Casualties of Cool – Casualties of Cool

Ikituottelias kanukki Devin Townsend perusti erillisen kokoonpanon tämän sooloviritelmän julkaisemiseksi. Casualties of Cool koostuu maestron lisäksi kanadalaislaulaja Ché Aimee Dorvalista. Vaikka HevyDevyn liukuhihna saattaa sen seitsemää julkaisua päivänvaloon, ei edelleenkään tarvitse pelätä vanhan toistoa.

Townsendin kotimaan cajun-perintöä esiteltiin pieninä määrinä jo Synchestra-, Ki- ja Ghost-levyillä, mutta nyt tätä omalaatuista karkkia on luvassa reilun 70 minuutin verran. Sammakot aloittavat kutusinfoniansa Louisianan rämeillä, keinutuoli laulaa kuistilla ja bändi laukaisee kantrin, folkin ja bluesin sekaisen ulosantinsa. Paketti on luonnollisesti sidottu Townsendin kosketin- ja ambient-tavaramerkeillä. Ki-levyllä samoissa merkeissä laulanut Dorval hoitaa suurimman osan vokaaleista, ja kokonaiskuva soi samaan aikaan swengaavana ja raukean harmonisena. Kaipasta tutun Morgan Ågrenin vispilöinti vaihtelee junakompista hitaampaan tahditukseen. The Bridge-lopetus vaihtaa tunnelman heimomaiseen kuoropaatokseen, joka hiljenee Puren puhallintranssiin.

Townsend osoittaa jälleen suvereenin taituruutensa ainesten yhdistelyssä, ja levy on pullollaan kuuloa imartelevia säveliä. Ne eivät kuitenkaan riitä muodostamaan kappaleista niitä henkeäsalpaavia kokonaisuuksia, jotka poikkeuksellinen estetiikka olisi ansainnut. Deathscopen kohdalla myös mainittu junatahti alkaa sutia paikallaan, mitä puolenvälin hilpeä blues-soolo ei pelasta. Raidan jälkimmäinen puolisko onkin sitten kummia ääniä, joille toki löytyy kohderyhmänsä Townsendin ambient-haaran ystävistä. Daddy ja Flight nousevat helminä, joiden laatu jakautuu päästä toiseen.

Miellyttävän juurevana ja taatun innovatiivisena CoC rikastuttaa Townsendin palettia jälleen uudella värillä. Välityömäisyys estää sitä kuitenkaan olemasta uusi värikäs sulka. Ympäröivässä värittömyydessä tämä ei tosin merkitse mitään.

Arvosana: 8

Devin Townsend Top 5:

1. Devin Townsend – Terria

Herran pääteos sävellyksellisessä tyrmistyttävyydessään ja sovituksillaan, jotka leijuvat kuin vesi raikkaassa ilmakehässä ja toisaalta laskevat raskaina saderyöppyinä maahan.

Arvosana: 9½

2. Devin Townsend Project – Deconstruction

Filharmonisen orkesterin ja kuoron vahvistama raivotautinen konsepti, jossa äärimetallinen majesteettisuus, lohdullinen kauneus ja eksistentiaalisen perinpohjainen naurettavuus sullotaan samaan häkkiin.

Arvosana: 9+

3. Strapping Young Lad – Alien

Maaninen ja harvinaisen tarttuva avaruusooppera – jolla ei ole mitään tekemistä avaruuden kanssa – jonka voittamaton groove ja innovatiivisuus mm. naiskuoron ja kellopelin käytössä nostivat yhtyeen täysin tuntemattomalle tasolle.

Arvosana: 9

4. Devin Townsend Project – Addicted

Pohjimmiltaan perinteinen Devin-levytys, jonka painotus häpeilemättömään hittikaavaan ja Anneke van Giersbergenin vokaaleihin tekee siitä yhden katalogin hauskimmista.

Arvosana: 9

5. The Devin Townsend Band – Synchestra

Tunnelmakirjoltaan rikas maailmanlevy, jonka parhaat numerot lukeutuvat suureellisimpiin tyyppinäytteisiin Townsendin hyvällä tavalla tukkoisista äänivalleista.

Arvosana: 8½

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Mastodon – Once More ’round the Sun

Atlantan supertähtien kiukaassa löyly sen kuin lisääntyy, mitä enemmän levyjä ja keikkoja tuotetaan. Mutta löytyykö yhä varoja kestää lämpötilan vääjäämätöntä noususuhdannetta? Kahteen hulppeaan edellislevyyn nähden nahkaa alkaa jo hieman aristaa, mutta edelleenkään ei poistuta.

Once More ’round the Sun kimpoilee mainittujen levyjen välitilassa, tarjoten Crack in the Skyen metallista tunnelmaprogea ja The Hunterin rock-ilotulitusta. Jälkimmäisen radioystävällisyys viedään entistäkin pidemmälle, kuten High roadin Aerosmith-paatos ja vaikkapa levyn parhaan raidan, The Motherloadin, upea nostatus havainnollistavat. Aunt Lisan lopettava garage-huutelu saapuu myös kiitettävän takavasemmalta. Kaiken aikaa tomera ja mehukas riffittely muistuttaa, mikä yhtye lauteilla pauhaa. Kielisoittimista puhuttaessa Diamond in the Witch House-lopetus yllättäen palauttaa kuulijan Leviathanin aaltoihin, sen verran intensiivisenä ja raadollisena tuo karnevaali näyttäytyy. Edistystä tähän tuo myös Neurosis-kähisijä Scott Kelly. Laulusuoritukset ovat tutun ikonisia, ja rumpali Brann Dailorin entisestään lisääntyneet osuudet pukevat levyn rennon läpikuultavaan auraan.

Uutuus ei kuitenkaan tunnu niin uudelta kuin Mastodon-albumi yleensä. Se on ensimmäinen laatuaan, joka ei uppoa syvemmälle, vaan jää nykyiselle asemalleen jammailemaan. Bändin maineikkaan kokeiluhulluuden valossa ratkaisu ei ole täysin toivottu. Myöskään sävellykset – poikkeuksina The Motherload ja Ember City – eivät parhaimmillaankaan aiheuta sitä kirkkainta supernovaa. Silti Tread LightlyHigh Road, nimibiisi ja Diamond in the Witch House viittaavat vahvasti siihen, ettei ryhmän säveltaju ole hylännyt isäntäänsä.

Vuosimalli 2014 tarjoaa maittavan auringonympärysmatkan, vaikkei täyttä kierrosta aivan päästäkään. Muutama pienvivahde ja ne RIFFIT pitävät silti kiinnostuksen korkealla. Ehkä olisi parempi sukeltaa pahaisen pallon sisälle.

Arvosana: 8+

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Prefab Sprout – Crimson/Red

CrimsonRed

80- ja 90-lukujen brittipopin raskassarjalainen julkaisi sarjan ylistettyjä levyjä, jotka muotoutuivat nokkamiehensä Paddy McAloonin hienovaraisesta äänitajusta. Kaikkein suurinta timanttia saatiin kuitenkin odottaa 2010-luvun kynnykselle saakka, kun McAloonin 90-luvun alkupään raakileista rakennettu Let’s Change the World with Music julkaistiin. Kulta-ajat olivat toden totta kultaisia, mutta kuinka arvottuu ensimmäinen uutuus 12 vuoteen?

Prefab sprout-nimikkeen puitteissa on luotu niin kunnianhimoisen polveilevaa kuin virtaviivaista melodiavirtaa. Siirtymä edellisestä jälkimmäiseen lienee osittain selitettävissä sillä, että muu bändi katosi hiljalleen ympäriltä omiin pyrkimyksiinsä, mutta myös McAloonin halusta tuoda jälkensä tehokkaammin julki. LCTWWM oli pelkistetyssä sävelten ja elämän ilosanomassaan yksi parhaista koskaan tehdyistä pop-albumeista, mikä selittänee myös varsin kattavasti Crimson/Redin mutkittelemattoman kilttiä mentaliteettia. Vielä löytyy sellainen pikkuseikka, että McAloon on pakotettu käyttämään vanhaa analogivälineistöään vuosikausia sitten orastaneen näkö- ja kuulovammansa tähden.

Toisen onnettomuus on toisen onni, sillä C/R:n synteettinen ja antiikkinen syna-kitara-pop sointuu yhtä mehevästi kuin parhaimmillaan – vaikkeivät kappaleet ylevöitäkään kuin hetkittäin samalla pieteetillä. Nuo hetket tiivistyvät Devil Came a Callingin vastustamattomassa Dire Straits-rullauksessa ja The Dreamerin unenomaisen kauniissa pilviajelussa. Muukin aineisto viihdyttää raikkaasti ja vaihtelevasti, joskin Adolescence ja Grief Built the Taj Mahal ajautuvat lieväksi tyhjäkäynniksi kiinnostavista ääniratkaisuista huolimatta. Pikkuviat jäävät mitättömiksi siihen nähden, ettei tunnu kuluneen vuottakaan parista edellisestä levystä; kuuttakymmentä lähestyvä McAloon laulaa ja visioi kuin ylväydestään kynsin hampain kiinni pitävä enkeli. The Gunman and Other Stories vuodelta 2001 ei antanut samaa vaikutelmaa.

Crimson/Redin aurinkoisuus ei häikäise, muttei missään nimessä tuota pistostakaan. Se on jälleen yksi Prefab sprout-levy huonojen päivien ja silkan elämänkestityksen varalle. Ennen kaikkea se on virallinen ja varteenotettava paluu brittisuuruudelta, joka on astunut uuteen ajattomaan kukoistuskauteen.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Émilie Simon – Mue

Ranskalainen tee-se-itse-laulajatar siirtyi pari levyä sitten viihteellisempään äänikuvastoon, mystikkomaisen sample-taituruuden ja toismaailmallisuuden otettua takapakkia. Edellinen Franky knight toi sekaan myös instrumentaalista orgaanisuutta, ollen vähän kaikkea kaikille. Mue on yhtenäisempää jatkoa tälle, mutta se osuus, joka oli vielä vanhasta Simonista jäljellä, on hyvästelty.

Uutukainen luottaa elokuvalliseen soundiin, joka pitää sisällään vaihtelevia sävyjä valkokankaan hohteessa. Nuoren ja viriilin elämän ylistyksessä etenkin Pariisi nousee esille tapahtumapaikkana. Perinteinen, mutta ammattitaitoinen pop-soundi yhdistyy orkesterisovituksiin, jotka vaihtelevat hienovaraisesta kokonaiseen valliin. Parhaimmisto syötetään jo kahden ensimmäisen kappaleen muodossa. Paris j’ai pris perpète on tyypillinen nykyajan pop-ralli, jonka keväiseen nostattavuuteen ja elegantteihin ääniratkaisuihin ei voi olla viehtymättä. Menteur etenee keveästi kuin virtaviivainen kromipeto rantabulevardilla, nostoa unohtamatta.

Loppulevy etenee tasaisesti tuoden näytille jännittäviä tehosteita kuin sirkuseläimiä, mitä vähempää Simonilta ei odottaisikaan, mutta täysosumat jäävät uupumaan. Balladit Les Étoiles de Paris ja Les Amoureux de minuit luottavat artistin läsnäolon voimaan, joka jää kuitenkin vaimeahkoksi. Tunnelmista mainittakoon vielä Des Larmesin ylevä jousikuljetus, Diamantin jazzahtava ja tapahtumarikas poukkoilu sekä Perdue dans tes bras tyylikkäällä länkkärilaukallaan.

Mue tarkoittaa muodonmuutosta ympäristöön sopeutumiseksi. Musiikin ja kansikuvan helpommasta lähestyttävyydestä huolimatta tarkoitusperä lienee enemmän taiteellinen kuin taloudellinen. Suurimmaksi osaksi Émilie Simon hallitsee kaiken mihin ryhtyy, mutta jotkut leikit ovat vain toisia kiehtovampia.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Jarkko Martikainen – Koirien taivas

Martikaisen kaksi ensimmäistä soololevyä esittivät musiikillisia ja lyrikaalisia teemoja, jotka kaikkosivat pääyhtyeestä herkkyyden ja intiimimmän skaalan nimissä. Etenkin jälkimmäinen levytys, Rakkaus, kipusi rakentelunsa ja säveltensä suvereeniuden avulla suomalaiseen kaanoniin. Värikkäin voittokulku jäi kuitenkin tähän.

Toivo riisui mestarituotoksen yksinkertaista magiaa entisestään, mutta odotettuja hittejä ei hatusta ilmaantunut. Usko luotti Äänioikeus-orkesterin eksentriseen ulostuloon – ja kieltämättä puitteet olivat herkulliset – jääden kuitenkin elättelyn tasolle. Suunta oli sentään parempaan, ja Koirien taivas korjaa sitä entisestään. Ilmaisun puolella palataan Mierolaisen kujille, joskin vailla enempiä boheemiuksia ja naamareita. Rehti nojaaminen suomipopiin ja vanhaan folk-perintöön tuottaa tuloksia, sillä pitkästä aikaa musiikki innostaa. Pidän tästä paikasta on lähetyssaarnaaja, joka kääntää pessimistejä trumpetillaan ja puhtaasta laulamisen ilosta. Kesäloma kellarissa loihtii kepeitä Välimeren tunnelmia jossain muualla kuin Välimerellä. Ei-toivottujen laulujen viuluilottelu pistää mutaisen saappaan tamppaamaan, ja Balladi palaneesta talosta on kuin Rääkkylän kansanlaulutapahtuman toivenumero. Lopussa Hämärän peitossa luottaa herkän polveilevaan laulusuoritukseen, minkä jälkeen nimiraita päättää huolettomaan sota-swingiin.

Voitto saavutetaan vaikeuksien kautta. Niitä edustaa muutama enemmän tai vähemmän uupunut suomipop-jollotus, joista etenkin Silvia tuntuu hämmentävältä juoksuhaudalta. Äänimateriaali ei aina miellytä, mutta sanat säiläilevät taattussa kohtalonkuvauksessaan. Etenkin välimeribiisin ja Blondin koiravertaukset oivaltavat miellyttävästi.

Käsillä on Martikaisen ehein projekti sitten Rakkauden. Miltei kymmenen vuotta on pitkä aika, mutta kaipa virheet on tehtävä itse. Niistä voi jalostua asioita kuten Koirien taivas.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Truckfighters – Universe

Probably the best band in the world.

Näin kuuluu länsinaapurin stoner-yksikön mainoslause. Leikkimielinen uho ei ole vailla perustelua, siitä kertovat harvinaisen maukkaat levytykset ja laajalti suitsutettu livekunto. Truckfightersilla on kyky piristää rock/heavy-pörinäänsä murskaavuudella, herkkyydellä, massiivisuudella, lennokkuudella ja viimeistelevällä ripauksella arvaamattomuutta. Onko kaikki tämä saatu kompressoitua Universelle sloganin oikeuttamiseksi?

Ei aivan. Neloskiekko on Mania-edeltäjälle kuin Phi mestarilliselle Gravity X-debyytille: innovaation jälkeen seuraa kierrätys. Tässä ei tietenkään ole valittamista, jos riffit ja melodiat vievät mielen toisaalle. Phi palveli tätä tarkoitusta riittävästi ollakseen nautittavaa aavikkokruisailua. Niin tekee myös Universe, mutta vähän hilkulla jo ollaan. Se tehostaa entisestään Manialla kukoistanutta suurieleisyyttä, mutta koska priimasäveliä kuullaan verrattain vähän tällä kierroksella, jää lopputulos kankeahkoksi. Yksi tuoreudenpilkahdus koetaan Kentin poppilakeuksilla käyvässä Prophetissa, joka toimivuudestaan huolimatta jää julmasti edellislevyn grunge-perversion varjoon. Ilmassa on myös suoranaista arvattavuutta, sillä Dream salen kertosäe on käytännössä The New highin yksinkertaistettu ja huonompi versio. Kelvollinen kipale sinänsä, mutta kyllä parempaan pitäisi yltää vuosien odottelun jälkeen. Oudosti alle kahteen minuuttiin terminoitu, kiva mutta tarpeeton Convention muodostaa edellämainitun kanssa valitettavan aukon. Ei-toivottua arvaamattomuutta.

Suureksi helpotukseksi kaksi levyn kolmesta järkäleraidasta edustaa kärkeä. Chairmanin pääriffi on kiitettävän tyly, ja pohjasokeriksi säästetään kokonaisuuden todellinen pelastaja, Mastodont. Jos allekirjoittanut huomaa toistamiseen hoilaavansa typerästi kertsin vokaalilinjaa, ei ole vaikea kuvitella tilannetta elävänä. Tämä teos luotiin keikkojen, kiertueiden ja maailmojen päättäjäksi. Vaikka sen akustista loppua ei ole vaikea ennakoida – päättyiväthän kahden edellisenkin levyn eeposnumerot siten – liikuttaa se silti aistikkuudellaan ja hienojakoisuudellaan. Myös pääteeman sovituksen vaihtuminen rauhallisesta loppupään riehahuudatukseen ansaitsee kiitoksen.

Periruotsalainen pullistelu on mittasuhteiltaan tasoa, jossa sen täyttämiseen vaaditaan kadehdittavia urotekoja. Rekka on toki lastattu täyteen räjähteitä, mutta osa paljastuu suutareiksi. Tämä ei tietenkään pysäytä bändiä, joka osaa loihtia kumiankastakin tappokoneen lavalla. Ja kaikki ovat muutenkin pleksit. Ongelma hoidettu.

Arvosana: 8

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Scandinavian music group – Terminal 2

Edellislevyllään SMG sai myytyä kantrifolkin suloistaman kesäyön unelmansa kolmatta kertaa. Oli kuitenkin selvää, ettei konsepti olisi jatkossa venynyt ilman kuuluvia tuskanvääntelyjä. Kahden yhtenäisen trilogian jälkeen on uusi alku, joka antaa lisää pelivaraa osaavassa huomassa. Tässä huomassa kelpaa olla.

Nyt ei puhuta kanteleen lisäämisestä, vaan efektoidut kitarat, analogisyntikat ja ohjelmoinnit hummaavat new waven ja krautrockin merkeissä. Sellainen vaatimaton levy kuin Wish you were here on myös pyörähtänyt pariin otteeseen. Kyse ei ole kuitenkaan itsetarkoituksellisesta profiloitumisesta, sillä äänikatalogi pikemminkin täydentyy ehommaksi. Hölmö rakkaus, jousien dramaattiset mutkat ja steel hoitavat edelleen lämmönjakelun sähköverkossa. Jos tästä kattauksesta ei armon hipsterin hehkulamppu syty, voi farkkuliivin ripustaa naulaan suosiolla.

Upeimman äärellä ollaan Balladi 1:n tarttuvassa haikeudessa, Ei paniikkia hyötyy jämäkän rytmin kantamasta keveydestä, kun taas Las Vegasin raunioilla innovoi yötunnelmissa polveilevilla sävelillä, tuunatuilla vokaaleilla ja hienostuneilla stemmoilla. Helenassa Joel Melasniemi muodostaa Terhi Kokkosen kanssa raflaavan blues-duon, ja tätä tiimipeliä kestäisi kuunnella enemmänkin. Taustan kieltenhankaus on myös hauska yksityiskohta. Pieniä teräviä timantteja alati nostaa vaikutekerrointa, kun hammond, eteerinen taustalaulu ja saksofonit tarjoavat silkkaa brittiprogenostalgiaa. Kliimaksimaisen raidan kertosäe tuntuu hieman pakotetulta hempeilyltä, mutta asia korjaantuu lopussa sävelkulun vaihdon ja paisuttelun merkeissä. Kokonaisuuden kansina toimii kaksi ambientmaista, tuoreutta hohkavaa taidepalaa. Hiukset alkaa kolkolla, pianosäestetyllä laululla räjähtäen sekvenssillä taustoitettuun jousivalliin. Nimikappale kohoaa kuin valmistautuisi sukkulan laukaisuun, jälleen viileillä voksuilla sekä kitaran koristamilla futuurisyntikoilla. Ähky tässä tulee. Terhin ja Pauliinan työskentelyä ei lähdetä sen kummemmin erittelemään.

SMG saapui jälleen katveeseen, jossa se joutui miettimään tulevaisuuden ääntään. Terminal 2:n myötä ongelma on ratkaistu, sillä ryhmä osaa käyttää uutuuttaan kiiltäviä työkalujaan. Paikka kunniagalleriassa saavutettiin hyvän aikaa sitten, mutta ronskia halua sen uusimiseen tuntuu löytyvän. Kompleksi, joka palvelee ainakin kuulijaa.

Arvosana: 9-

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment