

Ranskalainen tee-se-itse-laulajatar siirtyi pari levyä sitten viihteellisempään äänikuvastoon, mystikkomaisen sample-taituruuden ja toismaailmallisuuden otettua takapakkia. Edellinen Franky knight toi sekaan myös instrumentaalista orgaanisuutta, ollen vähän kaikkea kaikille. Mue on yhtenäisempää jatkoa tälle, mutta se osuus, joka oli vielä vanhasta Simonista jäljellä, on hyvästelty.

Uutukainen luottaa elokuvalliseen soundiin, joka pitää sisällään vaihtelevia sävyjä valkokankaan hohteessa. Nuoren ja viriilin elämän ylistyksessä etenkin Pariisi nousee esille tapahtumapaikkana. Perinteinen, mutta ammattitaitoinen pop-soundi yhdistyy orkesterisovituksiin, jotka vaihtelevat hienovaraisesta kokonaiseen valliin. Parhaimmisto syötetään jo kahden ensimmäisen kappaleen muodossa. Paris j’ai pris perpète on tyypillinen nykyajan pop-ralli, jonka keväiseen nostattavuuteen ja elegantteihin ääniratkaisuihin ei voi olla viehtymättä. Menteur etenee keveästi kuin virtaviivainen kromipeto rantabulevardilla, nostoa unohtamatta.

Loppulevy etenee tasaisesti tuoden näytille jännittäviä tehosteita kuin sirkuseläimiä, mitä vähempää Simonilta ei odottaisikaan, mutta täysosumat jäävät uupumaan. Balladit Les Étoiles de Paris ja Les Amoureux de minuit luottavat artistin läsnäolon voimaan, joka jää kuitenkin vaimeahkoksi. Tunnelmista mainittakoon vielä Des Larmesin ylevä jousikuljetus, Diamantin jazzahtava ja tapahtumarikas poukkoilu sekä Perdue dans tes bras tyylikkäällä länkkärilaukallaan.

Mue tarkoittaa muodonmuutosta ympäristöön sopeutumiseksi. Musiikin ja kansikuvan helpommasta lähestyttävyydestä huolimatta tarkoitusperä lienee enemmän taiteellinen kuin taloudellinen. Suurimmaksi osaksi Émilie Simon hallitsee kaiken mihin ryhtyy, mutta jotkut leikit ovat vain toisia kiehtovampia.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Jarkko Martikainen – Koirien taivas

Martikaisen kaksi ensimmäistä soololevyä esittivät musiikillisia ja lyrikaalisia teemoja, jotka kaikkosivat pääyhtyeestä herkkyyden ja intiimimmän skaalan nimissä. Etenkin jälkimmäinen levytys, Rakkaus, kipusi rakentelunsa ja säveltensä suvereeniuden avulla suomalaiseen kaanoniin. Värikkäin voittokulku jäi kuitenkin tähän.

Toivo riisui mestarituotoksen yksinkertaista magiaa entisestään, mutta odotettuja hittejä ei hatusta ilmaantunut. Usko luotti Äänioikeus-orkesterin eksentriseen ulostuloon – ja kieltämättä puitteet olivat herkulliset – jääden kuitenkin elättelyn tasolle. Suunta oli sentään parempaan, ja Koirien taivas korjaa sitä entisestään. Ilmaisun puolella palataan Mierolaisen kujille, joskin vailla enempiä boheemiuksia ja naamareita. Rehti nojaaminen suomipopiin ja vanhaan folk-perintöön tuottaa tuloksia, sillä pitkästä aikaa musiikki innostaa. Pidän tästä paikasta on lähetyssaarnaaja, joka kääntää pessimistejä trumpetillaan ja puhtaasta laulamisen ilosta. Kesäloma kellarissa loihtii kepeitä Välimeren tunnelmia jossain muualla kuin Välimerellä. Ei-toivottujen laulujen viuluilottelu pistää mutaisen saappaan tamppaamaan, ja Balladi palaneesta talosta on kuin Rääkkylän kansanlaulutapahtuman toivenumero. Lopussa Hämärän peitossa luottaa herkän polveilevaan laulusuoritukseen, minkä jälkeen nimiraita päättää huolettomaan sota-swingiin.

Voitto saavutetaan vaikeuksien kautta. Niitä edustaa muutama enemmän tai vähemmän uupunut suomipop-jollotus, joista etenkin Silvia tuntuu hämmentävältä juoksuhaudalta. Äänimateriaali ei aina miellytä, mutta sanat säiläilevät taattussa kohtalonkuvauksessaan. Etenkin välimeribiisin ja Blondin koiravertaukset oivaltavat miellyttävästi.

Käsillä on Martikaisen ehein projekti sitten Rakkauden. Miltei kymmenen vuotta on pitkä aika, mutta kaipa virheet on tehtävä itse. Niistä voi jalostua asioita kuten Koirien taivas.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment